Sunday, December 24, 2017
Thursday, December 21, 2017
Mummokaveri, jolla oli pieni suuri sydän
Eilen luin Hesarin Vapaaehtoinen rikkoo kuplansa -jutta metrossa matkalla Joulupatavahdiksi ja
mietin omaa vapaaehtoistyöhistoriaani siinä matkalla tekemään
vapaaehtoistyötä. Padoillakin olen käynyt vuodesta 2010, mutta pisimpään
olen ollut yhden yksinäisen mummon ulkoiluttajana - jo peräti 11
vuotta.
Tai mikään ulkoiluttaja. Hänhän oli meidän häissämmekin. Ystävä, mutta vapaaehtoistyön kautta löydetty.
Ystävä, joka nyt oli kadonnut. Joulukuun alussa laitoin tälle mummokaverilleni joulukortin, jossa ilmaisin huoleni, kun en ollut saanut häntä pitkään aikaan kiinni (lankapuhelin) ja pyysin kortin saajaa soittamaan minulle. Arvelin mummokaverin joutuneen sairaalaan, viimeksi olin jutellut hänen kanssaan lokakuussa. Viimeisen kerran juttelin hänen kanssaan lokakuussa.
Ja niin se puhelu sitten tuli. Eilen. Mummokaverini oli menehtynyt joulukuun alussa.
11 vuoden ajalta jäi monta ihanaa muistoa. Kävimme yhdessä markkinoilla, kävelyillä, usein vein pullaa mukanani ja monena vuonna kirjoitin sekä postitin hänen joulukorttinsa. Koko ystävyytemme ajan hän oli kotinsa vanki kun taas minä vasta kasvoin aikuiseksi. "Minä olen ollut mukana kaikissa sinun elämäsi käännekohdissa", hän tapasi muistella.
Mummokaveri asui lapsena Aleksanterinkadulla ja nauroi aina joulunaikaan, kuinka yhtenä vuonna oli alkanut joulukatuperinne ja he joutuivat sen seurauksena kuuntelemaan joululauluja koko kuukauden, kun ne kaikuivat kadulta. Kuulemma oli "vähän tympinyt".
Helsinkiläispenska kun oli, oli hänet lähetetty sota-ajaksi sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”
Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Lääkärin mukaan "se oli jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”
”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.
Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta enhän minä sellaisesta sota-ajan hädästä tiedä yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin.
Nyt se pieni sydän saa levätä.
Ja tehkää vapaaehtoistyötä, siitä saa elinikäisiä ystäviä ja muistoja.
Tai mikään ulkoiluttaja. Hänhän oli meidän häissämmekin. Ystävä, mutta vapaaehtoistyön kautta löydetty.
Ystävä, joka nyt oli kadonnut. Joulukuun alussa laitoin tälle mummokaverilleni joulukortin, jossa ilmaisin huoleni, kun en ollut saanut häntä pitkään aikaan kiinni (lankapuhelin) ja pyysin kortin saajaa soittamaan minulle. Arvelin mummokaverin joutuneen sairaalaan, viimeksi olin jutellut hänen kanssaan lokakuussa. Viimeisen kerran juttelin hänen kanssaan lokakuussa.
Ja niin se puhelu sitten tuli. Eilen. Mummokaverini oli menehtynyt joulukuun alussa.
11 vuoden ajalta jäi monta ihanaa muistoa. Kävimme yhdessä markkinoilla, kävelyillä, usein vein pullaa mukanani ja monena vuonna kirjoitin sekä postitin hänen joulukorttinsa. Koko ystävyytemme ajan hän oli kotinsa vanki kun taas minä vasta kasvoin aikuiseksi. "Minä olen ollut mukana kaikissa sinun elämäsi käännekohdissa", hän tapasi muistella.
Mummokaveri asui lapsena Aleksanterinkadulla ja nauroi aina joulunaikaan, kuinka yhtenä vuonna oli alkanut joulukatuperinne ja he joutuivat sen seurauksena kuuntelemaan joululauluja koko kuukauden, kun ne kaikuivat kadulta. Kuulemma oli "vähän tympinyt".
Helsinkiläispenska kun oli, oli hänet lähetetty sota-ajaksi sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”
Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Lääkärin mukaan "se oli jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”
”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.
Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta enhän minä sellaisesta sota-ajan hädästä tiedä yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin.
Nyt se pieni sydän saa levätä.
Ja tehkää vapaaehtoistyötä, siitä saa elinikäisiä ystäviä ja muistoja.
Tuesday, December 19, 2017
Joulupukkimoka - älä tee kuten me!
Hölmöt vanhemmat taas liikkeellä, hei vaan hei!
Joulupukki tuli meille ekan kerran jo joulukuun alussa, kun vietimme mieheni perheen kanssa perinteistä etukäteisjoulua.
Arvo tapasi gubben ensimmäisen kerran jo viime vuonna, kovasti tuo pohjoisen valkohapsi ei silloin kiinnostanut, mutta ei pelottanutkaan. Tänä vuonna me vanhemmat tehtiin kuitenkin pieni moka.
Etukäteisjouluissa aina yksi miehen siskonlapsista pukeutuu joulupukiksi ja tuo lahjat. Tälläkin kertaa hän kävi toisessa huoneessa vaihtamassa vaatteet ja tuli takaisin olohuoneeseen.
Valkopartainen punapukuinen ukko yhtäkkiä keskellä huonetta ilman mitään ennakkovaroitusta.
Apuuaaaa!
Lahjojen jako kuitenkin kiinnosti ja hän uskalsi lähestyä pukkia, mutta yhteiskuva, laulaminen tai syliin istuminen torpattiin kovaäänisesti.
Klassinen keissi, näin niitä lapsuusajan joulupukkitraumoja luodaan.
Ja ei ihme! Kerrassaan huonosti hoidettu homma meiltä vanhemmilta.
Olen aivan varma, että kaikki olisi sujunut hyvin, jos pukin tulosta
olisi puhuttu etukäteen ja jos hän olisi saapunut ulko-ovesta ovikelloa
soittaen.
Että vink vink vaan, älä tee niin kuin mä teen vaan niin kuin mä sanon!
Tämän jälkeen Arvo on joulupukin nähdessään sanonut "ukki pelättyy". Katsotaan kuinka aattona käy!
Lisäämme siis Arvon vierastamat henkilöt -listalle toisen nimen. Aiemmin siellä oli Naantalin Unikeonkesteillä tavattu Unikeko Arvon ollessa 8-kuukautinen.
Joulupukki tuli meille ekan kerran jo joulukuun alussa, kun vietimme mieheni perheen kanssa perinteistä etukäteisjoulua.
Arvo tapasi gubben ensimmäisen kerran jo viime vuonna, kovasti tuo pohjoisen valkohapsi ei silloin kiinnostanut, mutta ei pelottanutkaan. Tänä vuonna me vanhemmat tehtiin kuitenkin pieni moka.
Etukäteisjouluissa aina yksi miehen siskonlapsista pukeutuu joulupukiksi ja tuo lahjat. Tälläkin kertaa hän kävi toisessa huoneessa vaihtamassa vaatteet ja tuli takaisin olohuoneeseen.
Valkopartainen punapukuinen ukko yhtäkkiä keskellä huonetta ilman mitään ennakkovaroitusta.
Apuuaaaa!
Arvohan ihan jähmettyi. Ja juoksi iskän syliin. Sitten äidin. Ja mamman.
Lahjojen jako kuitenkin kiinnosti ja hän uskalsi lähestyä pukkia, mutta yhteiskuva, laulaminen tai syliin istuminen torpattiin kovaäänisesti.
Klassinen keissi, näin niitä lapsuusajan joulupukkitraumoja luodaan.
Että vink vink vaan, älä tee niin kuin mä teen vaan niin kuin mä sanon!
Tämän jälkeen Arvo on joulupukin nähdessään sanonut "ukki pelättyy". Katsotaan kuinka aattona käy!
Lisäämme siis Arvon vierastamat henkilöt -listalle toisen nimen. Aiemmin siellä oli Naantalin Unikeonkesteillä tavattu Unikeko Arvon ollessa 8-kuukautinen.
Monday, December 18, 2017
Tarvitseeko 2-vuotias tavoitteellisia harrastuksia?
Arvo suoritti viime kuussa uimakoulussa (ei enää siis mikään
vauvauinti) ensimmäiset kaksi diplomiansa. Hän on niiiiiin taitava jo!
Arvo on harrastanut uintia kolmekuukautisesta möttösestä asti, joten onhan niitä taitoja jo kertynyt vähän huomaamattakin näin pitkän uintiuran varrella.
Äidin sydän ihan sulaa. Itse rakastan vettä ja uiminen on minulle
mieluisin urheilulaji. Sen takia alunperin halusinkin vauvauintiin ihan
ehdottomast. Ja joo, toki naureskellen heitän juttua meidän uudesta
uintitoivosta, tulevaisuuden Jani Sievisestä. Kuka tietää?
Vitsikästä tai ei, niin toki voi miettiä, että tarvitseeko näin pienen lapsen harrastuksen olla tavoitteellista? Ei tietenkään. Meidän uinnissa kuitenkin edetään tasoryhmittäin, jonka koen tässä vaiheessa jo oikeastaan ihan järkeväksi, jotta taidot myös kehittyvät.
Ja kaikki oppiminen perustuu tietysti leikkiin. Joinain kertoina Arvo
ei halua kokeilla mitään uutta vaan pelkästään hyppiä laidalta veteen
ja silloin tehdään toki vaan sitä.
Sekin on mietinnän paikka tarvitseeko kaksivuotias yhtään minkäänlaista harrastusta - varsinkin päiväkodissa oleva, jolla ohjelmaa riittää muutenkin. Meille tämä uinti on kuitenkin myös ihan mieluinen yhteinen hetki vanhemman ja lapsen välillä. Kertaakaan emme ole vielä jaksamisen takia jättäneet välistä, sairausien takia toki.
Välillä mietimme raaskimmeko maksaa aika kallista kuukausihintaa, mutta toisaalta pitäisikö säästökohteita etsiä kuitenkin tarvittaessa muualta kuin harrastamisesta... Tokihan uimassa voisi käydä myös ilman ryhmääkin, on sitäkin mietitty.
Mutta niin kauan kuin jokainen osapuoli jaksaa ja nauttii, niin miksei 2-vuotiaskin harrastaisi?
Arvo on harrastanut uintia kolmekuukautisesta möttösestä asti, joten onhan niitä taitoja jo kertynyt vähän huomaamattakin näin pitkän uintiuran varrella.
Hän hyppii altaan reunalta veteen ja pystyui hienosti vesijuoksuvyön kanssa, jolloin vanhemmat eivät saisi pitää enää edes kiinni, mutta kyllä vähän pitää avittaa vatsan alta tai vyöstä kiinnipitämällä. Pikkupätkät menee jo yksinkin. Hän pyörähtelee patjalta veteen, tuolilta pudottautuessaan veteen hän käuäntyy vedessä itse takaisin kohti tuolia. Lisäksi hän kelluu ja sukeltaa ketterästi. Niin taitava ja niin rakastaa vettä!
Vitsikästä tai ei, niin toki voi miettiä, että tarvitseeko näin pienen lapsen harrastuksen olla tavoitteellista? Ei tietenkään. Meidän uinnissa kuitenkin edetään tasoryhmittäin, jonka koen tässä vaiheessa jo oikeastaan ihan järkeväksi, jotta taidot myös kehittyvät.
Sekin on mietinnän paikka tarvitseeko kaksivuotias yhtään minkäänlaista harrastusta - varsinkin päiväkodissa oleva, jolla ohjelmaa riittää muutenkin. Meille tämä uinti on kuitenkin myös ihan mieluinen yhteinen hetki vanhemman ja lapsen välillä. Kertaakaan emme ole vielä jaksamisen takia jättäneet välistä, sairausien takia toki.
Välillä mietimme raaskimmeko maksaa aika kallista kuukausihintaa, mutta toisaalta pitäisikö säästökohteita etsiä kuitenkin tarvittaessa muualta kuin harrastamisesta... Tokihan uimassa voisi käydä myös ilman ryhmääkin, on sitäkin mietitty.
Mutta niin kauan kuin jokainen osapuoli jaksaa ja nauttii, niin miksei 2-vuotiaskin harrastaisi?
Sunday, December 17, 2017
Elämäni Ultra Brana
Vaimous: Join sinun laskuusi ravintolassa, enkä ikinä käynyt kaupassa, en käynyt kaupassa.
Nuoruus: Yön viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtuu, lisäsin siihen kahvia.
Bloggaus: Itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin sähköjohdoista.
Poliittinen näkemys: Ei kertakaikkiaan tehdä mitään, mitä keskustapuolue haluaa.
Rakkaus: Minä kaipaan, kaipaan kiihkeitä puheitasi. Sanoja jotka valuvat päälleni. Kevyenä sateena.
Ystävyys: Mutta ne tytöt olivat kertoneet, surullisiakin juttuja ja toisaalta illoista rannalla, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.
Oli tosi hyvä syy jättää eilinen joulukalenteripostaus väliin. Olin sekä perjantaina että lauantaina Ultra Bran keikoilla. Minulle tärkeä bändi, johon mahtuu oikeastaan koko elämä. Niinkus näette!
Ja mitkä keikat. Ja niitä seuranneet illat. Ultra Bra liittyy niin vahvasti nuoruteeni, että minäkin jaksoin harvinaisesti kaksi yötä putkeen Helsingin yöelämässä.
Sunnuntai kahden illan juhlimisen jälkeen: Vesireittejä pääsisi pakoon, vaan minä en ole kala. Vaan minä en ole kala.
Lainaukset Ultra Bra.
Friday, December 15, 2017
Kun äiti ei lapselleen porkkanoita antanut
Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero ruokapöydässä. Hän halajaa
lempiruokaansa, pieniä pakasteporkkanoita. Lautasella on pastaa ja
tomaatteja.
Olen niin kuin en kuulisikaan. Kahdeksan askelta pakastimelle, porkkanoiden mikrotus ja pöytään tuominen ylittää nyt väsymyskynnyksen. En jaksa olla palvelija tai äiti, haluan syödä ruokani rauhassa.
Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero vielä hetken ja alkaa sitten syödä.
