Friday, September 23, 2016

Arvosta arkkitehti?

Kyllä on hyvä aloittaa ajoissa työelämään orientointi! Ainakin, jos arkkitehdiksi halajaa!

Käytiin viime viikolla Arvon kanssa Arkkitehtuurimuseon Taidenarikassa vauvoille. Oli ihan superkivaa!

Vauvat tutustuivat muotoihin, tekstuureihin ja saivat ihmetellä hulmuavia kankaita ja saippuakuplia. Arvo huikenteli innoissaan ympäri tilaa, kokeili kaikkea ja kävi paikalla olevien aikuisten syleissä istumassa. Hän oli ihan tohkeissaan kunnes nälkä yllätti. Onhan arkkitehtienkin syötävä!

Pari viikkoa sitten käytiin muuten uudestaan myös Kansallisoopperan Taidetuokiossa. Se oli tällä kertaa tosiaan vielä hauskempi kuin viimeksi johtuen juurikin vauvan iästä. Siellä ehdoton hitti oli lopun "pallomeri", oli muuten vauva jos toinenkin suu auki kun ohjaajat heittivät lattialle sadoittain värikkäitä palloja.

Siinä missä oopperan tuokio oli ilmainen (kesto 0,5h) niin museon narikka (kesto 1h) maksoi 16 euroa. Ei se nyt kertamaksuna ihan liikaa ollut ja tästä jäi muistoksi hauska jalkapohjapiirros.

Hmm, oisko pikkulääkäreille jotain työpajoja?

Sunday, September 18, 2016

Viinipullo kassissa

Istun lauantai-iltana metrossa yksin. Minulla on laukussa viinipullo. Olen menossa juomaan sitä ystävieni kanssa.

"Mennäänkö baariin?" kuului kysymys aiemmin päivällä mesessä. Tilanne vaati mielestäni capslockeja. "KYLLÄ".

Minulla on päälläni musta paita, jossa ei voi imettää. On juhlallista pukea ylleen jotain, missä ei ole ylimääräisiä luukkuja. Rintaliivitkin ovat topatut ja luukuttomat. Ja ahdistavat. Kymmenen kuukauden imetyksen jälkeen ei ehkä ole ihme, että entisen elämän liivit ovat epäsopivat. Muistaisinpa joskus ostaa uudet.

Metron ikkunasta katsoo takaisin ihan tavallisen näköinen kolmekymppinen nainen. Hän on meikannut ja hiuksissa tuoksuu lakka. Hänestä ei ehkä arvaisi, että hän on viikon ajan heräillyt joka yö parin tunnin välein. Paitsi viime yönä, kun mies ehdotti, että voisi hoitaa yksin Arvon yöheräilyt.

"Ethän sä muuten jaksa juhlia..." Ihana mies. Ensi yönäkin odottaa sohvapaikka. Ihana uni.

Oranssi muovipenkki on nihkeä. Minusta tuntuu vähän samalta. Ihan kuin olisin vieraana jonkun muun elämässä. Jonkun nuoremman ja vapaamman.

Muistan kyllä erinomaisesti sen tunteen. Viinipullon kanssa juhliin, mitä kaikkea tänä lauantaina... perjantaina... tai keskiviikkona voikaan tapahtua. Täydellinen vapaus, huomennakaan ei ole velvoitteita. Ei oikeastaan koko ensi viikolla.

Nyt siitä vapaudesta tuntuu enää häivähdys. Velvoitteettomia päiviä ei enää ole. Yhdelle olen aina äiti.

Muistan myös kutkutuksen siitä, mahtaako tämä olla se ilta kun löytyy joku kiva. Viimeiset sinkkuvuodet olin aina pieni haku päällä. Sitten ihan yhtäkkiä se kiva osui tielle. Siellä se kohta lukee pojallemme unisadun. Ikävä vihlaisee.

Ystävien kanssa se vapauden häivähdys ottaa nopeasti vallan. Huumaava nousuhumala, paljon naurua ja vähän kyyneleitä. Olenkin edelleen se sama. Matkapullot ja sporalla Looseen. G&T ja huono DJ!
Sitten kello 2.30 huomaan, että rintaliivit puristavat aiempaa enemmän. Pumppaan vessassa. Vessapaperia ei ole ja kengät tarttuvat lattiaan kiinni. Naurattaa. Äitiys muistuttaa itsestään.

Kotimatkalla odotan jo aamua. Ikävä pientä tuhisijaa. Ensin kuitenkin se uni. Ihanan illan päätteeksi ihana uni.
Kuva kesältä. Fiilis eilen sama.

Monday, September 12, 2016

Vegevauva: Banaaniomenaletut

Kaikenlaisia lettusia olen Arvolle kokeillut tehdä, vihdoin onnistuivat niin että pysyivät kasassakin paistettuna.

Banaaniomenaletut

Puolikas kypsä banaani
1/4 kotimaista pientä omenaa
1 muna
0,5 dl kaurahiutaleita
Kardemummaa (jos mulla olisi ceylon-kanelia, olisin laittanut. tavallista ei vauvoille saa antaa)
Kookosöljyä paistamiseen

Muussaa kaikki aineet sauvasekoittimella. Paista pieniä lättysiä. Itse paistoin tosiaan kookosöljyssä ja aika miedolla lämpötilalla, niin ei  tullut liian tummaa paistopintaa.

