Saturday, December 31, 2016

Vuosi 2016


Mitä voisin kirjoittaa yhteenvetona vuodesta, joka alkoi masukipuisen 6 viikkoa vanhan vauvan kanssa ja päättyy tuon 1-vuotiaan pienen ihmisen kanssa rakettien ihmettelemiseen? Vuodesta, jolloin ihan kaikki muuttui ja sitten pikkuhiljaa pala palalta alkoi palautua takaisin, vaikka ei mikään kuitenkaan koskaan ole enää entisellään...

Päällimmäisenä tunteena vuodesta jää kiitollisuus. Että sain elämässä kokea tällaisen vuoden. Siihen kuului paljon hyvää ja vähän rankkaa, muttei mitään peruuttamatonta tai mitään, mistä ei selvittäisi.

Elämä lapsen kanssa on vuoden aikana muuttunut helpommaksi. Arvo on kasvanut meidän perheeseen kiinni ja osaksi arkea. Me vanhemmat osataan ja uskalletaan enemmän. Herkät pikkuvauvahetket ovat vaihtuneet riemuun, joka kuuluu ja vauhtiin, jota ei enää koskaan jarruteta.

Maailma on huolettanut minua vielä aiempaa enemmän tänä vuonna, olen katsokaas sitä maailman tuskaa mukanani kantavaa ihmistyyppiä. Mutta uuden, täysin avoimen ja välittömän ihmisen kanssa olemisessa on kuitenkin jotain tosi lohdullista ja toivorikasta.

Uuden sukupolven kasvattaminen tuntuu sekä suurelta etuoikeudelta että vastuulta. Sillä matkalla tää vuosi 2016 olikin vain alkusoittoa.

Jännä nähdä, mitä vuosi 2017 tuo! Mut nyt kippis!

Thursday, December 29, 2016

Menkää Lappiin!

Kehoitus kaikille ja muistutus itselle. Menkää hei Lappiin! Me mennään kerran vuodessa tästä eteenpäin. Piste.

Kaksi vuotta sitten vietimme joulua lapissa ja rakastuin pohjoisiin maisemiin uudelleen. Tai ensimmäistä kertaa näin aikuisena. Lapsuudessa kävimme Lapissa parikin kertaa vuodessa, mutta omilleni muuttamisen jälkeen olen käynyt vain kerran kavereiden kanssa ruskareissulla.

Jo kaksi vuotta sitten vannoin, että nyt Lappi tulee vuosittaiseen reissuohjelmistoon. No, sitten tuli raskaus ja talvivauva (joka ei toki estä reissaamista, mutta me ei koettu tarpeelliseksi siihen väliin). Nyt vuoden tauon jälkeen vietimme taas joulun Lapissa. En kestä, miten hienoa siellä on!

Koko joulu oli kerrassaan ihana, kiitos joulujengin, joka koostui mummusta, varapapasta ja siskonperheestä. Oli ruokaa, pukki, lahjoja, herkkuja, aamuriehuja, iltariehuja, saunaa, kylpylää, ulkoilua, hengailua ja paljon kaikkea Frozenia, kiitos vaan kahden televisioinnin ja 4-vuotiaan jouluun osuvien synttäreiden sekä tietysti joululahjojen. Aattoaamuna 4-vuotiaalta kysyttiin, että mikä päivä tänään on? "Se päivä kun Frozen tulee telkkarista suomeksi!"

Tällä kertaa kokeilin ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien myös talviurheilulajeja. Laskettelua ja hiihtoa. Nehän on kivoja molemmat, jos on lunta ja ilmat sekä maisemat kohdillaan. Ihme kyllä en kaatunut laskettelurinteessä, mutta murtsikoilla vedinkin sitten nenälleni.

Nelivuotiaalla siskontytöllä meni hiihdot ja laskettelut vähän sekaisin. Olimme hänen kanssaan ladulla ja hän ihmetteli, koska se mäki tulee. Mikäs mäki? "No, se missä on ne valot!". Hän olikin siis vähän pettynyt maastohiihtoon, action-mimmejä tämä!

Ja revontulet. Porot. Lumiset puut. Taivaanrannat. Narskuna kenkien alla. Uutena viehätyksenä kirpsakka puna Arvon poskilla. Lämmin glögi sitten sisällä. Arvo ei toki vielä ymmärrä esimerkiksi pulkassa istumisen hienoutta, mutta oppinee sen ennen kuin huomaammekaan - isänsä puhui jo jotain omasta lumilaudasta...

Ainut mikä Lapissa ei ole hyvää tähän aikaan vuodesta on hyvin hyvin lyhyt valoisa aika. Neljä tuntia tehokasta peliaikaa ja sitten. Pimeys.

Itsellä on kivat muistot lapsuuden talvista Lapissa, vaikka ne jossain vaiheessa värittyivät teinivuosien "mulla on niin tylsää joka paikassa koko ajan ja en todellakaan lähde ulos" -angstihommiin.

Mutta niin, tässä pari kuvaa, jos ette muuten usko! Menkää Lappiin!


Monday, December 19, 2016

Uskallanko näyttää olevani epätäydellinen?

Ei ole helppoa julkaista itsestään mitään epäimartelevaa. Enpä ole sitä juuri ennen tehnyt, mutta viime viikonloppuna vedin syvään henkeä ja julkaisin jotain minulle tärkeää, vaikka tiesin samalla paljastavani jotain "noloa".

Julkaisin kuvasarjan poikani ekasta vuodesta omassa sylissäni. Kuvista näkyy kovin paljon asioita, joista yksi on se, että olen lihonut tässä loppuvuoden aikana. Toki olen sen tiennyt ennen tätä viikonloppua, syksyn mittaan kun on pitänyt rajata instakuviakin niin "ettei kukaan vaan luulis, että oon uudestaan raskaana".

Julkaistua kuvasarjaa muokatessani mietin, että kaikkihan sen lihomisen näistä kuvista varmasti näkee, mutta saattaa olla että joku sanookin jotain. Sellaisia ihmisiä kun on. He näkevät toisessa epätäydellisyyden, heikkouden ja sanovat sen ääneen. Mietin, että kestänkö kuulla, tuntuihan jo asian "paljastaminenkin" ahdistavalta. Tätähän kuuluu peitellä!

Painoin julkaise, koska ajattelin olla rehellinen, että niin, tällaistakin voi käydä. Ihminen voi synnytyksen jälkeen lihoa, vaikka kuten sain sitten kuulla "pitäisi laihtua".

Niin. Muutama ihminenhän siihen sitten tarttui somessa. Case "paisunut mamma" kesti hetken ja sitten se katosi moderaattorien hampaisiin. Ja unholaan. Pitkä tarina lyhyesti: pahoitin mieleni hetkeksi ja pääsin yli, koska kuten yhdessä aiemmassa tekstissä totesin, olen oppinut olemaan suhteellisen sujut itseni kanssa.

Kuitenkin muutamia pureskeltavia ajatuksia tapahtuneesta heräsi.

Eräs painooni huomiota kiinnittänyt kommentoija totesi, että "jos julkaisee itsestään tällaisen kuvan, pitää kestää arvostelua". Häh? Miksi kenenkään pitäisi kestää arvostelua? Siis toisen (ulkonäön) arvosteluhan on todella epäkunnioittavaa käytöstä. Miksi netti on joidenkin mielestä paikka, jossa käytöstavoilla voi heittää vesilintua ja sanoa mitä mieleen juolahtaa?

Jos yhden mielestä on sopivaa "vain todeta niin kuin asia on", mutta sadan mielestä sen on epäkohteliasta, onko kyse oikeudesta sananvapauteen vai olisikohan kyse sittenkin vaan niistä käytöstavoista? Siitä kuinka toista ihmistä kuuluu kohdella? Toisen tunteiden huomioimisesta?

Lopultahan tällainen ajattelu johtaa siihen, että oikeastaan vain täydelliset ihmiset saavat pitää blogia.
Koska jos olet ruma tai tyhmä (tai et muuten täytä yhteiskunnan odotuksia), sinun pitää nöyrästi kuunnella kun nettikansa sen sinulle kertoo. Koska hei, sehän on vaan totuus ja itsepähän kerjäsit verta nenästäsi julkaisemalla jotain epätäydellistä! Ens kerralla vedät sitten vatsan sisään ja pistät meikkiä niin ku kunnon bloggaajan kuuluu! Esität ainakin täydellistä, jos et sitä ole! Nih!

Ehkä otan itsestäni mallia ja jaan useamminkin (ja jatkossa tiedostetusti) näitä epäonnistumistarinoita. Niitä näkee aika vähän, koska kuten opin, ei ole helppoa jakaa sellaista eikä myöskään altistaa itseään muiden arvosteltavaksi.

Mutta, kuten eräs edelliseen postaukseen kommentoinut kävijä totesi, se on vertaistukea parhaimmillaan! Kun elämä ei aina mene niin kuin Strömsössä. Ja kun sen antaa myös näkyä!

No babies or mothers were harmed during these photoshoots.

Saturday, December 17, 2016

Äiti ja vauva - kuvat kuukausittain

Näistä kuvista oon tosi onnellinen. On ollut Arvon eka vuosi, mutta myös minun eka vuosi äitinä. Näissä kuvissa me on kasvettu yhdessä.

Jostain syystä näitä kuvia tuli tavaksi ottaa aamulla. Ehkä sen miettisin vielä uusiksi. Tapa lähti oikeastaan siitä, että sen hetken kun talvella on valoisaa oli valoisinta meidän makuuhuoneessa. Ja tuon sinisen seinän halusin kuvien taustaksi. Mutta tukka on aamupörrö joka kuvassa eikä meikin hiventä. Äidin värissä näkyy hyvin kesä, hiusten likaisuus sekä silmäpussien koko korreloi mitenkä-on-vauva-viime-aikoina-nukkunut-yhtälöön.

Tätä on myös vähän vaikea julkaista, koska tästä niin näkee, että millainen painojojoilija minä olen. Huoh. Ja jossain vaiheessa kesää iski kova teiniakne, joka ei ole helpottanut. Huoh.

Arvon vaatetus vakiintui valkoiseksi vasta liian myöhään, ekassa kuvassa hänellä on L-koon kestovaippa ja kuvakulmakaan ei ole kuvissa sama.

Itse näen näissä kuitenkin meidän vuoden. Tiedostamattani kuvasimme aika realistisen sarjan vuodesta, joka myllersi kaiken. Ei se ollutkaan tasaista eikä kiiltokuvaa. Ei todellakaan. Se oli tällaista.