Olen virallisesti maailman surkein äiti, kun en anna lapselleni porkkanoita hänen niitä pyytäessä. Mun lapsi siis haluaisi syödä terveellisesti ja mä en jaksa.
Uusi väsymyksen taso löydetty. Huomenna sit taas porkkanoita, lupaan.
Sit kun kirjoittaa jotain siitä, että on "vähän" huono äiti, tulee parempi mieli kun siihen lisää pari GIFiä perään.
via GIPHY
Olen niin kuin en kuulisikaan. Kahdeksan askelta pakastimelle, porkkanoiden mikrotus ja pöytään tuominen ylittää nyt väsymyskynnyksen. En jaksa olla palvelija tai äiti, haluan syödä ruokani rauhassa.
Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero vielä hetken ja alkaa sitten syödä.
Olen virallisesti maailman surkein äiti, kun en anna lapselleni porkkanoita hänen niitä pyytäessä. Mun lapsi siis haluaisi syödä terveellisesti ja mä en jaksa.
Uusi väsymyksen taso löydetty. Huomenna sit taas porkkanoita, lupaan.
Sit kun kirjoittaa jotain siitä, että on "vähän" huono äiti, tulee parempi mieli kun siihen lisää pari GIFiä perään.
via GIPHY
Thursday, December 14, 2017
Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastaa?
Kainalossa
vielä satunnaisesti yskivä pieni ihminen. Telkkarissa Hei Taavi ja
sylissä kannettava tietokone. Yhdellä kädellä töissä, toisella äitinä
kotona. Koska jos siirrän: "Haluu äiti sylii".
Arvo oli kokonaisen viikon kipeänä ja kotihoidossa. Hänellä oli korva- ja keuhkoputkentulehdus. Tällä kertaa kuumettakin. Nyt alkaa jo helpottaa ja tänään hän lähti tarhaan.
Tällä kertaa Arvo on ollut selvästi aiempia kertoja kipeämpi ja ollut todella väsynyt ja harmissaan. Useissa muissa korvatulehduksissa ainoa oire on ollut satunnainen yskä. Tullut välillä vähän yllätyksenä energisen ja iloisen taaperon diagnoosit. Kaupan päälle saa aina reippaasti paskamutsifiilistä, siihen ei tarvita erillistä reseptiä.
Arvolle tuli viime keväänä karkeasti arvioituna noin 15 sairauspäivää päiväkodista eli yhteensä kolmisen viikkoa. Aika paljon, sillä arvioisin että minulle henkilökohtaisesti on työelämässä ehkä kertynyt sairaspäiviä tuon verran tai korkeintaan vähän päälle. Työvuosia on takana kuitenkin jo yli 15 (what, olenko näin vanha?!).
Olemme mieheni kanssa töidemme puolesta aika eri arvoisessa asemassa, mitä Arvon sairasteluun tulee.
Mieheni voi olla pois töistä kolme päivää esimiehen luvalla. Minun täytyy toimittaa ensimmäisestä poissaolopäivästä alkaen sairaustodistus. Nämä käytännöt koskevat siis sekä omia sairastumisia että lapsen.
Siispä jokaisesta lämmön noususta, oksennuksesta, flunssan aiheuttamasta väsymyksestä Arvo pitää viedä lääkäriin, jos minä olen aikeissa jäädä kotiin. Tämä tarkoittaakin, että se on usein mieheni joka lasta nämä satunnaiset päivät kotona hoitaa. Jos tilanne vaatii lääkäriä, sitten kotiin olen jäänyt minä.
Onneksi meillä on Arvolle vakuutus, sillä jos minun hoitovuoroni vaatisi aina terveyskeskusreissun jäisin varmasti vielä harvemmin kotiin.
Minun työpaikkani on monessa asiassa todella joustava ja esimerkiksi etätöiden tekeminen onnistuu koska vaan. Omat pikkuflunssat usein hoituvatkin muutaman päivän levolla etätoimiston merkeissä eikä sairauslomaa niitä varten tarvita.
Ja vaikka olin Arvon kanssa sairauslomalla lääkärintodistuksella, mutta päätin hoitaa aamulla ne tärkeimmät alta pois. Vaikka ei olisi tosiaan tarvinnut.
Kannattaa tarkistaa omalta työpaikalta käytäntö lapsen sairastuessa, sillä niissä on paljon eroja. Lakisääteinen väliaikainen hoitovapaa ei ole palkallinen, mutta TESsissä usein on näin määrätty.
Lisäksi tähän 3-4 päivän hoitovapaaseen voi liittyä muita erikoisehtoja. Jotkut työnantajat esimerkiksi määrittelevät, että tämä päivät kuluvat heti lapsen ensimmäisestä sairauslomapäivästä olet sitten itse kotona lapsen kanssa tai vapaalla tai hommannut mummon ja töissä. Meillä onneksi nuo kolme päivää saa käyttää niin kuin tarve vaatii. Tässä tapauksessa minä olin kotona viime viikon torstaina ja nyt tällä viikolla keskiviikon.
Ja kuten mainitsin jo aiemmin, onneksi meillä on ihanat isovanhemmat <3 p="">
Arvo oli kokonaisen viikon kipeänä ja kotihoidossa. Hänellä oli korva- ja keuhkoputkentulehdus. Tällä kertaa kuumettakin. Nyt alkaa jo helpottaa ja tänään hän lähti tarhaan.
Tällä kertaa Arvo on ollut selvästi aiempia kertoja kipeämpi ja ollut todella väsynyt ja harmissaan. Useissa muissa korvatulehduksissa ainoa oire on ollut satunnainen yskä. Tullut välillä vähän yllätyksenä energisen ja iloisen taaperon diagnoosit. Kaupan päälle saa aina reippaasti paskamutsifiilistä, siihen ei tarvita erillistä reseptiä.
Arvolle tuli viime keväänä karkeasti arvioituna noin 15 sairauspäivää päiväkodista eli yhteensä kolmisen viikkoa. Aika paljon, sillä arvioisin että minulle henkilökohtaisesti on työelämässä ehkä kertynyt sairaspäiviä tuon verran tai korkeintaan vähän päälle. Työvuosia on takana kuitenkin jo yli 15 (what, olenko näin vanha?!).
Olemme mieheni kanssa töidemme puolesta aika eri arvoisessa asemassa, mitä Arvon sairasteluun tulee.
Mieheni voi olla pois töistä kolme päivää esimiehen luvalla. Minun täytyy toimittaa ensimmäisestä poissaolopäivästä alkaen sairaustodistus. Nämä käytännöt koskevat siis sekä omia sairastumisia että lapsen.
Siispä jokaisesta lämmön noususta, oksennuksesta, flunssan aiheuttamasta väsymyksestä Arvo pitää viedä lääkäriin, jos minä olen aikeissa jäädä kotiin. Tämä tarkoittaakin, että se on usein mieheni joka lasta nämä satunnaiset päivät kotona hoitaa. Jos tilanne vaatii lääkäriä, sitten kotiin olen jäänyt minä.
Onneksi meillä on Arvolle vakuutus, sillä jos minun hoitovuoroni vaatisi aina terveyskeskusreissun jäisin varmasti vielä harvemmin kotiin.
Minun työpaikkani on monessa asiassa todella joustava ja esimerkiksi etätöiden tekeminen onnistuu koska vaan. Omat pikkuflunssat usein hoituvatkin muutaman päivän levolla etätoimiston merkeissä eikä sairauslomaa niitä varten tarvita.
Ja vaikka olin Arvon kanssa sairauslomalla lääkärintodistuksella, mutta päätin hoitaa aamulla ne tärkeimmät alta pois. Vaikka ei olisi tosiaan tarvinnut.
Kannattaa tarkistaa omalta työpaikalta käytäntö lapsen sairastuessa, sillä niissä on paljon eroja. Lakisääteinen väliaikainen hoitovapaa ei ole palkallinen, mutta TESsissä usein on näin määrätty.
Lisäksi tähän 3-4 päivän hoitovapaaseen voi liittyä muita erikoisehtoja. Jotkut työnantajat esimerkiksi määrittelevät, että tämä päivät kuluvat heti lapsen ensimmäisestä sairauslomapäivästä olet sitten itse kotona lapsen kanssa tai vapaalla tai hommannut mummon ja töissä. Meillä onneksi nuo kolme päivää saa käyttää niin kuin tarve vaatii. Tässä tapauksessa minä olin kotona viime viikon torstaina ja nyt tällä viikolla keskiviikon.
Ja kuten mainitsin jo aiemmin, onneksi meillä on ihanat isovanhemmat <3 p="">
Wednesday, December 13, 2017
Vegeperhe: taaperovarma soijarouhekastike
Kuten hävikkiviikon tekstissä kerroin on kastikeisiin helppo käyttää kaikki ylijäämäkasvikset. Ne on myös kelpo paikkoja, joihin "piilottaa" ne samaiset kasvikset taaperolta, jos vaikeuksia niiden syömisessä muuten on.
Arvolle esimerkiksi ei tätä nykyä maistu parsakaali sellaisenaan, mutta tässä kastikkeessa hän vetelee sitä kovinkin tyytyväisenä. Ehkä joskus vannoin, että minusta ei tule äitiä, joka piilottaa kasvikset ruokaan vaan ne syödään aina sellaisenaan... Jousta periaatteista, joissa joustovaraa löytyy, sanos viisas äiti toiselle.
Ei tämä nyt kaunein ruoka maailmassa ole, mutta helppo, nopea ja maukas. Ja onneksi on sievät lastenastiat edes!
Tästä ohjeesta riittää 3 hengen perheelle ainakin pariksi päiväksi.
Helppo vegaaninen soijarouhekastike
2 dl soijarouhettaPari desiä vettä
Kasviksia (tässä versiossa yksi parsakaali ja yksi paprika, voisi olla sipulia, porkkanaa, tomaatteja, kukkakaalia tms)
1 pahvitölkki (500g) tomaattimurskaa
1 kaurakerma (2,5dl)
Mausteet: kasvisfondi, jauhelihamauste, soijakastike
Pilko kasvikset niin pieniksi kuin on tarvis lapsen ruokailun näkökulmasta. Paista niitä pannulla oliiviöljyssä tovi, että pehmenevät hieman.
Lisää sitten joukkoon soijarouhe (kuivana) ja paista taas hetki. Lorauta mukaan kasvisfondia ja heti perään noin desilitra vettä.
Anna veden imeytyä soijarouheeseen ja lisää vettä pienissä erissä, kunnes se ei enää imeydy.
Lisää joukkoon mausteet. Jauhelihamausteen käyttäminen tuntuu minusta aina vähän oudolta, mutta se toimii tässä kastikkeessa tosi hyvin. Mukaan oman maun mukaan soijakastiketta.
Lisää vielä tomaattimurska ja anna kastikkeen porista hiljalleen ainakin vartin verran. Lisää sitten vielä kaurakerma, tarkista maku ja tuunaa tarpeen mukaan.
Nauti täysjyväpastan kera.
Tuesday, December 12, 2017
Paljonko vaatteita 2-vuotias tarvitsee?
Ihan vakavissa mielin voin sanoa, että Arvolla on kyllä vaatteita
enemmän ku äidillään! Olen konmaroinut omat vaatekaapit ja Arvonkin
hyllyt käyn säännöllisesti läpi. Noi on jääneet pieneksi, noi alkaa olla
nyt sopivat.
Toki sitten vaatehuone pursuilee vaatteita, jotka eivät enää taaperolle mahdu. On siellä jokunen äidinkin "tavoitemekko" lojumassa. Gröhöm.
Arvon vaatteet ovat olleet hyvässä kierrossa ja on edelleen. Osa on meidän kummipojalla, osa vanhan työkaverin pojalla ja nyt kaikkein pienimmät ovat isäni vaimon pikkuriikkisellä lapsenlapsella. Sitten niitä on toki tänne kotiin myös palautunut/jäänyt ja ne vähän etsivät loppusijoituspaikkaansa.
Säästetäänkö, mitä säästetään ja ennen kaikkea miksi säästetään? Se onkin sitten eri tekstin aihe se!
Asiaan! Mietin tuossa yhtenä iltana, että mitäs tekisin kun joulukortit oli kirjoitettu, iltapalat tehty ja syöty, kaikki tyytyväisiä ja olohuoneen siisteystilannekin sellaisella siedettävällä tasolla (keittiöön en kurkannut). Tein sitten inventaarion Arvon vaatteista. Koska ihan oikeasti paljonko 2-vuotias tarvitsee vaatteita?
Sukkia Arvolla on 10 paria. Ehdottomasti liian vähän, meillä ei pestä pyykkiä tarpeeksi usein ja päiväkodissakin pitää olla varasukkia. 5 paria lisää niin oltais ehkä voitolla. Sukkahousuja on yhdet, niitä ei ole vielä tänä talvena tarvittu. Villasukkia monet.
Paitoja on 27!! What?! Järkky määrä. Niitä kyllä
tosiaan on hieman liikaa. Sanoisin että parikymmentä riittäisi. Osa
näistäkin siis koko ajan päiväkotikierrossa. Ne nuhjummat. Paidoista
onkin muutan 19 kirpparilta ostettua ja 8 uutena saatua/ostettua.
Kauluspaitoja on 4. Meidän tahdilla käyttää näitä yksi riittäisi.
Yökkäreitä on kolme. Kaksi juuri käy pieneksi ja sitten on enää yksi sopiva. Vink vink joulupukki - mistä saa 92-koon jalkaterällisiä yöpukuja?
Housuja on 20. Niitäkin 12 vanhat ja 8 uudet. Olen jaotellut vaatteet pk-vaatteisiin ja ei-pk-vaatteisiin, yhtäkään uutta vaatekappaletta ei päikkärivaatteissa ole.
En ole juuri kiinnittänyt huomiota muiden lasten pukeutumiseen, tai toki merkkivaatteet huomaa, koska merkit ovat luonnollisesti niin isolla ettei voi olla huomaamattakaan, mutta eivät nämäkään mitenkään rikki ole. Ihan siistejä vaatteita.