Tein tällaisen puolikkaan ohjeen, kun mulla oli vaan yksi muna, mutta tää olikin juuri sopiva iltapala Arvolle.

Kaikki meni! Maistoin itsekin ja näähän oli oikein hyviä. Etukäteen pelkäsin lopputuloksen olevan outo makea munakas.

Tuesday, September 6, 2016

Kokemus perheheräämöstä - mitä tekisin toisin?

Arvo syntyi Naistenklinikalla suunnitellulla sektiolla ja tiedossa oli etukäteen, että heillä oli käytössä jo tuolloin perheheräämö. Tämä lyhykäisyydessään tarkoittaa, että äiti ja vauva saavat olla yhdessä heti leikkauksen jälkeen kun aiemmin äiti on ollut heräämössä yksin.

Ajatus vastasyntyneestä rinnallani kuulosti ihanalta ja aivan suurenmoiselta luksukselta, jota hehkutin etukäteen ja sain kadehtivia kommentteja niiltä, joiden vauvat olivat päässeet äidin luo vasta tuntien päästä sektion jälkeen.

Luin asiasta paljon ja kaikille osapuolille tuntui olevan tosiaan parempi, että ihokontakti alkaa heti syntymän jälkeen. Lopulta Arvo olikin paitani sisässä koko ensimmäisen vuorokautensa vaipanvaihtoja ja mittauksia lukuunottamatta (minulla katetri ja sängystä nousukin onnistui vasta reippaasti yli vuorokausi sektion jälkeen).

Ja olihan se ihanaa ihmetellä sitä pientä ihmistä siinä, ei tullut mieleenkään pistää häntä edes sänkyyn yöksi. Niin siis ei oikeasti tullut mieleen, ehkä olisin laittanut jos joku olisi ehdottanut...

Vasta jälkeenpäin olen myös tajunnut, että minä olisin voinut, ja minun olisi ehkä kannattanut, pyytää miestäni ottamaan Arvon itselleen ihokontaktiin heräämössä. Miksi?

Olin heräämössä lääkkeistä ihan pihalla. Hoin hoitajille koko ajan että "minusta tuntuu ihan, että olen kännissä" ja olin ahdistunut, että mitä he minusta ajattelevat kun hoen niin. Kun sänky liikkui, pelkäsin kuollakseni pudottavani vauvan. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan tarpeeksi nopeasti, sain paljon lisälääkkeitä ja hoitajat painelivat vatsaani toistuvasti. Minuun sattui aivan järkyttävästi ja mies kertoi jälkeenpäin järkyttyneensä veren määrästä.

Hoitajat joutuivat toimenpiteiden ajaksi nostamaan jalkojani, ne painoivat tonnin enkä tietenkään puudutusten takia niitä voinut liikuttaa itse. Tämä aiheutti minussa jonkinlaisen kauhutilan hetkeksi. Olin täysin varma, etten enää koskaan voi käyttää jalkojani.

Kuulostaako tilanteelta, jossa haluat olla vastasyntynyt vauva sylissäsi? Oma esikoisesi, joka on ihan uusi maailmassa ja omasi on juuri mullistunut.

En edes ajatellut, että olisin pyytänyt jonkun ottamaan Arvon. Hänenhän kuului olla äitinsä rinnalla, parhaassa mahdollisessa paikassa. Ja minun kuului pitää häntä siinä, olosuhteista viis... Ja toisaalta ehkä hyvä, että kärvistelin. Ehkä sillä oli vaikutusta esimerkiksi onnistuneeseen imetykseen, joskin se takkusi alussa.

Jälkiviisaana ja tilannetta paljon mielessä läpikäyneenä, niin jos olisin toistamiseen samassa tilanteessa yhtä sekaisin ja kokisin noita samanlaisia tunteita, pyytäisin kyllä isän ottamaan lapsen.
Mitä kai yritän tällä tekstillä sanoa, että perheheräämössä lapsi pääsee äidin rinnalle, mutta ei ole pakko. Hyvä hänen on isänkin sylissä!

Tämä ei myöskään ole tarkoitettu kritiikiksi perheheräämöjä tai henkilökuntaa kohtaan, minun kohdallani kaikki meni hyvin kaikilta muilta osin paitsi oman pääni sisässä. Korostan vielä, että mitään traumaa minulle ei ole jäänyt, olen vain miettinyt asiaa jälkeenpäin paljon.

Tuossa kuitenkin nököttää rinnan päällä. Pikkuruttana.

Saturday, September 3, 2016

Mitä äitiysloman jälkeen?

Mun äitiysloma loppuu ensi viikolla. Sitten pidän lomat. Sitten on kuukausi hoitovapaata. Sitten...

Läpystä vaihto, äiti töihin ja iskä kotiin.

Iik. Ja myös jee.

Jee, töihin (oikeesti tuntuu, että on jo kohta aikakin). Jee, iskä saa olla Arvon kanssa kotona. Jee, Arvo saa olla iskänsä kanssa kotona. Niillä tulee niin kivaa!

Oikeastaan ainut iik on se, että mullehan tulee ihan kauhea ikävä Arvoa! Ja joo okei, varmaan myös ne marraskuiset aamut bussipysäkillä.