Monday, December 12, 2016

Arvon eka vuosi - vauvan kuukausikuvat

Snif ja nyyh. Pari viikkoa myöhässä julkaisen nyt näitä Arvon synttäripostauksia vielä!

Ihanat oli nuo Milestone-kortit, jotka saatiin vauvakutsuilla. Nyt ne on kahlattu loppuun ja menevät kiertoon kummipojalle. Osa niistä on kyllä aika tehokkaasti jyrsitty kuten kuvista näkyy. Hirveän haastavaa tuo kuvaus oli sen jälkeen, kun Arvo oppi tarttumaan asioihin.

Ja jos luulin vuosi sitten, että vauvan kuvaaminen pimeimpään vuodenaikaan on haastavaa, niin kyllä viipottavan taaperon kuvaus samaan vuodenaikaan on vielä hankalampaa.

Huomasin myös, että Arvolla on 5kk, 8kk ja 11kk -kuvissa samat housut. Jostain meille käytettynä tulleet harmaat 68-koon H&M-collegehousut. Edelleen ovat käytössä. Ne on ihan parhaat. Leveä vyötärö ja pysyvät hoikan pojan päällä nytkin kun menoa riittää ja napakoiden lahkeensuiden ansiosta sukatkin pysyy jalassa. Kangas on tukevaa ja nypytöntä, vaikka meilläkin nämä pöksyt on pesty jo kymmeniä kertoja. Saati sitten entisessä kodissa.

Olen yrittänyt etsiä samanlaisia, mutta H&M:n valikoimissa niitä ei enää ole enkä ole muidenkaan kauppojen valikoimissa vastaavaa mallia nähnyt. Lastenvaatekirppiksiäkin olen silmäillyt joskus nämä mielessä, ostaisin heti seuraavat koot.

Toisaalta on sillä edelleen käytössä tuo vihreä vaippakin, joka on päällä 10 viikon kuvassa.
Sitten 12 viikon kuvaa otettaessa Arvo ei oikein hotsittanut ja minun piti ottaa uudet toisella kertaa, mutta se jäi. Onneksi on edes tuo ja eihän se elämä aina ole pelkkää hymyä.

Saturday, December 10, 2016

Lapsen ensimmäiset sanat

1. Äiti - Tätä hän on hokenut jo aika kauan. Ei kuitenkaan osoita minua kysyttäessä missä äiti? Enpä sitten tiedä, että tietääkö mitä hokee.

2. Lamppu - Pikemminkin Amppu. Ensimmäinen sana ja asia, jotka Arvo varmasti yhdistää. Aina hän osoittaa lähintä lamppua, kun kysyy missä lamppu on? Ja sanoo Amppu, kun kysyy mikä tuolla on.

3. Kato - Arvo hokee usein kato, kato, kato. Hän ei kuitenkaan sano sitä yleensä, kun tuo jonkin asian "näytille". Aarteitaan hän esittelee mielellään, mutta autas jos nappaat kädestä! Hän myös hokee kiikkaa, kiikkaa, kun keinuu keinutuolissa ja ymmärtää, jos sanotaan, että haluatko kiikkaa?

4. Kaapo - Niin, Kaapo. Meillä ei valitettavasti ole kaveripiirissä yhtään Kaapoa. Eli hän tarkoittaa siis piirroshahmo Kaapoa. En ole hirvittävän ylpeä tästä. Gröhöm. Ja kyllähän meillä Kaapoa katsotaan silloin tällöin, ei käy kieltäminen. Mutta sitäkin enemmän meillä kyllä lauletaan Kaapon tunnaria. Ihan harva se päivä jompikumpi meistä vanhemmista aloittaa hoilaamisen ja sitä jatketaan sitten vuoroissa ja yhteislauluna. Todella, todella, todella tarttuva renkutus.

Ja silläkin uhalla, että kuulostaa puolustelulta ja paljastan kuinka dorkia juttuja me täällä kotona pohditaan, niin meillä on myös puhuttu Kaaposta aika paljon. Olemme miehen kanssa ihmetelleet ja googlailleet Kaapon kaljuutta (se on jo neljä!) ja sitä, miten sarjassa on piirretty vaan keskiosa ja reunat ovat valkoiset. Googlailu vei meidät Kaapon Wikipedia-sivulle, jossa oli juuri vieraillut trolli ja sitäkin on naureskeltu moneen otteeseen.

Myös kakka-sana tulee joskus. Joku noissa ka-alkuisissa sanoissa ilmeisesti miellyttää Arvoa. Siksi varmaan se Kaapokin :) Tai sitten juurikin tämän takia... Korvamato viikonlopuksi, olkaa hyvä!


Monday, December 5, 2016

Kipeä taapero

Syyllisyysbingosta unohtuikin se yks paha. Lapsi sairastaa. Ja sehän jos joku on äidin vika. Ja kun joutuu antamaan lapselle vielä antibioottiakin. Siinä se vasta pilalle menee lapsen terveys. Blaah.

Arvolla on nyt siis korva- ja keuhkoputkentulehdus. Kohtalaisen pitkälle edenneet kun lääkärissä käytiin.

Lauantai-iltana sanoin miehelle, että käydään maanantaina näyttämässä, jos ei ala taittua. Pahenikin sitten nopeasti.

On kyllä vaikea tulkita tuota lasta. Porhaltaa täysiä, ei valita mistään, muutenkin oireet aika lieviä.
Toisaalta tuntuu, että ehkä en vaan ole tarpeeksi herkkä viesteille. Arvo on viety lääkäriin kolme kertaa hänen elämänsä aikana ja joka kerta on ollut "tosi kyseessä". Ei siis vakavaa vakavaa, mutta diagnosoitavaa. Enterorokko, korvatulehdus ja nyt tämä tuplasetti.

Ja on kai hyvä, ettei tässä sekoa ihan jokaisesta köhäisystä. Mutta pitäisikö sitä silti vähän olla tarkkaavaisempi. Vaikka tiedän, että huomaisin kyllä, jos lapseni kärsii. Kunpa osaisi aina tehdä kaiken oikein.

Voih. Sitten on vielä tämä äidinvaisto, joka pistää nukkumaan Arvon huoneen sohvalla, vaikka on työpäivä ja mies sen tekisi mielellään ja _ihan yhtä hyvin_. Mutta enpä minä siellä omassa sängyssä nukkuisi sen vertaa. Kuulostelisin niitä yskäisyjä sieltä käsin, vieressä nukun ehkä jopa levollisemmin.

Paranemaan päin on jo. Onneksi.

Ja Arvo kun on tuollainen perusaktiivinen yksivuotias, hän ei tietenkään tunne sairastuvassa niin tärkeää termiä "köllötellään". Kuvassa hän katsoo Kaapoa parhaassa lepoasennossa, johon malttaa.

Saturday, December 3, 2016

Äidin syyllisyysbingo

Marja Hintikka Live jakoi seinällään Mom Guilt Bingon perjantai-iltana. Meinasin jakaa se omalla Facebook-seinälläni...

Mutta mun olikin sitten ihan pakko tehdä oma, koska:

1) MHL:n bingossa oli joitain, mitä en allekirjoita
2) Sain harjoitusta joulukorttipuuhiin uudella ohjelmalla (huomatkaa jouluteema!)
3) Mies oli pikkujouluissa ja mulla tylsää
4) Oli vaan ihan pakko.

Montako saatte? Tuleeks BINGO?

Friday, December 2, 2016

Aikakapseli 1-vuotiaalle

"Arvolla olisi yksi synttäritoive. Hän on nyt pieni poika, mutta vuonna 2034 (hui!) hän täyttää 18. Juhlissa on "aikakapseli", johon voitte halutessanne sujauttaa aikuistuvalle Arvolle jonkun viestin. Vaikka ihan lyhyenkin. Kertoa vuodesta 2016, itsestänne, millainen tyyppi Arvo teistä on nyt, millaisen uskotte maailman vuonna 2034 olevan. Tai vaikka piirustuksen. Viestin voi halutessaan toimittaa myös jälkeenpäin tai kirjeitse. En lue niitä, jos ei Arvo 18-vee anna."

Tällaisen toiveen esitin Arvon 1-vuotissynttärivieraille joitakin päiviä ennen juhlia. Aikakapseli oli juhlissa esillä ja sinne tuli mukavasti kirjeitä (en ole lukenut niitä!). Ihanaa.

Monet ovat sanoneet toimittavansa viestejä vielä jälkeenpäin, ei olla vielä "sinetöity" aikakapselia. Omakin kirje on vielä kirjoittamatta. Mun pupu joskus 18-vee...

Mutta miten mää maltan 17 vuotta?! Ja mitä jos Arvo ei annan mun lukea niitä sittenkään?!

Ja niin kuin kuvasta näkyy, laskin väärin! Arvo täyttää 18-vuotta jo vuonna 2033. Heh. Laskeminen. Vaikeaa. On.

Tuesday, November 29, 2016

Arvon 1-vuotispaardit

Alkuviikon kuuma kysymys kaikkien huulilla on tietenkin, että tarjottiinko Arvon juhlissa kakkua? Päästän teidät piinasta ja kerron, että kyllä tarjottiin!

Minähän sitten "tein" sen kakun eli ostin kaupasta valmiit kakkulevyt ja tein täytteet ja kuorrutteen itse. Täytteeseen tuli kermaa, makurahkaa ja uutta ystävääni, vaniljakreemijauhoa (joka siis sitoo täytteen sellaiseksi, että siinä vaan ei voi epäonnistua). Päälle tuli voikreemiä. Oli mun makuuni sellaista apua-nyt-lähtee-ikenet-pakenemaan-makeaa, että ehkä ensi vuonna joku muu kuorrute.

Koristeeksi lempikarkkejani eli pimpuloita. Tämä sai erityiskiitosta yhdeltä kolmevuotiaalta. Kakku, jossa on karkkeja päällä! Tuplaherkku!

Voileipäkakku valmistui tutun vanhan rutiinin mukaan. Täytteiksi feta-tuorejuusto-mujua ja paprika-punasipuli-tuorejuusto-ranskankerma-mujua. Toimii.

Mutta niin, mulla pyöri täällä viikonlopun siis ihan kunnon No bake -leipomo! Pojat kävi sillä välin muun muassa Paloasemapäivässä.