Toppahaalareita on kaksi. Toinen viime kevään alesta (henkinen yläfemma kun osu koko kohilleen tälle talvelle) ja toisen bongasin yhdestä Face-ryhmästä. Lisäksi yksi toppatakki. Ja yksi kudottu villahaalari, jossa Arvo nukkuu päikkärit ja matkustaa autossa. Pipoja, hanskoja, kaulureita sitten vähän joka keliin sopivia. Niitäkin vähän liikaa ja tosiaan kovemman pakkasen tavaroita ei ole edes vielä tarvinnut kaivaa kaapin syvyyksistä.
Arvo käyttää tällä hetkellä kokoja 80-92. Jotkut hänen vaatteistaan ovat olleet käytössä jo vuoden eli sanoisin, että tähän kokoluokkaan kannattaakin vähän panostaa. Ja joistakin tuntuu olevan vähän vaikea luopua. Yksi muumipaitakin oli jo tyyppiä "napapaita", kun vihdoin nyt älysin pistää sen sivuun.
En tiedä, onks tää nyt paljon vai vähän? Eipä nuo hyllyt nyt koskaan tyhjät ole, paitsi sukkien osalta. Sanokaa te!
Toki sitten vaatehuone pursuilee vaatteita, jotka eivät enää taaperolle mahdu. On siellä jokunen äidinkin "tavoitemekko" lojumassa. Gröhöm.
Arvon vaatteet ovat olleet hyvässä kierrossa ja on edelleen. Osa on meidän kummipojalla, osa vanhan työkaverin pojalla ja nyt kaikkein pienimmät ovat isäni vaimon pikkuriikkisellä lapsenlapsella. Sitten niitä on toki tänne kotiin myös palautunut/jäänyt ja ne vähän etsivät loppusijoituspaikkaansa.
Säästetäänkö, mitä säästetään ja ennen kaikkea miksi säästetään? Se onkin sitten eri tekstin aihe se!
Asiaan! Mietin tuossa yhtenä iltana, että mitäs tekisin kun joulukortit oli kirjoitettu, iltapalat tehty ja syöty, kaikki tyytyväisiä ja olohuoneen siisteystilannekin sellaisella siedettävällä tasolla (keittiöön en kurkannut). Tein sitten inventaarion Arvon vaatteista. Koska ihan oikeasti paljonko 2-vuotias tarvitsee vaatteita?
Sukkia Arvolla on 10 paria. Ehdottomasti liian vähän, meillä ei pestä pyykkiä tarpeeksi usein ja päiväkodissakin pitää olla varasukkia. 5 paria lisää niin oltais ehkä voitolla. Sukkahousuja on yhdet, niitä ei ole vielä tänä talvena tarvittu. Villasukkia monet.
Kauluspaitoja on 4. Meidän tahdilla käyttää näitä yksi riittäisi.
Yökkäreitä on kolme. Kaksi juuri käy pieneksi ja sitten on enää yksi sopiva. Vink vink joulupukki - mistä saa 92-koon jalkaterällisiä yöpukuja?
Housuja on 20. Niitäkin 12 vanhat ja 8 uudet. Olen jaotellut vaatteet pk-vaatteisiin ja ei-pk-vaatteisiin, yhtäkään uutta vaatekappaletta ei päikkärivaatteissa ole.
En ole juuri kiinnittänyt huomiota muiden lasten pukeutumiseen, tai toki merkkivaatteet huomaa, koska merkit ovat luonnollisesti niin isolla ettei voi olla huomaamattakaan, mutta eivät nämäkään mitenkään rikki ole. Ihan siistejä vaatteita.
Toppahaalareita on kaksi. Toinen viime kevään alesta (henkinen yläfemma kun osu koko kohilleen tälle talvelle) ja toisen bongasin yhdestä Face-ryhmästä. Lisäksi yksi toppatakki. Ja yksi kudottu villahaalari, jossa Arvo nukkuu päikkärit ja matkustaa autossa. Pipoja, hanskoja, kaulureita sitten vähän joka keliin sopivia. Niitäkin vähän liikaa ja tosiaan kovemman pakkasen tavaroita ei ole edes vielä tarvinnut kaivaa kaapin syvyyksistä.
Arvo käyttää tällä hetkellä kokoja 80-92. Jotkut hänen vaatteistaan ovat olleet käytössä jo vuoden eli sanoisin, että tähän kokoluokkaan kannattaakin vähän panostaa. Ja joistakin tuntuu olevan vähän vaikea luopua. Yksi muumipaitakin oli jo tyyppiä "napapaita", kun vihdoin nyt älysin pistää sen sivuun.
En tiedä, onks tää nyt paljon vai vähän? Eipä nuo hyllyt nyt koskaan tyhjät ole, paitsi sukkien osalta. Sanokaa te!
Monday, December 11, 2017
Parhaat YLE Areena -vinkit kipeälle taaperolle ja äidille
Tässä
on pidellyt taas vähän kaikenlaista tautia syksyllä. Eipä siinä kyllä
muuta kuin että jokaisen perheenjäsenen pääthän ne meinaa poksahdella
tästä kotona olosta.
Ollaan tehty palapelejä, luettu kirjoja, tyhjennetty astialaatikoita, täytetty pyykinpesukonetta, juotu leikkikahvia, sammahdettu yhdessä päikkäreille, ajettu autoilla/junilla/veneillä/lentokoneilla, leikitty, järjestelty ja oltu piilosta.
Sitten on katsottu YLE Areenaa. Molemmat taapero sekä äiti. Vuorokipeinä.
TOP 3 a la taapero
1. Isot koneet
Lyhyitä pätkiä isoista koneista, kuten traktorit, hissit, roska-autot. Heh, suht kiinnostavaa maaseudeusta vieraantuneelle aikuisellekin nähdä, miten heinäpaalit tehdään.
2. Hei Taavi
Äidin mielestä visuaalisesti kaikkein miellyttävin piirretty. Ja aina taatun lämminhenkinen ja ilahduttavasti vähemmän stereotypinen kuin useat lastenohjelmat.
3. Hyrräpäät
Opettavainen, kivasti ja selvästi lasta koukuttavasti toteutettu sarja (Teletappien tekijöiltä). Vähän miinusta hölmöistä suomennoksista.
TOP 3 a la äiti
1. Kotiin takaisin
Neljä kautta traagisia ja juonittelevia rakkauskuvioita 1950-luvun Australiasta. Ei yllä Downton Abbeyn tasolle, mutta toimii!
2. My mad fat diary
Hitsit, tää ei olekaan enää Areenassa. Mutta jos jossain törmäät, niin katso. Puhutteli ainakin 90-luvun nuorta.
3. SKAM
Jos et ole vielä ehtinyt katsoa tätä teinien (ja vähän vanhemienkin) suosikkisarjaa , niin nyt on aika! On se niin hyvä!
Ja kuvassa katsomme muuten C More Junioria, joka on meillä kuukauden kanavana. Melko sopivasti :)
Ollaan tehty palapelejä, luettu kirjoja, tyhjennetty astialaatikoita, täytetty pyykinpesukonetta, juotu leikkikahvia, sammahdettu yhdessä päikkäreille, ajettu autoilla/junilla/veneillä/lentokoneilla, leikitty, järjestelty ja oltu piilosta.
Sitten on katsottu YLE Areenaa. Molemmat taapero sekä äiti. Vuorokipeinä.
TOP 3 a la taapero
1. Isot koneet
Lyhyitä pätkiä isoista koneista, kuten traktorit, hissit, roska-autot. Heh, suht kiinnostavaa maaseudeusta vieraantuneelle aikuisellekin nähdä, miten heinäpaalit tehdään.
2. Hei Taavi
Äidin mielestä visuaalisesti kaikkein miellyttävin piirretty. Ja aina taatun lämminhenkinen ja ilahduttavasti vähemmän stereotypinen kuin useat lastenohjelmat.
3. Hyrräpäät
Opettavainen, kivasti ja selvästi lasta koukuttavasti toteutettu sarja (Teletappien tekijöiltä). Vähän miinusta hölmöistä suomennoksista.
TOP 3 a la äiti
1. Kotiin takaisin
Neljä kautta traagisia ja juonittelevia rakkauskuvioita 1950-luvun Australiasta. Ei yllä Downton Abbeyn tasolle, mutta toimii!
2. My mad fat diary
Hitsit, tää ei olekaan enää Areenassa. Mutta jos jossain törmäät, niin katso. Puhutteli ainakin 90-luvun nuorta.
3. SKAM
Jos et ole vielä ehtinyt katsoa tätä teinien (ja vähän vanhemienkin) suosikkisarjaa , niin nyt on aika! On se niin hyvä!
Ja kuvassa katsomme muuten C More Junioria, joka on meillä kuukauden kanavana. Melko sopivasti :)
Sunday, December 10, 2017
Valkosipulia ja jalapenoja taaperolle
Meilläpä
oli tänään pitsalauantai! Ja koska eilen oli pikkujoulut, mentiin
helpoimman kautta eli tuunattiin valmiita pakastepitsoja.
Yhteen tuli aurajuustoa ja jalapenoja.
"KUUMAA", huusi taapero hyvin jäähtyneen pitsansa päällä ollutta jalapenoa suustaan kaivaen. "Mikä tämä on?" hän ihmetteli ja kaivettiin loputkin pois loppupalasta.
Minä puristin valkosipulia pitsani päälle ja Arvo halusi maistaa. "Vaakosipuii", hän vaati.
Pistin pienen siprun valkosipulia hänen pitsansa päälle.
"KYYMÄÄ", hän huusi aivan täristen viluväreistä ja kaivoi valkosipulin suustaan.
Hauskasti hän yhdisti maut kylmän ja kuuman tuntemuksiin suussaan ja tiettykään adjektiivien käyttö kuvaillessa ei vielä ole kovin kehittynyttä.
Mutta jatkamme siis harjoituksia voimakkaiden makujen kanssa :)
Yhteen tuli aurajuustoa ja jalapenoja.
"KUUMAA", huusi taapero hyvin jäähtyneen pitsansa päällä ollutta jalapenoa suustaan kaivaen. "Mikä tämä on?" hän ihmetteli ja kaivettiin loputkin pois loppupalasta.
Minä puristin valkosipulia pitsani päälle ja Arvo halusi maistaa. "Vaakosipuii", hän vaati.
Pistin pienen siprun valkosipulia hänen pitsansa päälle.
"KYYMÄÄ", hän huusi aivan täristen viluväreistä ja kaivoi valkosipulin suustaan.
Hauskasti hän yhdisti maut kylmän ja kuuman tuntemuksiin suussaan ja tiettykään adjektiivien käyttö kuvaillessa ei vielä ole kovin kehittynyttä.
Mutta jatkamme siis harjoituksia voimakkaiden makujen kanssa :)
Friday, December 8, 2017
Isovanhemmat pelastavat arjen
Ei aina paljastu arkijoulukalenterin luukuista pelkkää hyvää.
Tällä kertaa tuli lunta tupaan ja Arvolle kuumetta. Toisen kerran elämässään kunnon kuume, se ei nouse hänelle kovin helpolla hänellä.
Tämä on yksi puoli, joka perhe-elämässä on ollut yllättävän vaikeaa hyväksyä. Suunnitelmien nopeat muutokset. Vaikka vain sen, että aamulla tajuaa ettei voikaan mennä tänään töihin.
Samalla se on ollut hyvin opettavaista. Elämä ei aina mene niin kuin haluaisi ja siihen pitää vaan sopeutua. Ja ottaa rennosti, kun tilanne sitä vaatii. Lapsen kuntoahan sitä kuuntelee huomattavasti herkemmällä korvalla kuin omaansa.
Mistä lie tullut ihmisille muuten harhakäsitys, että olisi jotenkin rentoa ja jopa mukavaa jäädä pois töistä hoitamaan kotiin sairasta lasta... ilmaisia vapaapäiviä, joopa joo!
Meillä onneksi hoitajat järjestyvät sairauden yllättäessä usein isovanhemmista. Ihanat. Viimeksi korvatulehduspotilasta hoiti mummu, tällä kertaa oli ukki jo muutenkin tulossa tännepäin, kun meillä vanhemmilla oli iltamenoa ja hän oli Arvon kanssa myös tämän perjantain. Illaksi puolestaan on ennalta sovitusti tulossa mamma, koska meillä molemmilla vanhemmilla on pikkujoulut! Horinaa niistä ehkä huomisessa luukussa ;)
Onnea arjessa ovat osallistuvat ja pienellekin niin kovin rakkaat isovanhemmat. Kiitos teille, emme todellakaan ota teitä itsestäänselvyytenä <3 p="">
Tällä kertaa tuli lunta tupaan ja Arvolle kuumetta. Toisen kerran elämässään kunnon kuume, se ei nouse hänelle kovin helpolla hänellä.
Tämä on yksi puoli, joka perhe-elämässä on ollut yllättävän vaikeaa hyväksyä. Suunnitelmien nopeat muutokset. Vaikka vain sen, että aamulla tajuaa ettei voikaan mennä tänään töihin.
Samalla se on ollut hyvin opettavaista. Elämä ei aina mene niin kuin haluaisi ja siihen pitää vaan sopeutua. Ja ottaa rennosti, kun tilanne sitä vaatii. Lapsen kuntoahan sitä kuuntelee huomattavasti herkemmällä korvalla kuin omaansa.
Mistä lie tullut ihmisille muuten harhakäsitys, että olisi jotenkin rentoa ja jopa mukavaa jäädä pois töistä hoitamaan kotiin sairasta lasta... ilmaisia vapaapäiviä, joopa joo!
Meillä onneksi hoitajat järjestyvät sairauden yllättäessä usein isovanhemmista. Ihanat. Viimeksi korvatulehduspotilasta hoiti mummu, tällä kertaa oli ukki jo muutenkin tulossa tännepäin, kun meillä vanhemmilla oli iltamenoa ja hän oli Arvon kanssa myös tämän perjantain. Illaksi puolestaan on ennalta sovitusti tulossa mamma, koska meillä molemmilla vanhemmilla on pikkujoulut! Horinaa niistä ehkä huomisessa luukussa ;)
Onnea arjessa ovat osallistuvat ja pienellekin niin kovin rakkaat isovanhemmat. Kiitos teille, emme todellakaan ota teitä itsestäänselvyytenä <3 p="">
Thursday, December 7, 2017
Taaperon tahtoikä - "Ei halua, okeiii!"
Tahtova taapero. Tomera kaksvee. Joskus tuntuu vähän vaan jästipäältä
(mies sanoisi tähän, että mistä lie perinyt?!). Vai joko hänellä on
teiniangstia?
