Meidän Arvo, Arvolainen, Ave, Avetsku, Sipiläinen, Sipis, Ukkeli, on nyt kaksi vuotta vanha.
Ihana sosiaalinen tyyppi, jolla on loppumaton tiedonhalu. "Mikä tämä on?" hän kyselee aivan kaikesta ja aivan kaikilta.
Arvo on energinen, utelias, rohkea ja iloisuutta huokuva pieni ihminen. Hän ei ikinä kyllästy keittiöleikkeihin, mopolla ajeluun, mihinkään moottoriajoneuvoihin liittyvään ylipäänsä, kirjojen lukemiseen, maailman valloittamiseen, uimiseen tai Pikku Kakkoseen.
Arvo on yleensä aikas sopeutuvainen ja tottelevainenkin, mutta eihän kaksveetä kaikki aina huvita, kun on just tajunnut, että vanhemmille voi sanoa myös "ei halua". Ikään kuuluuvat myös suuret tunteet, niin suuret ettei hän aina itsekään tiedä onko ne hyviä vai huonoja...
Arvo tarvitsee yleensä hetken tilaa miettiä asioita ja jäsennellä niitä suuria tunteita, usein hänen mielensä muuttuukin sen seurauksena (heh, ei aina). Eilen hän sai juhlissaan kummeilta lahjaksi suuren aarteen, kitaran. Sitä halusivat tietysti muutkin lapset päästä kokeilemaan, mutta Arvopa ei aikonut sitä toisille luovuttaa. "Minuuuuuu, soittaa kitalaa", hän toisteli harmissaan. Äiti kävi taaperon kanssa lyhyet neuvottelut ja asia jätettiin hetkeksi muhimaan. Hetken kuluttua Arvo kävi ihan vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin viemässä kitaran kaverille.
Sydän sulaa harva se päivä tämän tyypin äitinä, en voisi kuvitella mitään parempaa.
Neuvolassa Arvo mitattiin tasan keskipituiseksi ja -painoiseksi kaksivuotiaaksi. Hän sai kerralla kolme rokotusta (influenssa, vesirokko, 3. hepatiittirokote), jotka ottivat vähän koville, mutta kuten tavallista harmi väistyi melko nopeasti.
.....
Alla kuva juhlien kahvipöydästä. Kyllä minä kuulkaa leivoin ja leivoin! Sormet verillä, hikikarpalot vaan lenteli kun tämä äiti teki kaiken alusta asti. Yksin ja keneltäkään en apuakaan pyytänyt (tarjottiinhan sitä ja ok, mummu kyllä teki keksit!).
Koko viikonlopun uhrasin tämän kahvipöytäalttarin eteen. Ajatelkaa! Niin paljon kärsin, mutta mitäpä en lapseni eteen tekisi!
"Ootko sä nyt hyvä äiti, ku teit kaiken itse?" kysyi mies lauantaina, kun korjasin suurinta uurastusuupumustani gin&tonic-lasi kädessä. "Pöljintähän tässä on, että mulle ois rehellisesti ihan sama mistä meidän tarjoilut tulee... en koe olevani sen parempi tai huonompi, mutta jostain syystä taas päätin itte pyöräyttää. Miksi, voi miksi mä taas lähdin tähän?"
Note to self. Ei, se ei suju tuosta vain käden käänteessä. Jostain syystä juhlien lähestyessä aina alan kuvitella, että omaan jotkut superleipojan voimat ja pistän pullat ja kakut pinoon ihan kerrassaan parissa tunnissa. Tuosta noin taion! Ens vuonna kaupasta. Ainakin pasteijat, voi elämä mikä duuni!
Ja toinen note to self. Kyllä se sitten juhlapäivänä kuitenkin palkitsee. Ihanat oli juhlat, ihana on tarjota ihanille vieraille hyvää syömistä! Sunnuntaina kaikki oli ihanaa eli ehkä se sittenkin kannatti :)