Lauantai-sunnuntai välisen yön olin ihan varma, että täytekakusta tulee kuiva ja voileipäkakusta liian märkä. Mutta niin vaan kävi, että molemmista tuli just sopivia! Kehuivatpa vielä ihmiset! Uskon, että ihan vilpittömästi :)

Ja Arvokin sai maistaa kakkua, kaavin kyllä karkit ja voikreemit pois, mutta taisi sitä sokeria silti tulla enemmän kuin koko elämän aikana yhteensä. Hänhän nimittäin tykkäsi ja sai vielä pienen santsipalankin iltasella. 1-vuotiaan elämän pieniä iloja. Grhm, joo maistuuhan se myös 33-vuotiaalle iltasella pala kakkua!

Tarjolla oli myös Arvon mamman suolaisia piirakoita ja mummun herrasväen leipiä. Ukki toi salolaisesta leipomosta marengit. Hyvin hämäävästi samanlainen tarjoilu kuin nimiäisissäkin. Lisäksi vielä vihannestikkuja ja dippiä. Siinäpä ne, aika hyvä kattaus ja äidille vielä sellainen, että oli tehtävissä. Tämä on tärkeintä!

Koristeluina Arvon kuvia vuoden varrelta ja 20 heliumilla täytettyä ilmapalloa, joista jokainen lapsi sai kotiinviemisiksi yhden. Oli kuule muuten iloisia pikkutyyppejä lähdössä kotia kohti. Muutamat lähtöharmitkin unohtui siinä tohinassa.

Paikalla oli noin 30 aikuista ja 15 lasta. Arvolla vaan on niin ihana lähipiiri, että en kestä. Meillä on ihanat sukulaiset ja ystävät, en voisi parempia toivoa. Kiitos, kun tulitte ja teitte Arvon juhlasta niin lämpimän!

Upeita lahjojakin Arvo sai, astioita, vaatteita ja kirjoja roppakaupalla. Nyt riittää lukemista! Pakko mainita erityisesti Arvon tädin 50 vuotta sitten lahjaksi saama keinutuoli, joka nyt löysi uuden kodin meiltä. Oltiin juuri puhuttu miehen kanssa, että pitäisi ostaa Arvolle olohuoneeseen oma tuoli. Ja nyt siellä on maailman suloisin keinutuoli.

Ja yksi lapsivieraista oli kirjoittanut Arvolle itse iltasatuja. Luin niitä Arvolle kyyneleet silmissä sunnuntai-iltana. Yhdessä sadussa Arvo seikkailee Pariisissa ja Espanjassa, mutta päätyy kuitenkin lempipaikkaansa eli kotiin. Voihan nyyhkis, miten ihanaa.

Hei, ja haluaisin huomauttaa, että kaikki tämä JA onnistuin katsomaan Gilmoren tyttöjen kaikki neljä uutta jaksoa viikonlopun aikana. Kuusi tuntia!! Kivasti siinä pyöri No Baken taustalla!

Sitten siitä, että mun lapseni on tosiaan jo 1-vuotias, niin siitä lisää myöhemmin!

Ja miksi sen, että "kakusta ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun siitä on jo syöty useampi pala? Ja miksi sen, että "meidän perheestä ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun vieraat on lähtenyt, äidin meikit sulaneet pois ja lapsella jo väsykiukku?

Friday, November 25, 2016

Vauvavuosi kestikin 366 päivää

Meillä elellään vauvavuoden viimeisiä päiviä. Viikonloppuna juhlitaan 1-vuotiasta Arvoa!

Juhlat on niin vaiheessa kuin vain voivat. Onneksi niitä ei pidetä meillä kotona, että siivousta ei tarvitse harrastaa kaiken muun päälle.

"Mistä kakku tulee?" miehen viaton kysymys ruokapöydässä torstaina.
"En kuule tiiä," kuului äidin rehellinen vastaus.

Olen pariin otteeseen arvellut, että ihan varmasti viime hetkellä tulee se kutina, että HEI! minähän pystyn, siis aivan varmasti pystyn ja onnistun, tekemään oman lapseni, esikoiseni palleroiseni, synttärikakun.

Nyt olen viime päivät selaillut Kinuskikissaa. Sunnuntaina sitten Prisman kautta juhlapaikalle.
Mutta niin asiaan, meillähän vauvavuosi kesti nyt sitten 366 päivää. Arvo sai ekaan vuoteensa ylimääräiset 24 tuntia. Mies sen tajusi tuossa yhtenä aamuna. Karkausvuosi!

Mies myös laskeskeli, että minun vauvavuoteni on kestänyt 366 päivää, koska olen myös syntynyt karkausvuotta edeltävänä vuoden loppupuoliskolla.

Ihmekös meillä on Arvon kanssa niin spesiaaliyhteys. Mä niin ymmärrän Arvoa! Ei oo iisii olla vauva vieläpä yhtä extrapäivää! Ei varsinkaan näitä viimeisiä öitä. On ihan pakko heräilläkin taas koko ajan varmistamaan, että eikö tosiaan vieläkään tämä vauvuus ole ohi?

Wednesday, November 23, 2016

Tunneihminen ja päiväkodin valinta

Arvo aloittaa päivähoidon tammikuussa. Kesällä kun päätös aikataulujen suhteen oli tehty havahduin puheisiin, että alueeltamme voi joutua kauemmaksikin kunnalliseen päiväkotiin. Varsinkin kun aloittaa "kesken vuoden" eli tammikuussa. Meillä on auto, jota mies käyttää työmatkoihin, mutta minulla ei ole ajokorttia. Ää, ei minnekään kauas! Tehtiin hakemus kunnalle pikapikaa.

Kunnallistahan et itse saa valita, meillä saa toivoa kahta paikkaa. Alusta asti ajattelin, että en käy tutustumassa päiväkoteihin.

Olen nimittäin sellainen tunneihminen ja olin varma, että jossain päiväkodissa astun ovesta sisään ja rakastun. Siellä maailman lämpöisin päiväkodintäti halailee lapsia ja onnelliset piltit syöttävät toisilleen sateenkaaren paloja ja puhuvat kissanpojista. Pulla tuoksuu ja minäkin haluaisin jäädä koko päiväksi.

Sitten pam! ovi lyötäisiin kiinni ja Arvon kanssa pihalla itkisin, että "pliiiiiiis, ottakaa tää mun pentuni sinne, pliiiiis".

Tämän tiedostaen laitoimme kunnallisen hakemuksen päiväkotien sijainnin perusteella. Sikaa säkissä niin sanotusti.

Sitten kuulin yksityisistä päiväkodeista. En ollut tajunnut, että niihin haetaan erikseen. Luulin (tämä voi toki olla käytäntö osittain myös), että kaupunki tyrkkää niihin, jos ei muualle mahdu.

Yllätyksekseni ne eivät ainakaan tällä alueella edes maksa (juuri) enempää kuin kunnan. Otin yhteyttä päiväkoteihin ja pääsimme niissä jonoon, paikkaa ei vuodenvaihteeseen uskallettu kesän lopulla vielä mistään luvata suoraan. Mutta jonot kuulemma elävät, ei hätää.

Yksi äitiystävä sitten vinkkasi, että yksityisissä olisi hyvä käydä tutustumassa. Osoittaa olevansa kiinnostunut ja käydä näyttäytymässä, että "hei, me oltais tällainen hirveen hyvä asiakasperhe teille". Jonoa tai ei, niin yksityiset päiväkodithan saavat luonnollisesti päättää itse asiakkaansa.

Kävimme sitten Arvon kanssa kahdessa päiväkodissa. Joista toiseen rakastuin. Tietty.

Ja kävi niin kuin pelkäsin. Unelmapäiväkodin jonotilanne ei antanut armoa, mutta saimme kuitenkin onneksi paikan siitä toisesta yksityisestä. Kaikinpuolin hyvä päiväkoti sekin ja jopa lähempänä kotiamme. Mutta kun tunneihminen oli mennyt rakastumaan. Tyytymiseltähän tämä toinen päiväkoti sitten tuntui, vaikka tosiaan erot olivat aika pieniä.

Sopimus allekirjoitettiin ja homma lyötiin lukkoon. Kela-asiat selvitettiin ja kaikki sujui. Töiden aloittamisen tuoksinassa tuntui kyllä hyvältä, että alkuvuoden suunnitelma oli selvä. Arvolla on päiväkotipaikka ja läheltä. Hyvä päiväkoti se on... Ihan varmasti hyvä. Tietysti hyvä.

Sitten viime viikolla soi puhelin! Unelmapäiväkodin johtaja soitti, että nyt olisi ihmeen kaupalla vapautunut Arvolle tammikuussa paikka.

Jee! Snif! Ihanaa! Jee!

Lähetin miehelle niin kryptisen viestin asiasta, että hän kuvitteli jonkun kuolleen.

Sitten selvitettiin peruutusehtoja jo hyväksyttyyn päiväkotiin. Sinne meiltä jäi nyt varausmaksu (100e), mutta tämä oli nyt täysin sen arvoista.

Tiedättekö, mistä sen huomaa. Minä oikeasti odotan jo tammikuuta! Se ei enää tunnu yhtään tippaa ikävältä tai "pakolliselta pahalta". Arvo pääsee parhaimpaan mahdolliseen hoitoon. Meille kaikkein sopivimpaan. Iiiih!

Päiväkoti on tosi kodinomainen, pienet ryhmät ja siellä on kaikki tädit olleet tosi pitkään eli viihtyvät itsekin. On oma keittäjä ja mikä mulle itselle tosi tärkeää, niin sitä pyörittää yhdistys. Johtokunta, täältä tullaan. Tiettykin!

Meille oli oikeastaan melkeinpä kaikki muut asiat tärkeämpiä päiväkodin valinnassa kuin Arvon mahdollisuus kasvisruokavalioon. Epäilin, ettei se tässä pienessä päiväkodissa, jossa on oma keittäjä, välttämättä onnistuisi. Eikä se olisi haitannut. Kysyttyäni asiaa selvisi kuitenkin, että henkilökunnassa on kaksi kasvissyöjää ja keittäjä tekee heille aina ruoan erikseen. Arvo liittyy sitten tähän porukkaan, vitsi jee!

Edesmennyt mummoni sanoi vaihdettuani työpaikkaa tuossa viisi vuotta sitten "Henna, sinulla ne on asiat aina järjestyneet parhainpäin". Silloin ajattelin, että niin ne kyllä tosiaan usein ovat. Ja mummo hei, taas järjesty hommat!