Meille vanhemmille kovin tutuksi viime kuukausina tullut "ei halua" on muuttunut nykyään muotoon "ei halua okei". Se kuulostaa niin hassulta tullessaan Arvon mutrusuusta ja toisteltuna monta kertaa peräkkäin, että minun on vaikea välillä pitää naamani peruslukemilla. Ihan kuin taapero sanoisi "mutsi hei, et sä nyt tajuu, että mä en todellakaan halua, okei?".
Emme tiedä, mitä hän kuvittelee sen tarkoittavan, ehkä se vaan lisää vastustuksen ponnekkuutta. Mutta tiedämme, mistä se on lähtöisin.
No vanhemmiltapa tietenkin...
- Ei halua.
- Okei, sinä et halua, mutta...
Teiniangstin puolesta puhuu myös se, että hän on oppinut ryntäämään omaan huoneeseensa ja paiskaamaan oven kiinni perässään. Huh, se alko aikaisin!
Meille vanhemmille kovin tutuksi viime kuukausina tullut "ei halua" on muuttunut nykyään muotoon "ei halua okei". Se kuulostaa niin hassulta tullessaan Arvon mutrusuusta ja toisteltuna monta kertaa peräkkäin, että minun on vaikea välillä pitää naamani peruslukemilla. Ihan kuin taapero sanoisi "mutsi hei, et sä nyt tajuu, että mä en todellakaan halua, okei?".
Emme tiedä, mitä hän kuvittelee sen tarkoittavan, ehkä se vaan lisää vastustuksen ponnekkuutta. Mutta tiedämme, mistä se on lähtöisin.
No vanhemmiltapa tietenkin...
- Ei halua.
- Okei, sinä et halua, mutta...
Teiniangstin puolesta puhuu myös se, että hän on oppinut ryntäämään omaan huoneeseensa ja paiskaamaan oven kiinni perässään. Huh, se alko aikaisin!
Wednesday, December 6, 2017
Lapseni nimessä on pala itsenäisen Suomen historiaa
Taulu kertoo yksiselitteisesti ukkini veljen eli isosetäni traagisen kohtalon. Hän kaatui jatkosodassa vuonna 1942 ollessaan vain parikymppinen.
Isosedän nimi oli Arvo.
Sinä kesänä kun olin raskaana vierailimme mieheni kanssa ukkini luona. Kotiinpäin ajellessamme mieheni otti taulun puheeksi. Hän sanoi pitävänsä Arvo-nimestä ja ehdotti sitä nimeksi siinä vaiheessa jo pojaksi todetulle tulevalle lapsellemme.
Minä en ihan heti lämmennyt nimelle. Minulla oli yksi aiempi suosikki, josta halusin pitää kiinni. Nimeä kuitenkin makusteltiin, siitä puhuttiin ja Arvon syntyessä oli se jo ehtinyt kasvaa meihin kiinni.
Toista nimeä pyöriteltiin myös jonkin aikaa. Lopulta toisen nimensä Arvo sai mieheni äidinisältä, veteraani hänkin.
Minusta valitsimme aivan upean nimen Arvolle. Se on merkityksellinen, sanana kaunis ja tärkeä ja myös perinteinen suomalainen nimi. Koko nimi on sekä kunnianosoitus aiemmille sukupolville että siinä on mukana palaset molempien meidän sukujen sekä koko Suomen historiaa.
Ja toisaalta nimi on ihan täysin Arvon oma ja hänelle sopiva. En osaisi kuvitellakaan hänelle muuta nimeä.
Isosetäni Arvo oli kuulemma vitsikäs tyyppi. Iloinen luonne. Luokalle hän jäi kerran, koska ei meinannut oppia tavaamaan. Isompana hän oli töissä kaivoksella ja lempikin ehti leimahtaa ennen sotaa, jossa hänen elämänsä kuitenkin päättyi ennen aikojaan.
Isosetä Arvon pikkuveli eli minun ukkini ja isosisko eli 99-vuotias isotätini ovat vielä elossa. Toinen sisar, toinen isotätini, kuoli vasta viime kesänä. On hyvin mahdollista, että isosetäkin vielä eläisi, niin ovat pitkäikäisiä sisaruksetkin.
Kiitos! Emme unohda.
Ja paljon onnea 100-vuotias Suomi!
Tuesday, December 5, 2017
Iltasatuja kapinallisille tytöille (JA pojille!!)
Meillä on luettu tätä kirjaa iltaisin sängyllä köllötellen koko porukka. Kapinallinen äiti lukee ääneen kapinalliselle pojalleen ja kapinalliselle miehelleen. Tokihan kirjan tekstit ovat vielä liian monimutkaisia Arvolle, mutta tarinat ovat sopivan lyhyitä pienellekin ja Arvo selvästi pitää joka aukeamalta löytyvän suuren kuvan katselusta.
Miehen kanssa olemme tekstejä luettaessa myhäilleet useaan otteeseen "enpä tiennyt tuotakaan tuosta naisesta"... Kirjassa siis kerrotaan sadan oikean naisen oikeat tarinat satumuodossa. Mukana on muun muassa taiteilijoita, urheilijoita, poliitikoita, aktivisteja ja yksittäisiä selviytymistarinoita.
Tarinat ovat tosiaan melko lyhyitä ja ytimekäitä, mutta naisten intohimo, rohkeus, päättäväisyys ja voima tulevat hyvin tekstistä esiin.
Kritiikkiä antaisin kuitenkin kirjan nimestä, jonka idean ymmärrän, mutta joka rajaa lukijakuntaa aivan turhaan sukupuolen perusteella.
Näin nimettynä kirja ei varmaankaan löydä kovin monen pienen pojan pukinkonttiin, jonne se ehdottomasti ansaitsisi päätyä. Itsekin ostin ensimmäisen kirjan siskontytöilleni ja ajattelin lukea sen kuitenkin ennen pakettiin laittamista itse ensin (joo, noloo lukea lahjaksi annettava kirja!).
Ja tämä siis vain koska "ei meillä asu minun lisäkseni kapinallisia tyttöjä"... Kirjan nimi rajasi päässäni heti pois sen, että luonnollisestihan kirja on täysin sopivaa luettavaa myös pojille. Ja aivan yhtä tärkeää!
Vasta tosiaan luettuani kirjaa ja perheen miesten kiinnostuksen huomatessani, päätinkin jättää luettavan kappaleen meille kotiin. Sittemmin olen ostanut kirjan syntymäpäivälahjaksi tyttöperheeseen sekä parille tytölle joululahjaksi. Niin, tytöille... Tähän toki vaikuttaa sekin, että lähipiirin lapsista 90% on tyttöjä! Mutta silti!
Tekee nimittäin meille aivan kaikille hyvää lukea kertomuksia vahvoista naisista.
Monday, December 4, 2017
Sunday, December 3, 2017
100-vuotias täti ja kadonnut joulutorttu - erään lauantain tarina
KLO 8:20
- Haluu poiii, haluu poii, kuuluu naapurihuoneen pinnasängystä. Katsahdan kelloa. Whaat, noin paljon?! Ihanaa, että nukuttiin näin pitkään. Arvokin vetäisi 12 tunnin unet. Jes.
Haen pöpperöisen pinnasängystä ja menemme hetkeksi sohvalle vierekkäin katsomaan Kakkosen piirrettyjä.
- Peitto päälle, äiti kaa. Pienelle on tärkeitä tietyt pienet asiat, kuten tämä että sohvalla ollessa ollaan peiton alla.
Hetken päästä nousen peiton alta ja menen keittiöön tekemään aamupalaa. Vanhemmille paistettuja munia ja salaattia. Lapselle muna, salaattia ja leipää juustolla. Iskäkin heräilee pikkuhiljaa ja laittaa kahvin tulemaan ja vie Arvon aamupesulle.
Aamupalapöydässä jutellaan siitä, että tänään pitää mennä pulkkamäkeen, koska huomenna ei ole enää lunta. Heti nyt aamulla. Ehdin jo stressata ajankulua, kun iskä muistuttaa että ei tässä oo mihinkään kiire. Ei niin.
KLO 10:15
Vihdoin päästään ulos koko porukka pienten vaatteiden pukemiseen liittyvien kahnauksien jälkeen. Iskä ja Arvo menevät suoraan lähipuiston pieneen pulkkamäkeen ja laskevat kerran, jonka jälkeen Arvo ilmoittaa, ettei halua uudelleen. Viime talvenakaan Arvo ei tykännyt pulkkamäestä, silloin ajattelimme syyksi ikää, mutta ehkäpä hän ei ole pulkkamäkityyppiä.
Kiertelemme sitten puistossa muuten vaan ja mennessämme ohi yhdestä
retkipaikasta, Arvo toteaa "haluu jäskii". Siinä samalla paikalla
tosiaan söimme viime kesänä kerran jätskit. Ihmettelemme miehen kanssa,
että miten hän sen voi vielä muistaa. Mies päättelee, että kun saa niin
harvoin herkkuja niin kai ne sitten muistaa. Heh.
Arvo kiipeilee vielä isojen lasten kiipeilytelineessä ennen kotiinlähtöä. Ensi kertaa hän malttaa noudattaa ohjeita ja pitää kiinni kaiteista päästen ihan itse vaikeistakin kohdista eteenpäin. Äiti ja isä toki molemmin puolin koppausvalmiuksissa.
KLO 11:30
Kotona Arvo syö välipalaksi banaania, mandariinia ja hapankorpun. Jälkimmäinen ei oikein maistu. Joskus viikonloppuisin ruokarytmi heittää häränpyllyä, eipä kai sillä väliä missä järjestyksessä sitä ateriansa nauttii.
Mies laittaa Arvon parvekkeelle päikkäreille ja minä "leivon" parit perinteiset joulukarkit sunnuntain ekaa joulunviettoa varten. Miehen perheen joulua on totuttu viettämään itsenäisyyspäivän tienoilla, mikä on oikein kiva perinne, sillä jouluna on monta viettopaikkaa muutenkin.
Paketoin myös muutamat joululahjat ja järjestän pahvilaatikkoon päiväkodin varankeruuprojektin sukkamyyntikamat. Ne pitää lähettää maanantaina, että saadaan sukatkin pukinkontteihin.
Arvo heräilee puolisentoista tuntia myöhemmin ja syömme kaikki lounasta. Tavakseni on tullut perjantaisin paahtaa uunissa iso kasa juureksia ja vihanneksia, joita sitten syödään eri tavoin koko viikonloppu. Lounaalla on tällä kertaa perunaa, maa-artisokkaa, ruusukaalia ja Rekosta ostettua savukalaa.
KLO 15:00
Mies heittää minut ja Arvon käymään isotätini luona. Hän on itse menossa illaksi Haloo Helsingin keikalle ja käy vähän asioilla ennen sitä.
Isotäti ottaa meidät vastaan kotonaan vähän väsyneenä. Hän täyttää ensi keväänä 100 vuotta eli ikääkin jo on. Olihan hän jo äitinsä vatsassa Suomen itsenäistyessä.
Aika pian saapumisemme jälkeen hän kuitenkin piristyy ja innostuu peräti päristelemään Arvon poskia heidän istuessa vierekkäin. "Haluu lisää", kiljahteli taapero onnessaan ja isotätipä päristi.
Täti muistaa aina ihmetellä sitä, että Arvo ei ole koskaan vierastanut häntä. Puhumme myös tädin viimevuotisesta sairaalareissusta. Hän kertoo, että luuli jo kuolleensa kunnes herättyään näkikin minut edessään. Muistan sen käynnin, itse lähdin silloin sairaalasta siinä uskossa, että olin juuri hyvästellyt hänet.
Mutta siinä täti, jota itse kutsun kuolemattomaksi, edelleen on. Ja nauraa sydämensä kyllyydestä Arvon hassutellessa taskulampulla.
- Kyllä minä niin virkistyin kun kävitte, isotäti kiittelee. Tullaan ennen joulua vielä käymään, lupaan ja halaamme Arvon kanssa molemmat tätiä useampaan kertaan.
Lähdettyämme isotädiltä suuntaamme hänen lähikauppaansa. Kävelemme yhden portaikon ohi. "Haluu jäskii", Arvo ilmoittaa taas. Muistan, että samoilla portailla istuimme viime kesänä ja söimme jätskit Arvon serkkujen kanssa. What? Jäbä muistaa kaikki elämänsä jätskit.
Hellyn ja lupaan, että ostetaan joulutortut kaupasta. Niitäkin Arvo on pyydellyt jo monena iltana, kun näki videopuhelussa serkkujen tekevän torttuja omassa kotonaan.
Kaupan pakkasesta nappaan mukaan "kanantyyppisiä" kasvissuikaleita, mietin tekeväni niistä kastiketta uunijuuresten kylkeen. Ja tietysti ne tortut. Sitten hyppäämme metroon kotimatkalle.
Jokaisella asemalla Arvo olisi jo valmis jäämään pois. Ei ole vielä meidän asema, toistan jokaisen kohdalla.
Kotimetroaseman uloskäynnillä on poliiseja. He ovat juuri menossa autoonsa. Arvo toteaa kärrystä, että "piipaa-auto" ja toinen poliiseista kääntyy moikkaamaan meitä. Jäämme vähän matkan päähän ihmettelemään lähtevää poliisiautoa ja oi onnea, kun auto käynnistää meidän kohdallamme hetkeksi vilkkuvalot. "UUUUUUU", toteaa taapero mielissään. Äidillekin tulee hyvä mieli poliisien eleestä.
KLO 17:00
Kotiin päästyämme Arvo riisuu vaatteitaan ja minua ei oikein enää huvittaisikaan alkaa kokkaamaan. Ei huvita, en jaksa. Keittiökin on sotkuinen. Ja väsyttää. Ja kellokin sen verran, että ruokaa pitäisi lapselle olla niin kuin nyt heti.
- Minä en saa käsiä tättä, Arvo sanoo ja turhautuu heti, kun puku ei kerralla lähde päältä. Itse kiinnitän huomiota viisisanaiseen lauseeseen, ei niitä vielä liiaksi ole kuulunut.
Päätän tunkea kasvissuikaleet pakkaseen ja otan Arvolle kaapista porkkanaisen kasvispastapurkin.
