Vaarin hautajaisissa

Vaari haudattiin siis viime perjantaina. Käytiin äidin ja isän kanssa toiveestani katsomassa vaaria ennen hautajaisia kappelin ruumishuoneella. Vaikka se on omalla tavallaan kammottavaa ja ahdistavaa, oli olo jälkeenpäin vapautunut. Joku iso möhkäle poistui sydämmeltä. Asia konkretisoitui, vaari ei olekaan kadonnut vain ilmaan, vaan hän oikeasti makasi siinä arkussa ja on kuollut.

Tämän jälkeen lähdimme Aadan päiväuni-retkelle Tampereella ja kävimme äidin lapsuuden kodilla ja Hervannassa mummon ja vaarin kodilla, jossa he eivät ole asuneet enää vuosiin. Siinä, jossa minä haluan isovanhempani muistaa. Jälkeenpäin tämä retki on tuntunut jotenkin omalla tavallaan tärkeältä osalta hautajaisia.

Hautajaisista en paljon muista. Koska en ole uskonnollinen, ei minua kirkonmenot niin koskettaneet, vaan enemmänkin sukulaisten ja ystävien hyvästinjätöt. Ja tietysti omien jäähyväisten jättäminen. Vaari jäi sinne kun poistuimme kappelista. Hänet polttohaudataan ja asetetaan parin viikon päästä mummun kanssa samaan hautaan.

Kolme yksivuotiasta ihanaa pientä tyttöä pitivät huolen, etteivät hautajaiset olleet liian raskaat. Aadan viattomat tanssipyörähdykset virsien tahtiin kappelissa toivat hymyn huulille, vaikka silmät suoltivat kyyneleitä. Muistotilaisuudessa kolmessa serkuksessa riitti myös ihmettelemistä. Ympärillä oli paljon sukulaisia, jotka kaikki tuntuivat paljon läheisemmiltä kuin aikoihin. Sukulaissuhteissakin riittäisi pohtimista, muttei se ole tämän kirjoituksen tarkoitus.

Vaarin ystävä Eino kertoi hautajaisissa, että vaari oli jokin aika sitten puhelimessa esittänyt hänelle kysymyksen: "Onko jumala minut tänne unohtanut?" Se oli rauhoittavaa kuulla. Vaari oli valmis, oli varmasti ollut jo jonkin aikaa.