Monday, November 21, 2016

Äidin pikkujoulukatumus

No ei sellanen! Ku tällanen!

Iloitsin etukäteen, että tässä siirtymävaiheessa osun juuri täydellisesti pikkujoulukauteen. Pääsen duunipikkujouluihin ja alueemme äitiporukan omiin. Jipii! Viime vuonna luonnollisesti meni pikkujoulukausi ihan ohi. Vaikka jouluruokakauteen Arvon syntymä oli kyllä erinomaisesti ajoitettu. No, kaikkea ei voi saada.

Äitiporukka kokoontui viime perjantaina. Oli kyllä tosi hauskaa, vaikka valitsemani teatteriesitys oli vähän turhan synkkä pikkujoulutunnelmaan. 15 äitiä meitä oli parhaimmillaan, muutamat (allekirjoittanut toki myös) istuivat pöydässä vielä portsarin kehotellessa poistumaan. Ei kunnon takia, mutta sulkemisajan. Hetki pieni, juon juomani ja nauran vielä hetken.

Lauantai meni kohtalaisesti, mieto päänsärky. Kävimme koko perhe pitsalla (Arvokin nutusti pitsan reunaa ihan onnessaan). Sunnuntaina väsytti eniten. Maanantain lähestyminen alkoi ahdistaa, ikävä kiertää kurkkua. En minä voi mennä töihin. Enää koskaan. En voi mennä nukkumaan. En osaa mitään. En varsinkaan olla äiti. Enkä töissäkään osaa mitään. Enkä osaa leipoa.

Ensimmäistä kertaa kadutti, että olin palannut töihin. Vaikka tiesinhän minä, että se on vaan sitä sunnuntaifiilistä. Haikeaa krapulaa. Niin tuttua, mutta ei ole viime aikoina täällä vieraillut.
Sitten vielä päälle liskojen yö. Ja siitä töihin.

Sellainen on äidin pikkujoulukatumus. Jaksanko mä vielä muka toiset?

Kuvan joulutortut eivät liity tapaukseen. Pienet on Arvolle, maistuivat tulevalle herkkusuulle. Siis niin siistiä tää, että hän saa jo syödä kaikenlaista. Ja disclaimer: ei meillä joka päivä syötetä taaperolle pitsaa ja joulutorttuja.

Sunday, November 20, 2016

Vegevauva: Kuvia sormiruoka-annoksista

Arvo syö nykyään melkein kaiken ruokansa itse. Syöttää saa ns. kovimpaan nälkään, mutta sitten yleensä homma tyssää siihen. Hedelmä/marjasoseita menee pusseista ja myös purkista. Puuroa ei lainkaan, sorminkaan hän ei sitä juuri kuin närpi. Lounas- ja päivälliruokia valmispurkeista ei lainkaan.

Itse kaipasin hirveesti sormiruokailuvinkkejä alkuun ja kuvat oli siihen just parhaita. Kuvasinpa siis itekin sormiruoka-annoksia ajalla 10kk-11kk.

Nyt viimeisen kuukauden aikana Arvon ruokahalu on kasvanut entisestään ja annoskoot sen myötä. Lisäksi on siirrytty yhä enemmän koko perheen ruokavalioon, siitäkin oma postauksensa jossain vaiheessa. Edelleen Arvolle yleensä myös höyrytetään kasviksia muun ruoan lisäksi.

Kuvissa pyörii erilaisia lapsille suunnattuja lautasia. Suosikkini on tuo vihreä Ez-Pez, joka nyt on kuitenkin jo jäämässä pieneksi. Se liimaantuu alustaansa ja estää näin lautasella leikkimisen, jota Arvo on alkanut harrastaa. Ollaan kuitenkin siirrytty nyt käyttämään jonkun verran ihan tavallista Teema-leipälautasta lähinnä just sen takia, että niihin mahtuu enempi ruokaa. Pitää vaan vahtia, ettei tuo nopea näppi ehdi työntämään sitä lattialle.

Kasvikset höyrytetään muuten nykyään Lekue-höyrykääreellä mikrossa. Tosi kätevä ja helppo, säästyy kattilat höyrytysonnettomuuksilta. Meillä meni kaksi ennen siihen siirtymistä.
Vaikka mainitsen tuotenimiä, niin kyse ei ole yhteistyöpostauksesta. Mutta turhapa niitä on peitellä, jos joku vaikka innostuu ostamaan.

Aamupala: Sämpylä tuorejuustolla, tomaattia, muroja (Talk-muru) marjoilla ja pähkinävoita.

Aamupala: Äitin puurorieska (Simppeli sormiruokakeittiön ohje) Keijulla, mandariiniä, marjoja (Pirkan herukkasekoitus, käytän itsekin puuroon, mahtava pussi!), pähkinävoi
Aamupala: Realia (sydän-merkki leipää eli vähäsuolaista) tuorejuustolla, mandariiniä, päärynää, pähkinävoi  (kokeilin cashew-voita ekaa kertaa, siksi niin vähän)

Iltapala: Realia Keijulla, mandariiniä, pannulla kookosöljyssä paistettuja banaaneita (päällä ceylon-kanelia, sitä saa antaa alle 1vee)
Iltapala: Persimonia, vaalea leipää, avokadoa, muroja ja marjoja turkkilaisessa jugurtissa (vaatii hermoa siivoojalta)

Iltapala: Realia Keijulla, mandariinejä (ensin kuorin ne, nykyään avaan kalvon veitsellä keskeltä ja puolitan), päärynää, Berrypicker-muroja kauramaidossa liotettuna
Aamupala: Persimonia, kiiviä, pähkinävoita, sämpylä Keijulla, Berrypicker- ja riisimuroja (Ruohonjuuresta ostin sellaisia, missä ei ole muuta kuin puffattua riisiä) kauramaidossa liotettuna

Lounas: Marinoituja belugalinssejä (marinadissa öljyä, mausteita), raejuustoa, maissia, tomaattia, porkkanaraastetta
Päivällinen: "Kalakeitto", kalaliemessä keitettyjä porkkanoita ja lohta sekä liemessä kastettua leipää
Lounas: Kurkkua, tomaattia ja mikromunakas (riko muna esim kahvikuppiin, sekaan hiukan öljyä ja (kaura/äidin)maitoa ja mausteeksi mitä vaan, mulla yleensä valkosipulijauhetta)
Illallinen: Kalapuikko (vähäsuolaisia löytyy), herneitä ja bataattia
Lounas: Makaroonilaatikko pakkasesta... ei tainnut olla jääkaapissa mitään tuoretta tai sitten äiti oli vähän väsynyt
Lounastaidetta: Raejuusto, tomaatti, palsternakka ja peruna (ei maistu Arvolle paitsi muusina)
Illallinen: Marinoidut belugalinssit, perunamuussia maissilla, porkkanaraaste
Eväslounas: Mozzarellaa (usein tosi vähäsuolaista), bataattia ja pakkasesta kruunusekoitusta (tää ei mennyt jatkoon, Arvo sai syötyä vaan herneet)

Friday, November 18, 2016

Älä droppaa mun tunnelmaa - eka viikko töissä takana

Selvitty on ekasta viikosta töissä. On ollut kiirettä. Ja välillä rauhallisempaa.

Olen kokenut monta sellaista hetkeä, jossa tuntuu ikään kuin että laskeutuu takaisin maan päälle. Että tietyiltä osin elämä palautuu takaisin tuttuihin uomiinsa, kun onhan se ollut aika erikoista tässä vuoden. Nyt on taas työtä, työkaverit, lounas ja pikaista huulenheittoa kahvikoneella. Töihin mennään ja sieltä tullaan. Jotain tehdään. Sitä entisen elämän arkea, tiiättekö?

Oon työmatkoilla ja töissä (mulla on 95% tietokonetyö) kuunnellut Spotifystä Vesalaa ja miettinyt, että kyllä ne ihan aiheesta kouhkasivat koko kesän tästä. Vanhana PMMP-fanina tää on vähintäänkin hävettävää. Oon pukeutunut normaaleihin vaatteisiin, siisteihin. Kotona ne pitää muistaa vaihtaa heti pois tai eivät mene enää huomenna. Meikkaan aamuisin ja tapasinpa jo ystävänkin lounaalla. Oli se erilaista, kun en samalla tuputtanut maissinaksua kenellekään.

Että on tällaista muutakin elämää. Edelleen. Ei oo kadonnut mihinkään, vaikka itse käväisin pyöräyttämässä yhden pennun. Ihan virkistävää olla taas täällä. Terve vaan!

Olen tietty ikävöinyt kotiin, mutta en niin kovasti kuin etukäteen pelkäsin. Vähän silleen kun on vastarakastunut ja on kiire töistä kotiin oman höpönöpönassun kainaloon. Viikonlopun erossaolo tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tämä on vähän samanlaista. Paitsi sillä erotuksella, että tiedän Arvon olevan ihan yhtä hyvässä kainalossa kuin omassani. Se jotenkin rauhoittaa ja pystyn odottamaan kotimatkalla bussia viisi minuuttia menettämättäni hermojani.

Ja miten ihana on tulla töistä kotiin. Nähdä se naurava nassu ja heti kutitella. Huomaan, että jaksan touhuta Arvon kanssa ihan erilailla kuin pitkään aikaan. Illat on täynnä peuhua.

Paljon on tapahtunut myös kotirintamalla. Iskä ja Arvo ovat löytäneet oman rutiininsa, jota tällä viikolla on kyllä värittänyt aika pitkälti minun heille etukäteen sopivat menot. Heh. Ensi viikolla saatte ottaa rennommin, lupaan.

Kyselen iltaisin mieheltä, mitä Arvo on syönyt ja miten nukkunut päivän aikana. Jo viikon jälkeen kyselen vähän vähemmän. Heillä on selvästi homma hanskassa. Olen vaan tottunut tietämään. Ja aika outoa, kun lähdemme jonnekin niin mies pakkaakin hoitolaukun. Ja minulla on käsilaukku!

Töiden aloittamista on tietysti helpottanut se, että Arvo ei ole pahemmin perääni itkeskellyt. Ekana iltana hän oli levoton, sen jälkeen illat ovat sujuneet normaaliin tapaan. Hän on tässäkin osoittanut olevansa tosi sopeutuvainen muutoksiin. Se on niin leppoisa tyypppi!