Hänen syödessä sitä hyvällä ruokahalulla siivoan keittiötä. Sitten syömme yhdessä tortut.
- Mihin äidin toottu katosi? ihmettelee Arvo noin puoli minuuttia torttujen syömisen aloittamisen jälkeen. Sitä sitten päivitellään hetki, kun äiti on tosiaan niin nopeasti syönyt sen ja Arvo vasta nuoleskelee omastaan luumuhilloja keskeltä.
KLO 18:00
Illalla katsotaan yksi Kaapo-jakso. Luen Arvolle hetken kirjaa, kunnes minulta menee hermo uuteen leikkiin, jossa Arvo vehkaa edestakaisin ja hokee "Ei halua kuunnella, haluaa kuunnella, ei halua kuunnella."
- Laina-täti ajaa ekka-autoo, toistelee Arvo moneen kertaan illan aikana. Sekin on periaatteessa viisisanainen lause. Ehkä. Melkein.
Viikkaan Arvon huoneessa jo useamman päivän pyykkitelineillä levänneet pyykit pois. Tällä välin Arvo tarjoilee minulle leikkikeittiöstään perunaa ja kahvia. Herkullista!
Pyykit hoidettuani lähden mukaan keittiöleikkiin. Lopulta Arvo ripottelee leikkisuolaa ja -pippuria rekan lavalle ja minä siivoan keittiötavaroita järjestykseen. Ihmeen tyydyttävää, vaikka järjestys säilyykin kaikki kaksi minuuttia.
- Otatko iltapalaksi puuroa vai jugurttia? kysyn hieman vaille seitsemän.
- Puuoo!!
Teen 5-viljan puuron Arvolle mikrossa ja lisään joukkoon pakkasesta marjoja. Se ei sitten oikein maistukaan ja homma menee leikiksi. Joudun hengittelemään hetken ja vilkaisen kelloa. Puolisen tuntia, sitten nukkumaan.
Pesen puurot Arvosta ja hän tulee mukanani keittiöön katsomaan kun paketoin joulukarkkeja. Sitten hassuttelemme vielä hetken sohvalla.
- Minä rakastan sinua. Rakastaako Arvo äitiä?
- Akastaa!
Arvo haluaa ottaa syntymäpäiviltään jääneen helium-ilmapallon mukaan iltapesulle. Usein siellä on mukana joku lelu, tänään laaduntarkkailijana toimii vuorollaan sitten ilmapallo.
Pesemme hampaat ja tiirailen vielä näkyykö uusia poskihampaita. Yksi tuli pari viikkoa sitten, selvisimme siitä kahden yön valvomisilla. Uusia ei näy.
Iltasatu luetaan Richard Scarryn kultaisesta kirjastosta. Se kertoo possun syntymäpäiväjuhlista. Suukkojen ja halien saattelemana lasken Arvon pinnasänkyyn. Unia!
KLO 20:05
Istun sohvalle ja alan kirjoittaa tätä blogitekstiä. Muutaman kerran Arvo vielä huutelee sängystään "mitäää, mitää, mitää", joihin huikkailen takaisin hyvän yön toivotuksia. Sitten hänen huoneensa hiljenee.
Minä kirjoitan vielä aika kauan tätä tekstiä (näittekö minkä pituinen tää on?) ja pelaan hetken viime viikolla meille saapunutta Xboxia.
KLO 23:20
Nyt unille! Edit sängystä: pesin hampaat Arvon hammastahnalla, vähän väsyttää vissiin.
- Haluu poiii, haluu poii, kuuluu naapurihuoneen pinnasängystä. Katsahdan kelloa. Whaat, noin paljon?! Ihanaa, että nukuttiin näin pitkään. Arvokin vetäisi 12 tunnin unet. Jes.
Haen pöpperöisen pinnasängystä ja menemme hetkeksi sohvalle vierekkäin katsomaan Kakkosen piirrettyjä.
- Peitto päälle, äiti kaa. Pienelle on tärkeitä tietyt pienet asiat, kuten tämä että sohvalla ollessa ollaan peiton alla.
Hetken päästä nousen peiton alta ja menen keittiöön tekemään aamupalaa. Vanhemmille paistettuja munia ja salaattia. Lapselle muna, salaattia ja leipää juustolla. Iskäkin heräilee pikkuhiljaa ja laittaa kahvin tulemaan ja vie Arvon aamupesulle.
Aamupalapöydässä jutellaan siitä, että tänään pitää mennä pulkkamäkeen, koska huomenna ei ole enää lunta. Heti nyt aamulla. Ehdin jo stressata ajankulua, kun iskä muistuttaa että ei tässä oo mihinkään kiire. Ei niin.
KLO 10:15
Vihdoin päästään ulos koko porukka pienten vaatteiden pukemiseen liittyvien kahnauksien jälkeen. Iskä ja Arvo menevät suoraan lähipuiston pieneen pulkkamäkeen ja laskevat kerran, jonka jälkeen Arvo ilmoittaa, ettei halua uudelleen. Viime talvenakaan Arvo ei tykännyt pulkkamäestä, silloin ajattelimme syyksi ikää, mutta ehkäpä hän ei ole pulkkamäkityyppiä.
Arvo kiipeilee vielä isojen lasten kiipeilytelineessä ennen kotiinlähtöä. Ensi kertaa hän malttaa noudattaa ohjeita ja pitää kiinni kaiteista päästen ihan itse vaikeistakin kohdista eteenpäin. Äiti ja isä toki molemmin puolin koppausvalmiuksissa.
KLO 11:30
Kotona Arvo syö välipalaksi banaania, mandariinia ja hapankorpun. Jälkimmäinen ei oikein maistu. Joskus viikonloppuisin ruokarytmi heittää häränpyllyä, eipä kai sillä väliä missä järjestyksessä sitä ateriansa nauttii.
Mies laittaa Arvon parvekkeelle päikkäreille ja minä "leivon" parit perinteiset joulukarkit sunnuntain ekaa joulunviettoa varten. Miehen perheen joulua on totuttu viettämään itsenäisyyspäivän tienoilla, mikä on oikein kiva perinne, sillä jouluna on monta viettopaikkaa muutenkin.
Paketoin myös muutamat joululahjat ja järjestän pahvilaatikkoon päiväkodin varankeruuprojektin sukkamyyntikamat. Ne pitää lähettää maanantaina, että saadaan sukatkin pukinkontteihin.
Arvo heräilee puolisentoista tuntia myöhemmin ja syömme kaikki lounasta. Tavakseni on tullut perjantaisin paahtaa uunissa iso kasa juureksia ja vihanneksia, joita sitten syödään eri tavoin koko viikonloppu. Lounaalla on tällä kertaa perunaa, maa-artisokkaa, ruusukaalia ja Rekosta ostettua savukalaa.
KLO 15:00
Mies heittää minut ja Arvon käymään isotätini luona. Hän on itse menossa illaksi Haloo Helsingin keikalle ja käy vähän asioilla ennen sitä.
Isotäti ottaa meidät vastaan kotonaan vähän väsyneenä. Hän täyttää ensi keväänä 100 vuotta eli ikääkin jo on. Olihan hän jo äitinsä vatsassa Suomen itsenäistyessä.
Aika pian saapumisemme jälkeen hän kuitenkin piristyy ja innostuu peräti päristelemään Arvon poskia heidän istuessa vierekkäin. "Haluu lisää", kiljahteli taapero onnessaan ja isotätipä päristi.
Täti muistaa aina ihmetellä sitä, että Arvo ei ole koskaan vierastanut häntä. Puhumme myös tädin viimevuotisesta sairaalareissusta. Hän kertoo, että luuli jo kuolleensa kunnes herättyään näkikin minut edessään. Muistan sen käynnin, itse lähdin silloin sairaalasta siinä uskossa, että olin juuri hyvästellyt hänet.
Mutta siinä täti, jota itse kutsun kuolemattomaksi, edelleen on. Ja nauraa sydämensä kyllyydestä Arvon hassutellessa taskulampulla.
- Kyllä minä niin virkistyin kun kävitte, isotäti kiittelee. Tullaan ennen joulua vielä käymään, lupaan ja halaamme Arvon kanssa molemmat tätiä useampaan kertaan.
Lähdettyämme isotädiltä suuntaamme hänen lähikauppaansa. Kävelemme yhden portaikon ohi. "Haluu jäskii", Arvo ilmoittaa taas. Muistan, että samoilla portailla istuimme viime kesänä ja söimme jätskit Arvon serkkujen kanssa. What? Jäbä muistaa kaikki elämänsä jätskit.
Hellyn ja lupaan, että ostetaan joulutortut kaupasta. Niitäkin Arvo on pyydellyt jo monena iltana, kun näki videopuhelussa serkkujen tekevän torttuja omassa kotonaan.
Kaupan pakkasesta nappaan mukaan "kanantyyppisiä" kasvissuikaleita, mietin tekeväni niistä kastiketta uunijuuresten kylkeen. Ja tietysti ne tortut. Sitten hyppäämme metroon kotimatkalle.
Jokaisella asemalla Arvo olisi jo valmis jäämään pois. Ei ole vielä meidän asema, toistan jokaisen kohdalla.
Kotimetroaseman uloskäynnillä on poliiseja. He ovat juuri menossa autoonsa. Arvo toteaa kärrystä, että "piipaa-auto" ja toinen poliiseista kääntyy moikkaamaan meitä. Jäämme vähän matkan päähän ihmettelemään lähtevää poliisiautoa ja oi onnea, kun auto käynnistää meidän kohdallamme hetkeksi vilkkuvalot. "UUUUUUU", toteaa taapero mielissään. Äidillekin tulee hyvä mieli poliisien eleestä.
KLO 17:00
Kotiin päästyämme Arvo riisuu vaatteitaan ja minua ei oikein enää huvittaisikaan alkaa kokkaamaan. Ei huvita, en jaksa. Keittiökin on sotkuinen. Ja väsyttää. Ja kellokin sen verran, että ruokaa pitäisi lapselle olla niin kuin nyt heti.
- Minä en saa käsiä tättä, Arvo sanoo ja turhautuu heti, kun puku ei kerralla lähde päältä. Itse kiinnitän huomiota viisisanaiseen lauseeseen, ei niitä vielä liiaksi ole kuulunut.
Päätän tunkea kasvissuikaleet pakkaseen ja otan Arvolle kaapista porkkanaisen kasvispastapurkin.
Hänen syödessä sitä hyvällä ruokahalulla siivoan keittiötä. Sitten syömme yhdessä tortut.
- Mihin äidin toottu katosi? ihmettelee Arvo noin puoli minuuttia torttujen syömisen aloittamisen jälkeen. Sitä sitten päivitellään hetki, kun äiti on tosiaan niin nopeasti syönyt sen ja Arvo vasta nuoleskelee omastaan luumuhilloja keskeltä.
KLO 18:00
Illalla katsotaan yksi Kaapo-jakso. Luen Arvolle hetken kirjaa, kunnes minulta menee hermo uuteen leikkiin, jossa Arvo vehkaa edestakaisin ja hokee "Ei halua kuunnella, haluaa kuunnella, ei halua kuunnella."
- Laina-täti ajaa ekka-autoo, toistelee Arvo moneen kertaan illan aikana. Sekin on periaatteessa viisisanainen lause. Ehkä. Melkein.
Viikkaan Arvon huoneessa jo useamman päivän pyykkitelineillä levänneet pyykit pois. Tällä välin Arvo tarjoilee minulle leikkikeittiöstään perunaa ja kahvia. Herkullista!
Pyykit hoidettuani lähden mukaan keittiöleikkiin. Lopulta Arvo ripottelee leikkisuolaa ja -pippuria rekan lavalle ja minä siivoan keittiötavaroita järjestykseen. Ihmeen tyydyttävää, vaikka järjestys säilyykin kaikki kaksi minuuttia.
- Puuoo!!
Teen 5-viljan puuron Arvolle mikrossa ja lisään joukkoon pakkasesta marjoja. Se ei sitten oikein maistukaan ja homma menee leikiksi. Joudun hengittelemään hetken ja vilkaisen kelloa. Puolisen tuntia, sitten nukkumaan.
Pesen puurot Arvosta ja hän tulee mukanani keittiöön katsomaan kun paketoin joulukarkkeja. Sitten hassuttelemme vielä hetken sohvalla.
- Minä rakastan sinua. Rakastaako Arvo äitiä?
- Akastaa!
Arvo haluaa ottaa syntymäpäiviltään jääneen helium-ilmapallon mukaan iltapesulle. Usein siellä on mukana joku lelu, tänään laaduntarkkailijana toimii vuorollaan sitten ilmapallo.
Pesemme hampaat ja tiirailen vielä näkyykö uusia poskihampaita. Yksi tuli pari viikkoa sitten, selvisimme siitä kahden yön valvomisilla. Uusia ei näy.
Iltasatu luetaan Richard Scarryn kultaisesta kirjastosta. Se kertoo possun syntymäpäiväjuhlista. Suukkojen ja halien saattelemana lasken Arvon pinnasänkyyn. Unia!
KLO 20:05
Istun sohvalle ja alan kirjoittaa tätä blogitekstiä. Muutaman kerran Arvo vielä huutelee sängystään "mitäää, mitää, mitää", joihin huikkailen takaisin hyvän yön toivotuksia. Sitten hänen huoneensa hiljenee.
Minä kirjoitan vielä aika kauan tätä tekstiä (näittekö minkä pituinen tää on?) ja pelaan hetken viime viikolla meille saapunutta Xboxia.
KLO 23:20
Nyt unille! Edit sängystä: pesin hampaat Arvon hammastahnalla, vähän väsyttää vissiin.
Saturday, December 2, 2017
Joulukalenteri taaperolle
Vaikka käynnissä on jo Arvon elämän kolmas joulukuu, on hänellä nyt
vasta ensimmäinen oikea joulukalenteri. Hänen syntymäänsä odotellessa
mieheni osti mulla kaksi suklaajoulukalenteria,
toisen joulukuulle ja toisen Arvon laskettuun aikaan mennessä
syötäväksi. Ne luonnollisesti menivät allekirjoittaneet napaan.
Viime jouluna meillä oli koko perheen yhteinen partiolaisten kalenteri, josta Arvo ei toki ymmärtänyt tuon pöläystä.
No, mutta tänä vuonna sitten! Eräs ihana äitikaveri vinkkasi ja hankkikin Arvolle Lidlistä junajoulukalenterin. Ne kun loppuivat ilmeisesti nopeasti, joten hän varmisti meille oman kappaleen. Jokaisesta luukusta tulee siis jonkunlainen juna-asia, ei mitään syötävää.
Mietimme miehen kanssa, mikä on paras aika päivästä avata joulukalenteri. Aamu ei ole kiva, koska sitten pitää heti lähteä päiväkotiin ja jättää uusi lelu kotiin. Päädyimmekin sitten siihen, että avataan luukku aina päivällisen jälkeen.
Ja niin tehtiin eilen ihka ensimmäistä kertaa juhlallisin menoin. Lisää, huusi lapsi ja vaati kaikkien luukkujen avausta. Noo, ehkä parin päivän päästä hän ymmärtää, mikä on joulukalenterin juju. Yksi. Luukku. Kerrallaan. Jouluun. Asti.
Viime lauantaina Arvo oli isänsä kanssa Paloasemapäivässä ja sai sieltä myös paperisen joulukalenterin. Tämä kalenteri valjastettiin pottapalkinto käyttöön. Meillä on ollut pottatarrat käytössä jo viime kesästä, mutta nyt pottailussa on tullut yhtäkkinen kieltäytymisvaihe taas eli tarvitaan jytymmät palkinnot :)
Viime jouluna meillä oli koko perheen yhteinen partiolaisten kalenteri, josta Arvo ei toki ymmärtänyt tuon pöläystä.
No, mutta tänä vuonna sitten! Eräs ihana äitikaveri vinkkasi ja hankkikin Arvolle Lidlistä junajoulukalenterin. Ne kun loppuivat ilmeisesti nopeasti, joten hän varmisti meille oman kappaleen. Jokaisesta luukusta tulee siis jonkunlainen juna-asia, ei mitään syötävää.
Mietimme miehen kanssa, mikä on paras aika päivästä avata joulukalenteri. Aamu ei ole kiva, koska sitten pitää heti lähteä päiväkotiin ja jättää uusi lelu kotiin. Päädyimmekin sitten siihen, että avataan luukku aina päivällisen jälkeen.
Ja niin tehtiin eilen ihka ensimmäistä kertaa juhlallisin menoin. Lisää, huusi lapsi ja vaati kaikkien luukkujen avausta. Noo, ehkä parin päivän päästä hän ymmärtää, mikä on joulukalenterin juju. Yksi. Luukku. Kerrallaan. Jouluun. Asti.
Viime lauantaina Arvo oli isänsä kanssa Paloasemapäivässä ja sai sieltä myös paperisen joulukalenterin. Tämä kalenteri valjastettiin pottapalkinto käyttöön. Meillä on ollut pottatarrat käytössä jo viime kesästä, mutta nyt pottailussa on tullut yhtäkkinen kieltäytymisvaihe taas eli tarvitaan jytymmät palkinnot :)
Friday, December 1, 2017
Lapsen huumori - Arvon ekat vitsit
Mietin
kaikenlaisia joulukalenteri-ideoita koko marraskuun. Mitä kaikkea voisi
toteuttaa, kun parina viime vuonna on teemana ollut hyvän tekeminen...
No, tänä syksynä olen ollut flunssainen lähes koko ajan ja moni asia on
jäänyt pitäisi, pitäisi -tasolle. Blogikin osin. Ja varsinkin nyt tämä
alkava joulukalenteri.
Päätinkin nyt käyttää joulukalenteria ihan vaan omana apunani ja yrittää sen avulla aktivoitua kirjoittamisessa. Tämän seurauksena syntyikin siis melko tylsähkö joulukalenteri! Joulukalenteri sisältää siis kirjoituksia perhe-arjesta Henna mutsiblogi -tyyliin. Eli käytännössä ihan sitä samaa, mitä täällä muutenkin on, mutta joka päivä... ahahhah, alkaa ihan naurattaa itseäkin tämä idea.
Kuulostaako aika ankealta? No tällä mennään ja yritän parhaani, että jaksatte lukea. Ja hei, jos ette, niin tervetuloa takaisin tammikuussa. Tai ei koskaan?!
Tarkoitus on kirjoittaa tätä joulukalenteria siis ihan päivittäin, enki itsekään vielä tiedä mitä kalenterin luukuista tulee avautumaan. Luvassa voi olla heviäkin shittiä päiväkodin varainkeruun tuloksesta, pottahommista tai äidin pikkujoulusekoiluista. Ehkä kannattaa sittenkin jäädä seuraamaan!
Ja niin, esittelyn jälkeen luukkuun yks - aihe sopivasti vitsit!
Arvo kertoi eilen elämänsä ekat vitsit.
"Possu tuli kotiin." Naurua päälle. Epäselvää kumpaan vanhempaan hän viittasi, jos ollenkaan.
Sitten myöhemmin toinen vitsi.
"Äiti pottimiee." Äiti postimies, oletin. Taas naurua päälle. Epäselvää onko äiti postimies tai viittasiko Arvo viattomasti johonkin muuhun...
Illalla ei enää naurattanut.
"Haluaa iltapalaa toottuu." Joulutortut ovat kovasti olleet viime aikoina mielen päällä. Ilmoitin, ettei niitä ole ja sekös harmitti.
"Haluu iltapalaa kakkuu." Ei oo sitäkään. Suuri suru siitäkin.
"Haluu iltapalaa paanukakkuu." No nyt osui oikeaan. Pannukakkuiltapalaa siis!
Päätinkin nyt käyttää joulukalenteria ihan vaan omana apunani ja yrittää sen avulla aktivoitua kirjoittamisessa. Tämän seurauksena syntyikin siis melko tylsähkö joulukalenteri! Joulukalenteri sisältää siis kirjoituksia perhe-arjesta Henna mutsiblogi -tyyliin. Eli käytännössä ihan sitä samaa, mitä täällä muutenkin on, mutta joka päivä... ahahhah, alkaa ihan naurattaa itseäkin tämä idea.
Kuulostaako aika ankealta? No tällä mennään ja yritän parhaani, että jaksatte lukea. Ja hei, jos ette, niin tervetuloa takaisin tammikuussa. Tai ei koskaan?!
Tarkoitus on kirjoittaa tätä joulukalenteria siis ihan päivittäin, enki itsekään vielä tiedä mitä kalenterin luukuista tulee avautumaan. Luvassa voi olla heviäkin shittiä päiväkodin varainkeruun tuloksesta, pottahommista tai äidin pikkujoulusekoiluista. Ehkä kannattaa sittenkin jäädä seuraamaan!
Ja niin, esittelyn jälkeen luukkuun yks - aihe sopivasti vitsit!
Arvo kertoi eilen elämänsä ekat vitsit.
"Possu tuli kotiin." Naurua päälle. Epäselvää kumpaan vanhempaan hän viittasi, jos ollenkaan.
Sitten myöhemmin toinen vitsi.
"Äiti pottimiee." Äiti postimies, oletin. Taas naurua päälle. Epäselvää onko äiti postimies tai viittasiko Arvo viattomasti johonkin muuhun...
Illalla ei enää naurattanut.
"Haluaa iltapalaa toottuu." Joulutortut ovat kovasti olleet viime aikoina mielen päällä. Ilmoitin, ettei niitä ole ja sekös harmitti.
"Haluu iltapalaa kakkuu." Ei oo sitäkään. Suuri suru siitäkin.
"Haluu iltapalaa paanukakkuu." No nyt osui oikeaan. Pannukakkuiltapalaa siis!
Monday, November 27, 2017
2-vuotissyntymäpäivä
Meidän Arvo, Arvolainen, Ave, Avetsku, Sipiläinen, Sipis, Ukkeli, on nyt kaksi vuotta vanha.
Ihana sosiaalinen tyyppi, jolla on loppumaton tiedonhalu. "Mikä tämä on?" hän kyselee aivan kaikesta ja aivan kaikilta.
Arvo on energinen, utelias, rohkea ja iloisuutta huokuva pieni ihminen. Hän ei ikinä kyllästy keittiöleikkeihin, mopolla ajeluun, mihinkään moottoriajoneuvoihin liittyvään ylipäänsä, kirjojen lukemiseen, maailman valloittamiseen, uimiseen tai Pikku Kakkoseen.
Arvo on yleensä aikas sopeutuvainen ja tottelevainenkin, mutta eihän kaksveetä kaikki aina huvita, kun on just tajunnut, että vanhemmille voi sanoa myös "ei halua". Ikään kuuluuvat myös suuret tunteet, niin suuret ettei hän aina itsekään tiedä onko ne hyviä vai huonoja...
Arvo tarvitsee yleensä hetken tilaa miettiä asioita ja jäsennellä niitä suuria tunteita, usein hänen mielensä muuttuukin sen seurauksena (heh, ei aina). Eilen hän sai juhlissaan kummeilta lahjaksi suuren aarteen, kitaran. Sitä halusivat tietysti muutkin lapset päästä kokeilemaan, mutta Arvopa ei aikonut sitä toisille luovuttaa. "Minuuuuuu, soittaa kitalaa", hän toisteli harmissaan. Äiti kävi taaperon kanssa lyhyet neuvottelut ja asia jätettiin hetkeksi muhimaan. Hetken kuluttua Arvo kävi ihan vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin viemässä kitaran kaverille.
Sydän sulaa harva se päivä tämän tyypin äitinä, en voisi kuvitella mitään parempaa.
Neuvolassa Arvo mitattiin tasan keskipituiseksi ja -painoiseksi kaksivuotiaaksi. Hän sai kerralla kolme rokotusta (influenssa, vesirokko, 3. hepatiittirokote), jotka ottivat vähän koville, mutta kuten tavallista harmi väistyi melko nopeasti.
.....
Alla kuva juhlien kahvipöydästä. Kyllä minä kuulkaa leivoin ja leivoin! Sormet verillä, hikikarpalot vaan lenteli kun tämä äiti teki kaiken alusta asti. Yksin ja keneltäkään en apuakaan pyytänyt (tarjottiinhan sitä ja ok, mummu kyllä teki keksit!).
Koko viikonlopun uhrasin tämän kahvipöytäalttarin eteen. Ajatelkaa! Niin paljon kärsin, mutta mitäpä en lapseni eteen tekisi!
"Ootko sä nyt hyvä äiti, ku teit kaiken itse?" kysyi mies lauantaina, kun korjasin suurinta uurastusuupumustani gin&tonic-lasi kädessä. "Pöljintähän tässä on, että mulle ois rehellisesti ihan sama mistä meidän tarjoilut tulee... en koe olevani sen parempi tai huonompi, mutta jostain syystä taas päätin itte pyöräyttää. Miksi, voi miksi mä taas lähdin tähän?"
Note to self. Ei, se ei suju tuosta vain käden käänteessä. Jostain syystä juhlien lähestyessä aina alan kuvitella, että omaan jotkut superleipojan voimat ja pistän pullat ja kakut pinoon ihan kerrassaan parissa tunnissa. Tuosta noin taion! Ens vuonna kaupasta. Ainakin pasteijat, voi elämä mikä duuni!
Ja toinen note to self. Kyllä se sitten juhlapäivänä kuitenkin palkitsee. Ihanat oli juhlat, ihana on tarjota ihanille vieraille hyvää syömistä! Sunnuntaina kaikki oli ihanaa eli ehkä se sittenkin kannatti :)
Wednesday, November 22, 2017
Kaksivuotiaan kyselykausi on täällä
"Mistä ääni kuuluu?"
"Missä manna on?"
"Mikä tää on?"
"Mikä tässä on?"
"Missä juna menee?"
"Mitä äiti tekee?"
"Minne ikkä meni?"
"Missä Avvon vaippa on?"
Jep. Arvo on oppinut kyselemään. Ja tekee sitä oikein urakkapalkalla. Päivät pitkät meillä osoitellaan, kuunnellaan, kysellään, toistetaan ja ihmetellään urakalla.
Ja vastataan, kerrotaan, selitetään ja neuvotaan.
Päiväkodissa samoin. Kylässä. Pihalla. Teatterissa. Sängyssä aamulla ekana voi ihmetellä "missä ikkä?" ja viimeisenä voi vielä kysäistä palovaroittimesta pari kertaa.
Toistaiseksi kysymykset ovat aika yksinkertaisia, mutta sitäkin itsepintaisempia ja yksityiskohtaisemmista asioista. Arvo havannoi tällä hetkellä esimerkiksi äänimaailmaa todella tarkkaavaisesti. Autoleluista pitää selittää kaikkien osien nimet. Ruoasta pitäisi joka lusikallisella kerrata ruoan sisältö.
Ostin hänelle juuri uuden kirjan "70 ensimmäistä sanaa" tms. ja ajattelin sen riittävän jouluun asti. Hän osaa kutakuinkin kaikki sanat jo muutaman lukukerran jälkeen. Aikamoinen puheen herkkyysvaihe siis menossa. Ja tämä kaikki on tapahtunut siis ihan parin viikon sisään. Ihan yhtäkkiä.
Eräs kysymys on kuitenkin Arvosta niiiiiin vastenmielinen, että sitä ei voi missään tapauksessa kysyä. "Saisinko?" Asiat ovat joko "minuuuu" tai "haluuuuu", kauniisti pyytäminen ei kuulu vielä sanavarastoon ja "EI HALUA" edes opetella.
Yllättävän pitkää pinnaa kysyy muuten tämäkin vaihe. Tokihan se on ihana, että lapsi haluaa tietää ja oppii. Ja ihana, että keskustelumme syvenevät.
Mutta kyllä se kahdeksannensadannen hernekeittolusikallisen kohdalla jo tulee vähän väkinäisesti "Se on hernekeittoa rakas, niin kuin äiti on nyt jo 799 kertaa sanonut"...
Thursday, November 16, 2017
Lapsen kanssa teatteriin - Kansallisteatteri: Onnellinen prinssi
Yksi äitiyden ihanimpia puolia on saada tutustuttaa oma lapsi
maailman ihmeisiin ja erityisesti asioihin, joita itse rakastaa. Minulle
yksi sellainen on teatteri. Minulla on esimerkiksi kaveriporukka, jonka
kanssa olemme käyneet "Tyttöjen teatteriretkillä" jo melkeinpä 30 eri
näytöksessä.