Ja Arvo on nyt neljä yötä nukkunut 10-11 tuntia yössä heräämättä (okei, yhtenä yönä heräsi kerran klo 23 aikaan). Tässähän voisi ruveta jossittelemaan, että miksei ehkä aiemmin jo siirretty omaan huoneeseen ja toisaalta myös katkeroitua, että miksi juuri nyt kun yövuorovastuu siirtyi miehelle ensimmäistä kertaa.

Mutta nyt en kyllä tunne yhtään negatiivista tunnetta tämän asian suhteen, tuntuu vaan tosi tosi ihanalta, jos tämä on nyt meillä uusi normaali. Väsyneimpinä aikoinani olisin varmasti antanut mitä vain, että tähän olisi päästy heti, mutta tuntuu kyllä, että Arvo ei olisi ollut vielä kesällä valmis omaan huoneeseen. Sekin vaihe oli vaan kahlattava läpi. Onneksi on takanapäin!

Voi toki olla uutuuden viehätystä ja nukkuminenkin vaan vaihe. Voi voi ja jos jos. Mutt nyt on kyl hyvä. Vitsit, miten hyvä! Just nyt.

"Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa
mitään eilistä juttua jankuttaa
Voit sä vetää suupielet ylöspäin
laa la laa laa laa laa
Älä tuu droppaa mun tunnelmaa
älä tuu droppaa mun tunnelmaa"

/Paula Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa

Tuesday, November 15, 2016

354 yötä myöhemmin

Arvo nukkui ensimmäistä kertaa elämässään läpi yön. Ei pihahdustakaan klo 21 - 07.20 välisenä aikana. Minä tietty kävin kääntymässä hänen huoneessaan pariin otteeseen, vaikken ollut "yövuorossa".

Meillä tämän saavuttamiseen meni 354 yötä. Onko kestävää, jääkö ainokaiseksi... Kuka tietää, mutta toivoa on.

Kiitos superkuun, oman huoneen, iskän kotonaolon tai ehkä äidin "epäonnisen" maa-artisokkarieskailtapalan!

Ja tämä hieno yösuoritus huolimatta orastavasta nuhasta sekä useista hampaanaluista (eilen hammashygienistin varmistamaa tietoa).

Ei riivannut mikään viime yönä, Arvoa nukutti. Vihdoin! Ja sekös oli aamulla iloinen asia.

Friday, November 11, 2016

Kun äiti töihin lähti - vuoronvaihto kotona

Kotiäitiyden viimeiset päivät soljuivat sormien läpi liian nopeaan. Tuntuivat ihan ensimmäisiltä. Vastahan sinä saavuit. Vastahan oli kesä.

Vaikka mahtuuhan väliin päiviä. Melkein vuoden verran. Hauraat ensihetket ovat vaihtuneet hurjaan vauhtiin ja riemuun, joka pirskahtelee ympäri taloa.

Menen piiloon ja sinä säihkähdät onnelliseen hihkaisuun, kun löydät minut. Pärisytät mahaani ja kiipeät ylitseni kun makoilemme olohuoneen matolla. Kurkistat olan taa ennen kuin kurkotat kaukosäätimiä. Huomaanko minä. Juokset karkuun, kun huudan "äiti tulee ottaa kiinni". Osoitat ylös, kun kysyn missä lamppu on. Sanot äiti ja pppu (lamppu).

En ole koskaan ennen kokenut näin paljon vuodessa. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Näin onnellinen.

En ole koskaan pelännyt yhtä paljon. Edinburghin maanalaiset kummituskäytävät olivatkin lasten leikkiä.

En ole koskaan haikaillut menneitä näin paljon. Ja toisaalta kaikki ne hetket toivat minut tälle tielle, jossa on nyt kevyt kulkea toisella puolellani iso ja toisella puolellani pieni mies.

Yritän muistaa, ettei se tähän lopu. Äitiys. Ihan joka päivä edelleen näemme. Aamuin illoin.

Mutta nyt on iskän vuoro hoitaa sinua päivät. Iskä laittaa päikkäreille. Vie sinut värikylpyyn ja mammalle lounaalle. Iskä taistelee ulkovaatteet päälle. Iskä on täällä kun kaadut tai väsyt. Iskän kanssa leikitte piilosta. Muistakaa muskari torstaiaamuisin!

Ei tämä tähän lopu. Mutta kun suljen kotioven takanani, niin tulee kyllä kauhea ikävä

Wednesday, November 9, 2016

Isänpäivä - itsetehdyt lahjat

Tässä pieni isänpäivävinkki, jolla valmistaa nopeat, helpot, mutta oikeasti aika kivat lahjat useammalle isälle samalla kertaa.

Meillä lähes joka kerhossa on tällä viikolla ollut tarjolla kankaanpainantaa isänpäivälahjoja varten. Idea jalanjälkisukista tuli mulle vähän sattumalta, mutta niitä valmistui nopeasti peräti viisi paria.
Eli nyt on kuulkaa sukkia isoukkia ja varapappaa myöden kaikille Arvon lähipiirin tärkeille isille.

Siitä en sitten tiedä, kestävätkö kuvat näissä miten hyvin pesussa ja tummansinisissä sukissa musta väri ei ollut ihan parhaimmillaan. Täysipuuvillaisissa sukissa pysyisi varmasti. Mutta kuten sanottu, idea tuli kesken työnteon ja näillä mennään tänä vuonna!

Menivät muuten kirjekuoreen eli samalla vaivalla menevät perillä kuin korttikin :)

Psst, älkää paljastako kenellekään! Ja miehelle tiedoksi, että sulle on muutakin, jos kuitenkin luet tämän ennen sunnuntaita :)

Tuesday, November 8, 2016

Koska vauva omaan huoneeseen?

Mikä vauva? Häh! Arvohan on ihan kohta vuoden.

Ja siirtyi omaan huoneeseensa. N.Y.T. Nyt. Eli viime maanantaina.

Viikonloppuna elettiin vielä ihanan seesteistä kahden herätyksen taktiikkaa. Miksi korjata sitä, jos ei se ole rikki, sanoi viisas äitiystävä, jolle pohdin ääneen Arvon omaan huoneeseen siirtämisen mahdollisuutta.

Sitten tuli maanantaiyö ja Arvo herätti 10 kertaa. Kyllä kiitos, nyt riitti ja näkemiin!

Luonnollisesti töihinpaluuni lähestyessä tämä on ollut tekeillä jo parisen kuukautta. Pinnasänky irrotettiin sängystämme samalla kun vähensin yösyöttöjä 8 kuukauden iässä, mutta se on ollut samassa huoneessa vielä. On ollut sitä ja tätä ja äidistä on tuntunut hurjalta.

Nyt se kuitenkin tapahtui. Oma huone. Tai no, siellä omassa huoneessa on lisäksi vuodesohva ja työnurkkaus. Että oma puolikas huone. Riittänee nyt alkuun.

Sinne nukahti kuin aina ennenkin. "Nukkuuhan se vieraissakin paikoissa", totesi mies. Totta, juuri viime viikolla nukahti muutaman venkoilun jälkeen itsekseen äitini olohuoneeseen.

Muutaman kerran kävimme kuitenkin huoneessa pyörimässä illalla. Katsomassa pientä hämärässä. Ja mies nukkuu muutamat ensimmäiset yöt vielä vieressä vuodesohvalla. Siirtymäaika.

Ja mitäs minä sitten tein? No, ensinnäkin katsoin vielä sängyssä "telkkaria" eli kännykästä HBO Nordicista Divorce-sarjan ekan jakson. Omaa aikaa! Sitten nukuin 8 tuntia äksänä keskellä parisänkyä. Korvatulpilla, mitään en kuullut.
 
Arvolla ja iskälläkin oli yö mennyt kohtalaisesti.

Friday, November 4, 2016

Kirkottomat kummit

Viime perjantaina saimme mieheni kanssa ihanan videoviestin, jossa meitä pyydettiin Arvon kummien pojan epävirallisiksi kummeiksi (koska emme kuulu kirkkoon) eli "kummituksiksi".

Otimme kunnian vastaan ilomielin ja ylpeydellä <3 p="">
Uudelle kummipojallemme tulee kasteen myötä myös virallisia kummeja. Arvollahan on vain näitä "kummituksia", sillä häntä ei kastettu, mutta pidimme kyllä hänelle nimijuhlat.

Kaikki tämä sai minutkin mietiskelemään Arvon kummeja ja heidän pyytämistään. Siitä en olekaan tarkemmin kirjoittanut aiemmin.

Kaikki kirkkoonkuulumattomat eivät ehkä halua lapsilleen kummeja, koska katsovat sen olevan pelkästään kristillinen perinne. Me halusimme kuitenkin "liittää" Arvon elämään joitain erikoisen tärkeitä aikuisia sukulaisten lisäksi. Eihän meillä koskaan voi olla liikaa rakkaita ihmisiä ympärillämme.

Lisäksi vaikka yksi kummien alkuperäinen tarkoitus ehkä on juuri se uskonnollinen kasvatus (en ole tarkemmin historiaan perehtynyt), niin koimme että voimme pyytää kummeilta samalla tavalla tukea meille tärkeiden arvojen opettamiseen Arvolle.

Ja käytännössähän kummi nyt on se sellainen ihana ihminen, joka vie vaikka jätskille ja joka ainakin muistaa syntymäpäivän :)

Me halusimme kummeiksi minun parhaan ystäväni ja hänen miehensä sekä mieheni parhaan ystävän vaimoineen.

Päätimme, että paljastamme kummeille nimen etukäteen, vaikka muille sitä ei kerrottu ennen nimiäisiä. Ja koska olemme miehen kanssa molemmat aika tohveleita, mitä tällaisiin tärkeiden asioiden sanomisiin tulee, niin mietimme, kuinka Arvo itse voisi pyytää kummeja.

Se toteutettiin sitten kirjoittamalla pyyntö hänen bodyynsä, joka oli ensin piilossa paidan alla ja paljastettiin sitten sopivan hetken tullen. Yksi kirjoitusvirhe sinne tekstiin livahti, mutta totesimme sen olevan ihan ok alle kuukauden ikäiseltä pyytäjältä.

Onneksi kaikki kummit suostuivat tehtävään mielellään!

Kummeille teimme itse kummitodistukset nimiäisiin yhden netistä löytämäni mallin mukaan.

Pyysimme apua Arvon kasvattamisessa

ennakkoluulottomaksi, rohkeaksi, avoimeksi,
vastuuntuntoiseksi, avuliaaksi ja
muut huomioivaksi ihmiseksi.