Muutenkin minut saa teatteriin kaveriksi oikeastaan koska vain katsomaan mitä vain. Arvon jälkeen olen itse aktiivisesti järjestänyt itseäni teatteriin vähän vähemmän kuin ennen.
Lauantaina vein Arvon Kansallisteatteriin katsomaan Onnellinen prinssi -nukketeatteriesitystä, joka oli mukavasti koostettu, tainomainen ja kauniskin. Viihdyin minäkin.
Arvo puolestan oli katsojana melko proaktiivinen, hän halusi koko ajan ottaa tilaa ja lavaa haltuun. Hän tanssi musiikin tahtiin ja ihmetteli äänimaailmaa ihan kaiuttimien teknisiä ominaisuuksia myöten. Pieni utelias sielu kun on.
Meillä oli aika ihanaa spesiaalia laatuaikaa yhdessä. Olen sellaista jotenkin kaivannutkin, vauvavuonnahan me luuhasimme kaikenlaisissa tapahtumissa kahdestaan.
Suosittelen Onnellista prinssiä kyllä. Ehkä enemmän vähän isommille kuin kaksivuotiaille, vaikka olihan se hänellekin kokemus.
Kyseessä ei ole yhteistyöpostaus, ihan silkka suositus minun puolelta. Itse maksoin liput, joka olikin ehkä se huonoin osa, 15 euroa per henkilö ja siis Arvolle tietysti oma. Onhan se vähän suolainen hinta 30 minuutista.
Muutenkin minut saa teatteriin kaveriksi oikeastaan koska vain katsomaan mitä vain. Arvon jälkeen olen itse aktiivisesti järjestänyt itseäni teatteriin vähän vähemmän kuin ennen.
Lauantaina vein Arvon Kansallisteatteriin katsomaan Onnellinen prinssi -nukketeatteriesitystä, joka oli mukavasti koostettu, tainomainen ja kauniskin. Viihdyin minäkin.
Arvo puolestan oli katsojana melko proaktiivinen, hän halusi koko ajan ottaa tilaa ja lavaa haltuun. Hän tanssi musiikin tahtiin ja ihmetteli äänimaailmaa ihan kaiuttimien teknisiä ominaisuuksia myöten. Pieni utelias sielu kun on.
Meillä oli aika ihanaa spesiaalia laatuaikaa yhdessä. Olen sellaista jotenkin kaivannutkin, vauvavuonnahan me luuhasimme kaikenlaisissa tapahtumissa kahdestaan.
Suosittelen Onnellista prinssiä kyllä. Ehkä enemmän vähän isommille kuin kaksivuotiaille, vaikka olihan se hänellekin kokemus.
Kyseessä ei ole yhteistyöpostaus, ihan silkka suositus minun puolelta. Itse maksoin liput, joka olikin ehkä se huonoin osa, 15 euroa per henkilö ja siis Arvolle tietysti oma. Onhan se vähän suolainen hinta 30 minuutista.
Monday, November 13, 2017
Oliko kiva päivä päiväkodissa?
- Oliko kiva päivä päiväkodissa?
- Joo!
- Mitä teitte?
- Leikkii!
- Mitä leikitte?
- Ihahaa!
- Ai, hevosta. Hauskaa. Kenen kanssa leikit?
- Matiiaa.
- Ai Matildan. Saitko ruokaa?
- Joo! Paanukaakuu.
- Vau, pannukakku oli varmaan hyvää.
- Joo! Heekkutaa (herkkua). Nam nam.
Tammikuusta asti olen aina Arvoa hakiessani tiedustellut päivän kulkua. Alkuun lapsi oli aina vaan hiljaa, kun ei siis juuri osannut puhua. Pitkään hän vastasi vain joo ja tällä viikolla kävimme jo tällaisen keskustelun, mikä olikin laajin saamani raportti päiväkodin tapahtumista tähän asti.
On niiiiiin kiva jutella!
- Joo!
- Mitä teitte?
- Leikkii!
- Mitä leikitte?
- Ihahaa!
- Ai, hevosta. Hauskaa. Kenen kanssa leikit?
- Matiiaa.
- Ai Matildan. Saitko ruokaa?
- Joo! Paanukaakuu.
- Vau, pannukakku oli varmaan hyvää.
- Joo! Heekkutaa (herkkua). Nam nam.
Tammikuusta asti olen aina Arvoa hakiessani tiedustellut päivän kulkua. Alkuun lapsi oli aina vaan hiljaa, kun ei siis juuri osannut puhua. Pitkään hän vastasi vain joo ja tällä viikolla kävimme jo tällaisen keskustelun, mikä olikin laajin saamani raportti päiväkodin tapahtumista tähän asti.
On niiiiiin kiva jutella!
Thursday, November 9, 2017
Taapero auttaa kotitöissä - Arvo Avulias
Arvo auttaa tiskikoneen tyhjennyksessä vieden muovikipot paikoilleen.
Hän tulee apuun, kun laitan vaatteita pesukoneeseen. Ja kuivausrummusta tulevissa lämpimissä pyykeissä hän aina pyörii hetken huudellen "inanaa, inanaa".
Hän kiikuttaa mielellään leluja paikoilleen, kunhan sitä tehdään hänen kanssaan. Se onkin nykyään yhteinen iltapuhde.
Saman hän tekee roskille, kunhan äiti tai iskä ehtii huutaa ennen roskan osumista suuhun, se löytää nykyään tiensä roskakoriin.
Myäs roskisten vieminen ulos on Arvosta tosi upeaa. Parasta on, jos saa itse kantaa jotain pihan poikki ja sitten heittää isoon roska-astiaan.
Hän valmistaa omassa Ikea-keittiössään puuroja ja kakkuja sekä maistattelee niitä meillä mielellään.
Ruoanlaittoon hän osallistuu laadunvalvojan roolissa maistelemalla raaka-aineita.
Ulkona nähdessään haravan tai harjan Arvo on aina valmis siistimään paikkoja.
Arvolle tulee myös aina joulu, kun hän auttaa kauppakassien tyhjentämisessä. Jokainen kassista löytyvä tavara on huippumielenkiintoinen. Mietinkin, että jos pakastemuussipaketti saa niin paljon kiljuntaa aikaiseksi, niin paljonko joululahjoihin kannattaa panostaa?
Tuesday, November 7, 2017
Kaksivuotiaani on nero
Tai alle 2-vuotiaani siis, syntymäpäivä on vasta kuun loppupuolella.
Arvo oli tuossa melkeinpä kaksi viikkoa pois päiväkodista, ensin isänsä kanssa isyyslomalla ja sitten sairaana.
Ensimmäisen paluupäivän jälkeen hän kasuaalisti keittiössä touhutessaan sanoi "yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seistemä". Eli laski tuosta noin vain seitsemään! Ja useampaan kertaan illan aikana.
Tai no, hän luetteli seitsemän sanaa perätysten. Kummin vain näen sen kuitenkin niin, että lapseni on nero!
Kysyin seuraavana aamuna päiväkodissa, että olivatko he laulaneet jotain numerolaulua tai muuta numeroihin liittyvää. Hoitaja sanoi, että eivät olleet. Eli todennäköisesti Arvo on poiminut rimpsun joltain vanhemmalta lapselta lennossa.
Arvo oli tuossa melkeinpä kaksi viikkoa pois päiväkodista, ensin isänsä kanssa isyyslomalla ja sitten sairaana.
Ensimmäisen paluupäivän jälkeen hän kasuaalisti keittiössä touhutessaan sanoi "yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seistemä". Eli laski tuosta noin vain seitsemään! Ja useampaan kertaan illan aikana.
Tai no, hän luetteli seitsemän sanaa perätysten. Kummin vain näen sen kuitenkin niin, että lapseni on nero!
Kysyin seuraavana aamuna päiväkodissa, että olivatko he laulaneet jotain numerolaulua tai muuta numeroihin liittyvää. Hoitaja sanoi, että eivät olleet. Eli todennäköisesti Arvo on poiminut rimpsun joltain vanhemmalta lapselta lennossa.
Monday, October 30, 2017
Kuinka eroon sokeririippuvuudesta?
Päätin pyristellä irti sokerikoukusta kolmisen kuukautta sitten. Jo sitä aiemmin olin lopettanut sokerin syömisen iltaisin unenlaatua parantaakseni ja huomannut sen toimivan. Töissä olen yrittänyt sokeria myös vältellä jo pitkään, joten sokerin syömisaikaa jäi päivässä muutama tunti. Miksi en lopettaisi kokonaan?
Unen lisäksi toinen motivaattori oli myös painoni, joka on jatkanut ylöspäin hivuttautumistaan jo vuoden verran. Jotainhan sillekin oli tehtävä!
Heinäkuun lopulla lomien loppuessa oli oikea aika pistää sokerihanat kiinni.
Lähtötilanne:
Sokerin syöminen oli täysin holtitonta. Kotisohvalla paloi useampi karkkipussi viikossa, käsilaukussani oli yleensä jonkin sortin karkki mukana ja kauppareissut eivät käytännössä onnistuneet lainkaan ilman jonkun sokeriherkun ostamista.
Kotona herkuttelimme erityisesti viikonloppuisin. Tämä ns. herkkuaika kesti perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan eli itse asiassa herkuttelimme 1/3 viikosta. Joka viikko.
Juhlissa latasin mahdollisimman ison palan kakkua ja vielä päälle keksejä niin monta kuin nyt kehtasi ottaa. Kotona sama homma, minulle ei ollut mitään kontrollia keksipussin edessä.
Sokerin himo oli niin valtava varsinkin ruokailujen jälkeen, että saatoin raivopäänä kaivella kaappeja läpi jotain sokerista löytääkseni.
Kuinka pääsin eroon riippuvuudesta:
Ensinnäkin tärkeintä oli, että päätin asian. Päätin onnistua, koska minulla oli tarpeeksi suuri motivaattori. Yöunet ja paino. Kaksi elämänlaatuun suoraan vaikuttavaa asiaa. Ja ne molemmat olivat retuperällä muun muassa juuri sokerin takia. Eli minä päätin.
Muutamien viikkojen ajan totaalikieltäydyin sokerista ja kaikesta makeasta. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli tosiaan paras tapa minulle. En siis korvannut herkkuja "terveellisemmillä vaihtoehdoilla" tai nauttinut edes kalorittomia virvoitusjuomia. Jättämällä kaiken makean pois onnistuin lopettamaan herkuttelun tavan samalla kertaa sokeririippuvuuden kanssa. Kotisohvalla ei syöty enää mitään.
Kaikesta sokerista kieltäytymisellä tarkoitan myös maustettuja jugurtteja, muroja ja muita makeita tuotteita, myös esim. jotkut leivät. Näitä meillä ei oikeastaan ole koskaan käytettykään, mutta piilosokeri kannattaa myös kitkeä pois, koska sehän siellä varmasti ylläpitää sitä riippuvuutta vaikka "herkkulakossa" olisikin.
En kuitenkaan lopettanut suolaisella herkuttelua. Toki koska tavoitteena oli myös painon putoaminen, vaihdoimme iltapalat yms. aiempaa terveellisempiin. Mutta koska esimerkiksi juustot ovat suurinta herkkuani, olen sallinut itselleni edelleen niillä herkuttelua.
Useamman viikon jälkeen, kun tunsin etten tee sitä enää himosta, aloin vähitellen sallimaan itselleni sokeriherkun silloin tällöin ja aina, jos olen huomannut "lipsuvani" enemmän, elän taas hetken täysin sokerittomana.
Tilanne kolmen kuukauden jälkeen:
Sokerin himo on täysin laantunut. Teen tietoisia päätöksiä nauttia sokeriherkkuja, enkä enää koe antavani periksi mieliteolle. Tämä on kai se ratkaisevin muuttunut asia. Olen sokerin herra, se ei ole minun.
Minulla on päässäni ns. sokerilista, joka päivittyy nykyään aika automaattisesti. Tiedän, mitä sokeria olen syönyt ja koska. Tällä hetkellä viimeinen merkintä on lauantailta, söimme miehen kanssa puoliksi mokkapalan. Tähän voin aina sitten perustaa seuraavan päätöksen sokerin nauttimisesta.
Meillä ei syödä kotona enää juurikaan sokeria. Poikkeuksina tietysti vieraat. Silloinkin herkkuja on tarjottu "kohtuullisesti" ja loput heitetty pois / laitettu vieraiden mukaan. Toki joitain kertoja on herkuteltu muutenkin, mutta silloinkin kyseessä on joku yksi herkku eikä esimerkiksi entiseen tyyliin pullaa, karkkia ja jätskiä. Limuja on kolmen kuukauden aikana juotu ehkä kahdesti. (Tähän välihuomautuksena, että työpaikkani tarjoaa ilmaiset limut, mutta onneksi myös vissyt)
Itselleni suurin saavutus on ehkä juuri karkin syömisen lopettaminen. Kolmen kuukauden aikana olen ostanut itselleni yhden Pepe-lakupatukan ja syönyt muutaman kerran juhlissa tarjolla olleita karkkeja. Lohtusyömistä olen harrastanut tasan kerran. Jumitettuani Berliinin lentokentälle myöhästynyttä lentoa odottamaan söin kahvilasta ostetun kolmen cookien pussin kokonaan.
Mitä kauemmin olen ollut ilman, sitä vähemmän sokeria tekee mieli. En kaupassa edes mieti enää karkkihyllyä. Olin ajatellut palkitsevani itseni suurella irtokarkkipussilla, kunhan olen ollut x ajan syömättä karkkeja. Enää ei oikeastaan edes tee mieli sitäkään. Ainakaan tällä hetkellä.
Unet ovat nykyään niin paljon paremmat, etten enää nauti mitään sokerillista kello 18 jälkeen. Sama raja on ollut jo vuosia kofeiinissa. Yhtenä iltana join lasillisen glögiä ja nukahtaminen kesti taas pidempään. Saman olen havainnut yhden saunasiiderin ja pienen omenahyvekipollisen vaniljakastikkeen kera jälkeen. Uni on minulle niin valtava motivaattori, että iltaherkuttelu on täysin historiaa.
Ja onhan se painokin tässä pikkuhiljaa alkanut laskea. Toki muidenkin toimien kuten liikunnan lisäämisen ansiosta. Työnsarkaa riittää, mutta suunta on vihdoin oikea!