Tämän lisäksi pyysimme kummeilta muutamia heidän erikoisosaamisalueisiinsa kuuluvia asioita, kuten kutsumaan Arvo lettukesteille, pelaamaan Änäriä ja opettamaan kaiken kuuteista.

Samassa hengessä uskallan itse luvata kummipojalleni ainakin lämpöisen sylin, maukasta kasvisruokaa ja turvallisen hoitopaikan, jossa aamupalat nautitaan erityisessä aamupalamajassa.

Ja tietysti sen parhaan mahdollisen eli leikkikaverin. Toivottavasti kummipojasta ja Arvosta tulee parhaat ystävät!

Monday, October 31, 2016

"Laiskan naisen vauva ei käänny"

Kaikille asioille kun on oma viikkonsa nykyään niin sattuipa silmään Facebookissa, että perätilaviikkoa vietetään marraskuun alussa. Kirjoitetaanpa siis siitä!

Arvon lisäksi minulla on tosi monia ystäviä, joiden vauvat ovat olleet myös perätilassa. Itsestä tuntuu, että perätilavauvat ovat yleistyneet. Tai sitten omaan lähipiiriin on vaan sattumalta osunut melkeinpä joka viides vauva perätilaan, vaikka kansallinen luku 4% synnytyksistä.

Perätilojen "hoito" tuntuu vaihtelevan aika paljon, joillekin on suoraan sovittu sektio edes mittoja tarkistamatta, toisten synnytys on käynnistetty ja toisaalla synnytyksiä ei missään tapauksessa käynnistetä, koska perätilasynnytyksen yksi "ehto" on, että se etenee nopeasti.

Itseltäni otettiin magneettikuvauksessa lantion mitat, mutta koska Arvon pää oli kasvanut suureksi ja oli hankalan mallinen, ei hän olisi jalat edellä mahtunut syntymään alateitse. Pää edellä ongelmaa ei olisi ollut. Lääkäri määräsi minut niin sanottuun alatiesynnytyskieltoon, koska sen turvallista sujumista ei voitu mittojen puolesta taata.

Käytännössä tilanne siis oli se, että Arvo olisi saattanut jäädä päästään kiinni synnytyskanavaan. Aika järkyttävä ajatus. Siinäkin mielessä, että jossain muualla maailmassa tätä ei todellakaan olisi tiedetty etukäteen.

Tämä ajatus kuitenkin myös auttoi minua pääsemään pahimman synnytyspettymyksen yli. Olinhan kuitenkin etuoikeutetussa asemassa ja sektionikin tehtiin maailman parhaassa hoidossa. Mutta synnytyspettymystä koin tosiaan silti ja välillä edelleen mietin asiaa. Moni alatiesynnyttäjä on sanonut, että "olin onnekas" tai "en menettänyt mitään". Itse koin kuitenkin menettäneeni yhden luonnollisimmista ja ihmeellisimmistä asioista, mitä ihminen voi tehdä. Synnyttää oman lapsensa.

Perätilan syy jää usein epäselväksi. Arvon pään erikoinen muoto ja koko saattoivat olla joko perätilan syy tai seuraus. Asiaa internetin ihmeellisestä maailmasta tutkiessani löysin sellaisen teorian, että perätila voi johtua esimerkiksi kohdun epätavallisesta muodosta tai asennosta. Kotilääkärinä mietin esimerkiksi sitä, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Tämä aiheuttaa tietysti lantion epäsymmetrian.

Äitiysloman alusta asti olen toiminut kielikummina somalinaiselle. Kerroin hänelle ennen synnytystä, että minulle tehdään sektio, koska vauvani on perätilassa. "Sinä et ole liikkunut tarpeeksi", hän totesi samantien. Sopersin takaisin, että olen kyllä joka päivä käynyt lenkillä...

Vaikka hänen kommenttinsa tuntui ehkä siinä tilanteessa tylyltä, niin tiedän ettei hän sitä tarkoittanut loukkauksena, totesi vain ja toki kielitaitokin vaikutti asian esittämiseen.

Asia jäi kuitenkin mieleeni. Minun toimistotyöläisen jokapäiväinen pieni kävelylenkki ei ehkä ole paljon liikuntaa suuremmassa mittakaavassa. Internetistä löysin tukea ajatukselle liikunnan vähäisyyden vaikutuksesta, istumassa lantio on tietenkin eri asennossa ja ei ehkä ainakaan edistä vauvan kääntymistä pää alaspäin.

No, istumatyö on lisääntynyt.  Ja television katsominen. Painotan nyt, että tämä on ihan omaa pohdintaani eikä mikään yleispätevä tutkimus tai edes väite. Eikä mitenkään lääketieteellistä.
Mutta keksinpä sitten kaiken tämän pohdinnan päätteeksi loppuraskaudesta omasta mielestäni kovinkin vitsikkään sanonnan "laiskan naisen vauva ei käänny". Ehkä. Ehkä ei.

Yhtään tutkimusta perätilojen lisääntymisestä en ole löytänyt, jos joku sellaisesta tietää saa linkata.
Facebookista löytyy vertaistukiryhmä Perätilavauvat.
.
Kuva viikko ennen synnytystä raskausvesijumppapaikan pukkarista. Urheilinhan minä siis ;) Tulipa pieni haikeus katsellessa tuota pötsiä, jossa Arvo pää ylöspäin majaili.

Thursday, October 27, 2016

Arvo 11 kuukautta

Uskomatonta! Vauvavuosi on ihan kohta ohi!

Tai oikeastaan se on jo takanapäin, koska meillä asuu nykyään taapero. Arvo kävelee nimittäin enemmän kuin konttaa. Kuukauden aikana hän on oppinut kävelemään jo todella taitavasti. Taitoa ihastellaan joka puolella, missä hän sitä pääsee esittelemään. Hän kun on hoikka ja aika vauvamainen vielä ulkonäöltään, joten tasainen kävely yllättää monet.

"Miten hän jo kävelee? Noin pieni vielä ja noin hyvin!" on yleinen reaktio. Jotkut kyselevät tarkemmin, että tosiaan miten tämä voi olla mahdollista ja ollaanko sitä jotenkin kotona harjoiteltu? Olen miettinyt josko voisin vastata, että "mä oon vaan niin hiton hyvä vanhempi, että mun pentuki kävelee ennen aikojaan." En oo uskaltanut, kun ehkä kaikki ei ymmärrä mun hjuumor... Tyydyn vain toteamaan, että kaikkihan ne ennemmin tai myöhemmin alkavat kävellä.

Video kävelystä ja välillä muutakin, mistä en välttämättä jaksa aina blogata, löytyy Facebookista Hennan Mutsiblogi -sivulta

Pieniä muita muutoksia Arvossa on nähtävissä. Edelleen hän on todella rohkea ja menee tilanteessa kuin tilanteessa ihmisten sekaan sekä ottamaan kontaktia. Synttäreilläkin, jossa oli pienessä tilassa parisenkymmentä ihmistä, hän vain otti ja lähti katselemaan ympärilleen sen kummempia miettimättä.

Kuitenkin tässä yhtenä päivänä kerhossa Arvo tuli ensimmäistä kertaa pyytämään syliin ihan muuten vaan. Tähän asti hänellä on ollut joku selkeä tarve, väsy, nälkä, pipi, maito. Nyt hän kävi vaan sylissä kääntymässä ja jatkoi sitten leikkejään.

Juttua riittää, äitiä Arvo hokee välillä ja Aada-serkulleen hän kuulosti sanovan "Aata". Hän ei vielä osoittele tavaroita, mutta haluaa saada tavaran, jos se on jonkun kädessä. Kukkuu-leikki on hauskaa, hän osaa mennä itse verhon taakse piiloon ja musiikin rytmitkin alkavat pikkuhiljaa löytyä jumppaamisen muodossa.

Hiukset on alkaneet tuuhentua. Takaraivolla on sellaista säkkärää kuin isällään, liekö tulossa luonnonkiharat.

Olemme käyneet Arvon kanssa vauvauinnissa kolmekuukautisesta. Hän on ihan huikea sukeltelija ja osaa jo houkuteltuna "hypätä" itse veteen vedenrajassa olevalta tuolilta. Vesipeto! Uintia aiomme jatkaa ensi vuonna perheuinnissa, jossa sitten vähän enemmän temppuillaan.

Yöt. Ne menivät hetken jo niin hyvin. Nyt on taas ollut vähän vaihtelevampaa, mutta yhden herätyksen taktiikka ei ole enää valitettavasti käytössä.

Herätyksiä on siis useita. Aamulla nukutaan 6-9 väliin, riippuen nukahtaako Arvo vielä torkkumaan viereen. Maitoa vasta aamupalan jälkeen. No, ehkä on tulossa hampaita. Tai on jotain muuta. Seuraava askel on kuitenkin omaan huoneeseen siirtyminen, nythän pinnasänky on ollut erillään meidän sängystä jo muutaman kuukauden.

Päikkäreitä Arvo nukkuu vielä pääasiallisesti kahdet. 3-4 tuntia heräämisestä hän väsähtää ja sama juttu vielä myöhemmin iltapäivällä.

Tämä olikin viimeinen kokonainen kuukausi, jonka vietin Arvon kanssa kotona. Kahden viikon päästä aloitan työt. Niistä fiiliksistä lisää myöhemmin, tuntuu että kovin nopeasti se tulee, mutta toisaalta kun mietin niitä alkuvuoden hetkiä kun köllöteltiin peiton alla pikkumöttösen kanssa, niin onhan niistä jo aikaa. Nyt hän jo laskee liukumäestä... Iskänsä kanssa, äitiä vielä jännittää.

Monday, October 24, 2016

Aamuhetki

Havahdun siihen, että Arvo raaputtaa lakanaa. Hän herää siis ihan kohta.

On vielä hämärää. Tai pimeää. Ainut valo tulee pienestä yövalosta.

Kurkistan puolella silmällä kelloa. 8.23. Nyt herätään oikeasti. Olemme pari tuntia torkkuneet vierekkäin.

Hetken päästä kuulen, kun Arvo havahtuu ja nousee heti sen jälkeen istumaan. Hän kaatuu uudelleen sängylle, ei ole vielä täysin hereillä edes. Katson hänen touhuaan.

Sitten Arvo kömpii sängyn poikki lähemmäs. Hän painaa pään solisluuni päälle katsoen poispäin ja hengähtää.

"Äitihhhhhh". Ihan selvästi. Ihan varmasti. Ehkei vielä tarkoituksella, mutta silti sydämeeni asti.

Thursday, October 20, 2016

Imetys - miten kauan jatkan?

Kyllähän se itsestäkin usein jo aika hankalalta tuntuu. Arvo pyörii kuin hyrrä, vähintään jalka vipattaa. Vaihtaa puolta ja kalkattaa välissä.

Ja kyllä se välillä tuntuu oudoltakin. Itse imetän isoa rötkyäni ja vieressä ystävä viikon vanhaa pikkuistaan. En koskaan kuvitellut imettäväni isoa rötkyä.

Julki-imetys nolotti aluksi, mutta nopeasti totuin siihen ja olenkin imettänyt siitä lähin ihan kaikkialla ja koska vaan. Ratikassa, laivaterminaalissa lattialla, ravintoloissa, puistonpenkillä pakkasessa ja liikkuvassa autossa (tissi turvakaukaloon kun itse vöissä -menetelmä hallussa!). Itselle on tärkeitä olleet toimivat imetysvaatteet, joista se sujuu helposti ja omat rajat eivät ylity liiaksi. Mutta onnistui missä vaan ja koska vaan.

Viime aikoina olen huomannut, etten tahdo enää imettää missä vaan ja koska vaan. Iso rötky venkoilee, omat rajat paukkuvat. En tunne oloani enää mukavaksi. Onneksi Arvoa on jo helppo hämätä. Kiinnittää huomio toisaalle, tarjota muuta ruokaa. Olenkin yrittänyt vähentää pikkuhiljaa imetyksen ruoan jälkeisiin kertoihin.

En oikeastaan ole missään vaiheessa asettanut mitään takarajaa imetykselle. Tavoite oli puoli vuotta ja se täyttyikin, mutta siinä vaiheessa imetys oli helpompaa kuin koskaan ennen, joten miksi lopettaa.
Yöimetys kävi voimille kesällä ja ensin vähensin sitä ja lopetin kokonaan noin kuukausi sitten. Imetän ennen hampaidenpesua illalla ja seuraavan kerran aamupalan jälkeen.

Monet kyselivät kesällä, ehkä jo keväällä, kauanko aion imettää. Vuoden ainakin, olen kai useimmin vastannut. Niin kauan kuin tuntuu hyvältä. Huonoina päivinä olen toivonut jo pikaista loppumista... Tai oikeastaan vain alkukuukausina, kun imetin koko ajan ja se sohvan nurkassa könötys tuntui jo vapaudenriistolta.

Nykyään enemmän jo kuulee "ai, sinä vielä imetät" tai "et sä varmaan enää imetä". Vaikkei tarkoituksella, siihen liittyy sellainen pieni sävy.

Ennen Arvon syntymää sanoin varmasti monelle "lopetan ennen kuin oppii sitä pyytämään". Tähän liittyi minulla sellainen väärinymmärrys, että en ennen lapsen saamista tiennyt, että maito on pääasiallinen ruoka vuoden ikään. Luulin, että kun oppivat syömään perunaa niin pärjäävät sillä. No, ei se niin ollutkaan.

Nyt kun se vuoden imetyksen suositeltu rajapyykki lähenee, tulee samalla myös ajankohtaiseksi töihinpaluu. Imetys tulee vähenemään joka tapauksessa, ehkä osittain huomaan taas toivovani, että se samalla loppuisi... Ja sitten taas toisaalta kävin viime viikolla imetystukiryhmässä kyselemässä neuvoa töiden ja imetyksen yhdistämisestä.

Kun sitten on yksi henkilökohtainen mutta.

Ihminenhän on siitä kumma laji, että aikuisenakin juomme toisen lajin maitoa. Suomalaisina olemme siitä kumma kansa, että niin paljon ja koko ajan.

Ja kun maidostahan imetyksessäkin on luonnollisesti siis kyse. Plus tietysti kaikki muu terveydellinen hyöty, kyllähän vähän mietin että miksei Arvo sairastunut meillä useamman päivän jyllänneeseen vatsatautiinkaan...

Mutta siis mun, joka kasvatan lapsestani kasvissyöjää, ahdistun maitoteollisuudesta ja ihailen vegaaneja, on siis vähän vaikea perustella itselleni, että miksi lopettaisin oman maidon antamisen ja korvaisin sen lehmänmaidolla?

Me emme miehen kanssa juo maitoa kuin kahvissa, Arvolle ajattelin koittaa tarjota esimerkiksi kalsiumrikastettua kauramaitoa ruokajuomaksi. Kalsiumiahan saa muistakin lähteistä. Kasviksistakin. Ja juustoa kuitenkin käytämme paljon. Jugua ja rahkoja vaihtelevasti. Toki Arvon kohdalla tähän pitää kiinnittää enemmän huomiota.

Kauanko aion siis imettää? Niin kauan kuin se onnistuu, minusta tuntuu hyvältä ja Arvo tahtoo. Niin kauan kuin kaikki nämä ehdot täyttyvät.

Pohjoismainen imetysviikko on menossa nyt. Kuva on kesältä ja paljon imetystietoutta Imetyksen tuen sivuilta täältä.

Monday, October 17, 2016

Varma kikka karistaa raskauskilot!

Ilmainen ja kiva vinkki kaikille, jotka näin 10 kuukautta raskauden jälkeen vielä painivat niiden harmillisten jenkkakahvojen kanssa: vatsatauti.

Noudatin tätä ihmedieettiä torstaista sunnuntaihin. Hellii sekä kehoa että mieltä ravata vessanpöntön ja energisen, viime viikolla varmuutta kävelyynsä saaneen, taapertajan väliä. Aina välissä lankkua sohvalla ja Jaffaa. Limua onneksi saa tässä dieetissä vetää niin paljon kuin kestää, mitään sen kiinteämpää ei.

Miehen otin mukaan ruokavalioon launtaina, koska mikään ei tiivistä avioliittoa niin kuin vessanpöntön halailu vierekkäin. Eli parisuhdeterapiakin tuli hoidettu samalla. Pikku-ukkeli säästyi onneksi kokonaan.

Ja hei voin kertoa, että kyllähän kilot karisi!

Itsellä lähti kolme kiloa, jotka korvamerkitsin prosessin aikana viimeisiksi raskauskiloiksi. Jipii, vihdoin!!! Kesäkiloja kyllä vielä jäi viitisen.

Marja Hintikka Livessä tänään aiheena "Häpeisit, läski äiti!". Aattelin katsoa.

Ai niin, täytän tänään 33 vuotta (voitte onnitella!) ja viimeisen vuoden aikana oon oppinut, en ehkä täysin hyväksymään itseäni, mutta relaamaan tämän oman kroppani kanssa. Siinä on tuommoista ja tämmöistä, mutta en enää joka kerta kyttäile niitä peilin ohi kävellessä. Hyvä mä!

Wednesday, October 12, 2016

Vegevauva: Täytetyt paprikat

Täytetyt paprikat (retropöperöä suoraan 80-luvulta) on hyvä hävikkiruoka. Osta vain paprikat ja laita sisään vaikka jonkun kastikkeen jämät tai mitä jääkaapista sattuu löytymään. Sormiruokailijalle tää oli mitä sopivin ruoka myös, koska sen voi nutustaa astioineen päivineen.

Meillä paprikoihin sujahti tällä kertaa pari tomaattia, pilkotut paprikoiden "hatut", punasipulia, raastettu porkkana ja valkosipulia. Pilkoin kaikki yhteen ja paistelin samalla kertaa pannulla. Lisäsin sekaan soijarouhetta ja reippaasti suolatonta jauhelihamaustetta ja hiukan vettä. Keitin valmiiksi riisiä ja sekoitin sen myös seokseen.

Sitten erotin Arvolle täytteen, johon lisäsin maustamatonta (ainakin Pirkalla vähäsuolaista) tuorejuustoa ja täytteen jäähdyttyä munan (pysyi näin paremmin sormiruokailijan näpeissä koossa ja kypsän sai pilkottua täytteen levahtamatta).

Aikuisten täytteeseen lisäsin parin juuston kannikkaa raastettuna, soijakastiketta ja 3 juuston -kermapurkin. Käytän tosi harvoin mitään näitä maustettuja kermoja, mutta täytyy sanoa että tähän se kyllä toi tosi kivaa makua.

Paprikat täyteen ja öljyttyyn vuokaan ja n. 30 min 200-asteisessa uunissa.

Ja arvatkaas, Arvo söi kokonaisen paprikan täytteineen! Hän ihan ahmi täytettä. Ja maistuivat nämä vanhemmillekin.

Paprika itsessään jäi Arvolle vähän turhan rouskuvaksi ja osin hänen oli tyytyminen sitä vain imeksimään. Seuraavan kerran esikypsentäisin Arvon paprikaa etukäteen vaikka mikrossa.

Yhä enemmän ollaan nyt siirtymässä koko perheen yhteiseen ruokaan, se on tosi kätevää ja selvästi Arvokin syö paremmalla ruokahalulla tällaista "oikeaa ruokaa"!

Wednesday, October 5, 2016

Vastasyntyneen äiti, tiedä nämä!

Ihana, paras ystäväni valmistautuu ihan pian koittavaan synnytykseen. Olen jo aiemmin ajatellut, että pitäisi koota joku vinkkilista vastasyntyneen äidille, mutta se on jäänyt. Ja nyt tein sen, vähän nämä on tällaisia sekalaisia! Suhteellisen yleispäteviä, joitain ihan randomeja ja viimeinen vinkki vain mun ystävälle.

- Tee se, mitä jaksat. Ei tarvitse suorittaa, mutta minusta oli tosi ihana näpertää joulukarkkeja Arvon ollessa viikon.

- Tisseihin bepanthenia ja rintakehän päälle lämmin kaurapussi, kun menet sänkyyn. Ja muista, ettei se mikä tuntuu "koko ajan vaan istun tässä ja imetän" kestä ikuisesti.

- Pyydä kaikkia vierailijoita tuomaan ruokaa.

- Juo paljon!

- Ja herkuttele! Raskauskilot-shcmaskauskilot, ehtii parin kuukauden päästäkin (tai kymmenen... grhm..). Joillekin se on kilpailu, mutt onneksi siihen ei tarvii osallistua. Niinku ei maratonillekaan, jos ei tykkää juosta!

- Jos haluat ja se on mahdollista, käy ulkona piipahtamassa ilman lasta jo aika alussa. Ehkä kaupassa. Itsellä pään kasassa piti se, että ulkona käväisi valoisalla. Vaikka vartin.