Minun vinkkilistani sokerittomuuteen:
- Kotona ei saa olla mitään sokerista.
- Aloita kun muu elämä suht normaalia. Muuton/pikkuvauva-arjen/muun stressaavan tilanteen aikana on turha ottaa tätä lisähaastetta.
- Lopeta kaikkien sokerituotteiden käyttö. Sokerinen jugurtti esimerkiksi pitää yllä addiktiota, vaikka ei suoranaisesti herkku olekaan.
- Lopeta kaiken makean syöminen. Älä korvaa "terveellisemmällä" tai "keinotekoisesti makeutetulla". Näin pääset irti herkuttelun tavasta.
- Makeat alkoholijuomat pois. Itse juon enää lähes ainoastaan kuivaa valkkaria.
- Jos huomaat lipsuvasi, sovi taas itsesi kanssa täysin sokeriton viikko.
- Tasainen ruokarytmi. Eivät ne turhaan toitota siitä viidestä ateriasta päivässä. Kun ei ole nälkä, ei tule mielitekoja.
Wednesday, October 25, 2017
Mikä sektiossa yllätti?
Leikkaussali varaukseen, merkintä kalenteriin ja lähisuvulle juna/lentoliput sitä seuraavalle päivälle, että pääsevät vastasyntynyttä tuoksuttelemaan. Kun päivä sitten koittaa, mamma makuulle, vatsa auki, lapsi ulos, vatsa kiinni ja tuosta noin vapautuikin teille kivasti perhehuone, sinne toisiinne tutustumaan. Homma paketissa.
Vähän yksityiskohtaisemmin kerron sektiokokemuksestani tässä kirjoituksessa.
Pienen vauvan kanssa noihin synnytyskeskuteluihin joutui usein, nykyään enää harvemmin. Tunnen itseni aina vähän ulkopuoliseksi, mutta toisaalta kaikki "normaaliin" synnytykseen liittyvä on aina kiinnostanut minua, joten yleensä soljun keskutelussa mukana. Mutta kyllähän sitä omaa sektikokemustakin on välillä kiva muistella.
Ja silloin tällöin kohdalle sattuu joku, joka on kiinnostunut/kokenut saman/kyselee mielenkiintoisia. Ja kuulkaa, minähän muistelen. Tottahan me äidit sitä muistelemme oli synnytystapa mikä tahansa!
Tässä taannoin kävi taas niin, että vaihtelimme yhden ennalta tuntemattoman henkilön kanssa sektiokokemuksia. Tuli mieleen tämä teksti samalla, koska puhuimme sektion yllättävistä puolista ja muutamassa kohtaa ajatuksemme osuivat yhteen.
Ällövaroitus!
1. Katetrointi. Hyvin mahdollista, että olin maapallon ainut 32-vuotias henkilö, joka ei tiennyt miten katetrointi tehdään. Tai kai minä tiesin. Ja kai se jossain paperissa luki. Mutta se tuli mulle todella suurena järkytyksenä leikkaussalissa, kun katetrointia alettiin tekemään. Mitään kipua en tuntenut, mutta ihan rehellisesti kun olin ajatellut, että koska lapsi syntyy vatsan kautta, niin mitään ei tehdä alakautta.
2. Jälkivuoto. Samaiseen aiheeseen liittyvä. Eli edelleen olin ajatellut, että kun se lapsi kerta tulee vatsan kautta, ei alakautta sitten tapahdu mitään. En tiedä, mitä kuvittelin, että imuroivat vatsani tyhjäksi kaikesta raskausmateriaalista? Ja selvästikään minulla ei ollut selvää kuvaa, mitä synnytyksen jälkeen naisen elimistössä tapahtuu, mutta yllätyksenä tuli tämäkin asia.
3. Kipu. Heräämössä todettiin, että kohtu ei lähtenyt supistumaan ja sitä jouduttiin painelemaan voimakkaasti jo siellä sekä tulevina päivinä. Ai, saatana! Hirveintä kipua, jota olen tuntenut.
Kun 24 tuntia leikkauksen jälkeen nousin ensi kertaa sängystä kokeilemaan vessassa käyntiä, pesemään hampaat ja suihkuun, en pystynyt seisomaan suorassa. Köpötin vessaan hoitajan käsipuolessa kaksin kerroin vääntyneenä. Sain pestyä hampaat, mutta pöntöllä korvat alkoivat soimaan ja katse sumentumaan. Merkkejä, joita hoitaja oli käskenyt minun tarkkailla. Hän toi sänkyni vessan oven eteen ja suihku sai vielä odottaa.
Olin tunteesta ihan kauhuissani, koska kuvittelin tämän vaiheen kestävän jopa viikkoja. Sain kuitenkin heti kovemmat kipulääkkeet ja iltasella pääsin jo omin avuin sängystä.
4. Nopea toipuminen. Jos olisin tiennyt, että kahden päivän päästä leikkauksesta pystyn jo kävelemään suorassa pikkuaskelin edestakaisin synnärin käytävää, en olisi ollut alkukivusta niin järkyttynyt. Toipuminen oli todella nopeaa. Toki haava tuntui pitkään kyyristyessä ja nostaessa, mutta järkyttävää kipua en ensipäivien jälkeen enää tuntenut kertaakaan.
5. Vuoden raskaus"kielto". Synnäriltä lähtiessä kätilö sanoi, että olisi parempi sitten että vuoden päästä uusi raskaus olisi korkeintaan ihan alkumetreillä kohdun paranemisen takia. En ollut tätä ennen tiennyt, mutta ei se tieto minään järkytyksenä tullut. Totesin tähän vaan "Juu, ei oo kuule suunnitelmissakaan".
6. Leikkaussalissa sai ottaa valokuvia. Jopa yksi hoitaja, tai oliko se anestesialääkäri, en muista, otti meistä kolmesta muutaman kuvan vielä kun leikkaus oli kesken.
Sellaisia yllätyksiä mulla. Onko muilla sektioäideillä vastaavia?
Sunday, October 22, 2017
Peloton taaperoni, älä menetä rohkeuttasi
Joka päivä ihmettelen lähes rajatonta rohkeuttasi. Mikään kallio ei
ole liian jyrkkä, ettet sinne yrittäisi. Mikään kiipeilyteline ei ole
niin korkea tai kapea, ettet sinä siitä selviäisi. Tai niin ajattelet.
Sinä kävelet vieraisiin koteihin kuin omaasi. Mikään tilanne ei hätkähdytä ja jokainen ihminen on jo hieman tuttu, vaikka vasta tapaatte.
Olet niin rohkea, että välillä äitinäsi tunnen ettet tarvitse minua.
On minulla kuitenkin vielä paikkani siinä kiipeilytelineen vieressä
koppaamassa sinut syliini, kun rohkeus ei riitä korvaamaan taitoja.
Minusta tehtäväni on nimenomaan ottaa kiinni, kun putoat, ei kieltää kokeilemasta. Ihailen liiaksi pelottomuuttasi opettaakseni sinut pelkäämään maailmaa. Samalla toki tärkein tehtäväni äitinäsi on pitää sinut turvassa.
Vanhempinasi haluamme aina kannustaa sinua seikkailuun ja olemme antaneet sinulle tilaa kokeilla rajojasi jo ihan pienestä. Ehkä joskus joku on huokaillut vieressä, kun emme ole keskeyttäneet tutkimusmatkojasi varoituksin.
"Rohkaista olemaan rohkea", kirjoitimme viime tammikuussa vähän kömpelösti päiväkodin aloituskaavakkeeseen omista kasvatusperiaatteistamme. Siinä voimme toistaiseksi kokea onnistuneemme.
Osaisimmepa jatkossakin pitää sinut turvassa, kuitenkin juuri niin ettet menetä lapsen rohkeuttasi. Palanen tuota pelottomuutta voi viedä sinut aikuisena minne ikinä haluat.
Toivon, että kasvaessasi tunnet itsesi edelleen kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Että luotat maailmaan ja omiin siipiisi. Toki varoen vaaraa, siellä missä se oikeasti on. Ja tulevaisuudessa ehkä ihan vähän vähemmän kurkistelua toisten kaappeihin.
Ja sitten kun putoat, ja ainahan niitä kohtia elämässä tulee, niin tietäisit, että äiti on edelleen koppaamassa kiinni.
Sinä kävelet vieraisiin koteihin kuin omaasi. Mikään tilanne ei hätkähdytä ja jokainen ihminen on jo hieman tuttu, vaikka vasta tapaatte.
Olet niin rohkea, että välillä äitinäsi tunnen ettet tarvitse minua.
On minulla kuitenkin vielä paikkani siinä kiipeilytelineen vieressä
koppaamassa sinut syliini, kun rohkeus ei riitä korvaamaan taitoja.Minusta tehtäväni on nimenomaan ottaa kiinni, kun putoat, ei kieltää kokeilemasta. Ihailen liiaksi pelottomuuttasi opettaakseni sinut pelkäämään maailmaa. Samalla toki tärkein tehtäväni äitinäsi on pitää sinut turvassa.
Vanhempinasi haluamme aina kannustaa sinua seikkailuun ja olemme antaneet sinulle tilaa kokeilla rajojasi jo ihan pienestä. Ehkä joskus joku on huokaillut vieressä, kun emme ole keskeyttäneet tutkimusmatkojasi varoituksin.
"Rohkaista olemaan rohkea", kirjoitimme viime tammikuussa vähän kömpelösti päiväkodin aloituskaavakkeeseen omista kasvatusperiaatteistamme. Siinä voimme toistaiseksi kokea onnistuneemme.
Osaisimmepa jatkossakin pitää sinut turvassa, kuitenkin juuri niin ettet menetä lapsen rohkeuttasi. Palanen tuota pelottomuutta voi viedä sinut aikuisena minne ikinä haluat.
Toivon, että kasvaessasi tunnet itsesi edelleen kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Että luotat maailmaan ja omiin siipiisi. Toki varoen vaaraa, siellä missä se oikeasti on. Ja tulevaisuudessa ehkä ihan vähän vähemmän kurkistelua toisten kaappeihin.
Ja sitten kun putoat, ja ainahan niitä kohtia elämässä tulee, niin tietäisit, että äiti on edelleen koppaamassa kiinni.
Sunday, October 15, 2017
Hölmöjen, tuoreiden vanhempien moka
Se toi elävästi mieleeni sen ensimmäisen viikonlopun, kun Arvo oli kotona. Hänen elämänsä ensimmäisen viikonlopun olimme sairaalassa.
Oli perjantai-ilta, me ostettiin sipsipussi ja dippiä. Mä intoilin vuoden ekan joulusiiderin kanssa. Sitten me hölmöt, tuoreet vanhemmat aloimme vauvan nukahdettua katsomaan leffaa. Ihan kuten kaikkina perjantai-iltoina ennenkin. Lukuunottamatta juuri edellistä perjantaita, jolloin meistä oli siis tullut vanhemmat. Tämä oli jäänyt meiltä kuitenkin ilmeisesti sisäistämättä ja ihan muina pariskuntina siinä päätettiin viettää viikonloppuiltaa. No problems.
Joskus yhdeltä yöllä minä havahduin ajattelemaan, että mitäs hemmettiä mä tässä vielä valvon, vauva herännee noin tunnin sisään parin tunnin yösyönnille. Missä välissä mun siis pitäis nukkua? Ööööö.
Ja kuten arvaatte, huonostihan siinä kävi. Vauva heräsi ja äiti valvoi lähes koko yön.
Kirjoitin juuri asioista, joita en ole oppinut kahden vuoden äitinä olon aikana. Tämän me kuitenkin opimme kerrasta. Emme ole sittemmin viettäneet myöhäisiä leffailtoja. Nykyään jo joskus uskallamme hullutella ja menemme nukkumaan viikonloppuisin vasta puoliltaöin. Mutta harvassa ne ovat nekin illat.
Ja jos multa joskus kysytään, mitä kaipaan elämästä ennen lasta, vastaan: spontaanit Netflix-maratonit.
Kuvassa toinen tarinan hölmöistä, tuoreista vanhemmista. Kuvan otti DMK Photography
Thursday, October 12, 2017
Mitä asioita äiti ei vaan osaa?
Arvo täyttää kohta kaksi vuotta, joka tarkoittaa että minulla on
äitinäkin jo kaksi vuotta harjoituksia takana. Olen miettinyt paljon
tätä aikaa, Arvon kehitystä ja sitä, mitä olen oppinut. Niistä ehkä
lisää myöhemmin, koska mieleen on noussut myös lista asioista, joita en
ole oppinut. Vieläkään!
Koska nämä oikein opitaan? Kertokaa kokeneemmat.
En osaa vieläkään:
Koska nämä oikein opitaan? Kertokaa kokeneemmat.
En osaa vieläkään:
- Avata vaippapakettia oikein, revin sen aina raivopäänä auki, kun ei se kerralla siististi koskaan aukea
- Ottaa nenäliinoja ulkoiluille, aina olisi vuotavaa nenää tai linnunkakkaa pyyhittävänä.. no, hoituu se hihaan tai kaulaliinaankin
- Että Pikku Kakkosen jälkeen alkaa lapsille sopimaton sairaalasarja
- Lämmittää ruokaa juuri oikeaa aikaa mikrossa. Arvo on tottunut syömään haaleaa ruokaa. Tai huutamaan "muumaa".
- Mikään ei ole maailmassa veemäisempää kuin raejuustopipanoiden kerääminen lattialta. Joka kerta sitä tehdessäni mietin, että miksi, miksi? mä edelleen tarjoan sitä lapselleni. Lopeta hyvä ihminen!
- Antaa D-vitamiinia ihan joka aamu, nykyään helpottaa kun lapsi itse kaipailee "aamupattilliii"
- Lukea käyttöohjeita, tiesitteks te muut että Brion taaperokärryssä on jarrut?!?
- Laittaa lapseni kenkiä oikeisiin jalkoihin. Miksi niistä pikkuriikkisistä kengistä on niin vaikea erottaa oikea ja vasen?
- Tunnistaa, koska lapseni on oikeasti kipeä. Arvolle ei nouse kuume ja pelkkä yskäkin voi tarkoittaa korvatulehdusta. Oppisit jo tämän! :(
Subscribe to:
Posts (Atom)