- Synnärillä kätilöistä kaikki irti. Kysy, kysy, kysy ja vaadi.

- Älä pelästy, jos kolmantena päivänä synnytyksestä itket koko ajan. Ahdistusta, onnea ja sitä pakahduttavaa rakkautta. Se on hormonaalista (raskaus päättynyt, imetys alkaa) ja väistyy 90 prosenttisesti. Pikkisen siitä jää kuitenkin.

- Muutenkin kaikki tunteet ovat sallittuja. Ja kaikki on yhtä pihalla alkuun. Se helpottaa 90 prosenttisesti. Pikkisen siitä alun kaaoksestakin kuitenkin jää.

- Hyppää uuteen elämään, johon olet valmistautunut, mutta johon et voinut mitenkään valmistautua.

- If all else fails, you ALWAYS call me! Or if all goes like in Strömsö, you can call me anyways!

Tuesday, October 4, 2016

Yhden herätyksen taktiikka - vauvan unikoulu

Aivosoluni bailaavat! Olo on tarmokas! Leipoisko nyt niitä sämpylöitä, jotka on ollut teossa jo kaksi viikkoa? Kaupassakin vois käydä. Ehkä oikein Prismassa. Kirjotanpa blogia! Ensin bailaan!

Viikko uutta unikomentoa takana. Siis sitä, että maitoa ei saa lainkaan ja nousemme ylös, kun uni ei enää ilman tule.

Viikon verran on noustu ylös 5-7 välillä ja sitä on edeltänyt aina vähintään kolme herätystä. Välillä 40 min välein.

Viime yönä Arvo heräsi hetkeksi klo 3.30, vaati muutaman kerran tuttia ja syliä. Sitten hän heräsi vasta klo 5.45. Uusimmassa komennossa emme nouse ennen klo 6 (se on selvästi liian aikaista Arvollekin ja aamu on sitten yhtä karjuntaa molempien osallistujien osalta) eli otin Arvon hetkeksi vielä viereen. Ilman maitoa siis, ei hän sitä etsinytkään. Yllättäen hän nukahti siihen heti ja nukuimme vielä klo 7 asti.

Mutta siis yksi herätys! Yksi!

En nyt vielä yhden yön perusteella tietenkään lähde tässä sen enempää henkseleitäni paukuttelemaan, mutta toivoa on! Ja tuntuu, että tämä asteittainen unikoulu on ollut Arvolle toimiva ratkaisu. 8 kuukauden iässä lopetin alkuyön syötöt.

Unikoulut yleisestihän jakaa mielipiteitä, mutta kuten itse olen sanonut kyselijöille (ja muutamalle kritisoijalle), että meidän kohdalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Siinä vaiheessa kun en jaksa olla päivisin sellainen äiti, jollainen haluan olla, on jotain tehtävä. Tarvitsin unta ja nimenomaan yöunta, koska olen unettomuuteen taipuvainen jo valmiiksi.

Ja tähän väliin disclaimer: Ymmärrän kyllä muitakin toimintatapoja, jokainen vanhempi tekee niin kuin parhaaksi näkee!

Unikoulua vastustetaan muun muassa väitteellä, että lapsi oppii ettei hänen kutsuunsa vastata. Tämä ehkä pätee ns. vanhan tyyliseen huudatuskouluun, jossa lapsen annetaan huutaa itsensä uneen.

Lempeämmissä menetelmissä kutsuun vastataan, mutta ei syöttäen. Näin esimerkiksi meillä on toimittu, on silitelty, rauhoiteltu puheella, tarjottu vettä ja tuttia ja lopulta otettu syliin. Alkuun kanneltiin pitkiäkin aikoja. Olen alusta asti välttänyt myös rinnan tarjoamista Arvon harmituksiin päivisin ja lohduttanut häntä muin tavoin.

Omien kokemusteni perusteella näkisinkin Arvon nyt oppineen tämän uuden lohduttelutavan ja tuntevan olonsa aivan yhtä turvalliseksi kuin ennenkin. Nälkä kun hänellä ei selvästi yöllä ole, joten ruokaa/rintaa hän ei enää tarvitse. Aamulla hänellä on kylllä selvästi nälkä, mutta ei vielä kello 3. Erotan nämä heräilyt nyt selvästi toisistaan. Eikä nälkä varsinkaan klo 00, jolloin hän heräsi vielä pari kuukautta sitten ensimmäiseen syöttöön.

Avoimesti voin suositella unikoulun kokeilemista, jos joku sitä pohtii ja tilanne vaatii. Ja tilannehan vaatii, jos äiti on liian väsynyt. Ei siinä auta päänsilittelyt, eikä toivottelut että "nukutaan sitten kun lapset on isompia".

Jokainen meistä jaksaa eri verran, vertailu ei kannata eikä kukaan ei voi toisen tilannetta kokonaisuudessaan edes tietää. Ainahan joku jaksaa enemmän, ennenkin on jaksettu tai se tuttu yh, jolla on koliikkikaksosetkin, piti kodin tiptop-kunnossa. "Mummokin jaksoi kahdeksan kakaraa, hoiti lehmät, teki peltotyöt. Ja oli sotakin!" Hienoa, mummo oli rautaa tai jopa dynamiittia! Mutta minä voin myöntää, että en ole. Ehkä jotain koivupuun lujuista...

Nyt minä lähden nauttimaan tästä virkistyneestä olotilasta ja olemaan hyvä äiti pennulleni, joka näytti tänään aamulla kauniimmalta kuin taas pitkään aikaan!

Saturday, October 1, 2016

Arvo 10 kuukautta

Päivää ennen kun 10 kuukautta tuli täyteen Arvo otti ensiaskeleensa. Houkuteltuna hän kävelee useamman askeleen, huomaamattaan saattaa ottaa muutaman. Tukea vasten mennään jo ihan ammattimaisesti ja ostinkin hänelle ulkokävelykärryksi kuvassa näkyvän "ostoskärryn". Pikkutöpistelijäni!

Kävin Arvon kanssa avoneuvolassa ottamassa hänestä mitat, koska kasvu on minua epäilyttänyt. Vauvauinnin samaan aikaan aloittanut keskonenkin on spurtannut jo ohi.

Normaalisti hän onneksi kasvaa, hitaasti mutta varmasti.  Pituus on 0-käyrällä ja paino -10-käyrällä. 8,5 kg ja 74 cm. Hoikka poika siis edelleen, sekä äidiltä että isältä tulossa olleet michelinukkogeenit ovat hänet ilmeisesti kiertäneet.

Katsotaan nyt mitä tapahtuu painolle, kun Arvo pääsee juuston makuun. Kasvisvauvan ruokavalioon ne tuovat nimittäin nyt hyvän rasvaisen lisän! Hapanmaitotuotteita alotettiinkin jo kokeilemaan vähän ennen 10kk-päivää (eihän nämä nyt tosiaan niin päivän päälle ole vaan ohjeellisia suosituksia). Myös viili kuorrutettuna mamman sokerittomalla omenasoseella on maistunut.

Pottahommia hoidetaan pariin otteeseen päivässä ihan menestyksekkäästi. Tähän ovat vaikuttaneet ensinnäkin osuva ajoitus, mutta myös soiva potta ja äärimmäinen kehumisshow jälkeenpäin.

Yöt... mitäpä niistä sanoisi. Kirjoittaakin on pitänyt useasti, mutta kun ne muuttuvat koko ajan. Kaksi kuukautta sitten siis myöhäistimme yösyöttöjä selvästi eli "unikoulutimme" Arvoa ja se onnistuikin ihan kiitettävästi. Se rauhoitti alkuyöt ja maitoa Arvo ei ole enää saanut kuin vasta 4-6 maissa. Heräilyjä edelleen on kuitenkin tätä ennenkin, välillä useita.

Luin jostain, että yösyötön myöhäistäminen johtaa usein vaan lopulta siihen, että vauva alkaa heräillä aamuyöstä tiheään tarkistaakseen joko on maidon aika. Ja näin meillä ehkä kävi. Sain kuitenkin tainnutettua Arvon aina pariksi tunniksi vielä viereen rinnalle, joten oma uniaika pysyi siedettävällä tasolla. Enkä jaksanut tehdä asialle mitään, koska väsytti. Ja oli nuhaa ja ja ja...

Kunnes tuli aamu, kun Arvo ei taintunut enää kuuden jälkeen. Sai maitoa ja halusi sitten nousta. Päätin, että siihen loppui. Tästedes siis nousemme ennen kuin maitoa saa eli nyt heräämisaika ollut siinä klo 6. Muutama yö vasta takana, heräilyjä edelleen x määrä. Toivon nopeaa tasoittumista.

Arvo on aktiivinen, sosiaalinen ja iloinen kaveri. Ei vierasta (skippaakohan jotkut vauvat sen kokonaan, kun edelleen sitä odotellaan?). Hän on alkanut huomaamaan, mikä äitiä ja isää naurattaa ja hassuttelee välillä selvästi tarkoituksella. Erityisesti iltavillin aikana, joka sekin on siis rantautunut meille. Vauhtia riittää juuri kun pitäisi rauhoittua. Naurattaa ja höpötyttää.

Arvo "vilkuttaa" kahdella kädellä, syö tosi taitavasti ja melko siististi itse, on tosi dramaattinen, jos häntä kieltää tai pukee. Vaipoissa siirryttiin housuvaippoihin ja se on helpottanut elämää. Koskahan ne kestot jaksaa taas ottaa käyttöön...

Mitään sanoja hän ei vielä tapaile. Mämmämmää-lallattelua usein ennen imetystä. Yhdessä vaiheessa oli äitiäitiäitiäiti, mutta se on oikeastaan  jäänyt pois. Ja jos häntä pyysi sanomaan "Barbapapa" hän saattoi sanoa "baapapaapaa". Mummun mielestä hän sanoo "Aavo". Ja viimeisimpänä on myös kuulunut hämäävä "kiitos".

Yhtenä päivänä Arvon mamman mökillä tarjosin hänelle vettä ja minun ja mamman mielestä hän sanoi "ei kiitos". Pari päivää tämän jälkeen kummeilla Arvo sanoi "kiitos", kun sai räplätä stereoita.

Ja kotimatkalla junassa hän sai konnarilta oman lipun, johon taas hän sanoi "kiitos". Pidätte ehkä minua taas hulluna äitinä, mutta todella hämmentynyt konnari sanoi siis peräti takaisin "ole hyvä" :D