Taapero vs. äiti - lastenkirjat

Olen odottanut tätä niin kauan! Että saisin lukea Arvolle kirjoja. Oikeastaan olen odottanut jo ajalta ennen Arvoa. Jos ei koskaan vauvakuumetta ollutkaan, niin jossain mielen sopukoissa oli näky itsestäni lukemassa lapselleni kirjaa. Ajatus ihmeelliseen maailmaan tutustumisesta juuri kirjojen kautta.

Olemme lukeneet Arvolle iltasadun siitä asti, kun hän oli 8-kuukautinen, mutta muuten hän ei aika pitkään aikaan jaksanut niihin juuri keskittyä. Nyt hän on alkanut osoittaa yhä enemmän kiinnostusta kirjoihin. Päiväkodista olemme saaneet samanlaisia terveisiä.

Usein hän istuu sylissä kuuntelemassa vain tovin eikä tarinaa useinkaan saada luettua loppuun asti, mutta juuri yhtenä iltana luimme läpi peräti kolme Onni-poika-kirjaa. Tuntuu, että mitä enemmän sivuilla on katseltavaa ja mitä useammin sivu kääntyy, sitä pidempään Arvo jaksaa kuunnella. Onni-pojassa on tämä piirros/tarina-suhde kohdallaan.

Joskus hän istuskelee itsekin lattialla lukemassa kirjaa <3 autoja.="" etsii="" h="" ja="" lempiasioitaan.="" mainoksia="" mielell="" my="" n="" niist="" niit="" p="" s="" selailee="">
Meillä onkin pieni ongelma, sillä arvostamme tosiaan kovin erilaista kirjallisuutta.

Itse rakastan esimerkiksi Janoschin tarinoita. Ne ovat tuttuja omasta lapsuudesta. Suloisia ja kerrassaan maailmaa syleilevän viattomia kertomuksia ei yhtään mistään ja toisaalta taas aivan kaikesta. Onnellisuudesta, ystävyydestä, huolenpidosta. Ah. Nämä tarinat luen aina loppuun, vaikka Arvo sylistä jo jonnekin livahtaisikin.

Jos Arvo saa valita, niin kuin hän usein saa, kun seisomme kirjahyllyn edessä yhdessä kirjoja katselemassa, hän valitsee autokirjan. Minkä tahansa, missä on autoja, mutta kaikkein mieluitan Ison Ääninappikirjan, josta lähtee liikennevälineiden ääniä.

Ei ole ääninappikirjassa tarinaa. Ei mitään suloista tai maailmaa syleilevää. Huoh.
Mutta pääasia tietty että vihdoin meillä luetaan!

Kesä 2017 Bucket List - Taapero Edition

• Heitä elämän eka talviturkki 
• Syö elämän eka jäde (vähän on jo harjoiteltu pehmiksellä)
• Juokse sadettimen alla
• Seiso kesäsateessa
• Syö mansikoita suoraan puskasta  (myös musti- ja puolukat!) 
• Upota varpaat hiekkaan
• Käy maauimalassa
• Poimi auringonkukkia pellolta
• Piknik-ruokaile aina kun mahdollista
• Puistohommaile aina kun mahdollista
• Piiloudu puumajaan
• Piirrä katuliiduilla
• Veneile
• Rakenna hiekkalinna rannalla
• Kiipeä puuhun (?)
• Muistuta äitiä, että pyörälläkin päästään perille
• Mökkeile
• Sukuloi
• Reissaa Suomessa ja ulkomailla (kohde Istrian niemimaa, vanhempien valinta, onkohan siellä autoja?)
• Remua kesäleirillä

Aloitamme viimeisestä, sillä tänä viikonloppuna suuntamme ystävien kesken järjestämällemme kesäleiri vol 2:lle. Viime vuoden leiristä lisää täällä.

#retkellä #rantaraitti #espoo #finland

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Touko 21, 2017 kello 7.36 PDT

Käyttökelpoinen lahja päiväkodin henkilökunnalle

Minun piti olla kauhean kekseliäs ja originelli. Tehdä jotain persoonallista ja yksilöllistä jokaiselle henkilökunnan jäsenelle.

Kauhean nopeasti sitten tulikin se kevätjuhlapäivä. Edellisenä iltana töiden jälkeen sitten suuntasin Ruohonjuureen ajatuksenani ostaa jotain ekologista ja käyttökelpoista. Ei krääsää. Jotain mitä itsekin haluaisi.

Käteen osuivat sitten nämä kauniit bambutiskirätit, joita meillä kotonakin on käytössä.. Käytin hetken miettien, minkä värinen kullekin hoitajalle sopisi. Sillä tavalla persoonalliset ja mietityt! Ja hyväksi havaitut :)

Ostin ryhmän hoitajille omat ja yhden myös päiväkodin keittäjälle, joka ajatuksella aina tekee Arvolle ainoana lapsena kasvisruokaa.

Ehkä jouluksi sitten jotkut spektaakkelit. Tai jouluiset bamburätit...

Ikea learning tower - tuoli taaperolle

Ikea learning tower tuli jostain internetin syövereistä tietoisuuteeni alkuvuonna.

Tuolin ideana on siis yhdistää (Ikean) keittiöjakkaraan kehikko, jonka avulla taapero pysyy jakkaralla turvallisesti ja voi siten osallistua esimerkiksi keittiöpuuhiin.

"Tilasin" tällaisen tuolin Arvon varapapalta eli äidin mieheltä, joka on alan ammattilainen. Hän toteutti toiveen ja maalasin itse vielä sen äitienpäivänä. Maaliterapiaa auringossa mökillä. Ah.
Ja tiedättekö mitä! Tuoli on mullistanut elämämme keittiössä. Ihan totta, mullistanut!

Päiväkodista tultaessa Arvolla oli ennen pinna täysin miinusmerkkinen mitä ruoan odottamiseen tuli. Nyt hän ryntää eteisestä suoraan torniin. Annan hänelle jotain puuhasteltavaa ja hän jaksaa todella hyvin odottaa ruokaa, kun "saa osallistua".

Sama juttu iltaisin iltapalaa tehdessä ja muutenkin keittiössä puuhastellessa. Arvo muuten tykkää myös auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä ja vie esimerkiksi muoviastioita paikoilleen.

Tietenkään lasta ei voi jättää torniin valvomatta, mutta ilman kehikkoa itse ainakin pelkäisin koko ajan Arvon horjahtamista alas enkä varmaan touhuaisi niin rennosti vieressä itse.

Arvo ymmärsi heti, kuinka tuolille kiivetään ja sieltä tullaan alas. Muutamia kertoja hän on yrittänyt väärältä puolelta alas tai kiivetä tuolilta vielä korkeammalle. Mutta kuten todettu olemme aina lähellä.

Yhden vaaranpaikan tuoli jo kyllä aiheutti, Arvo oli siirtänyt sitä niin, että ylsi yllättäen kahvinkeittimelle. Hän ehti napata puolillaan kuumaa kahvia olevan pannun, mutta onneksi oli tuuria mukana ja kahvi kaatui tuolin ulkopuolelle eikä hänen päälleen. Pöydille ei myöskään voi jättää veitsiä tai mitään, mitä ei Arvon käsiinsä tarvitse saada, entiseen tapaan.

Meillä on ikkunat aika korkealla ja tuolin avulla Arvo yltää nyt myös katselemaan niistä ulos. Kiire tulee varsinkin, jos hän kuulee koiran haukkuvan keittiön ikkunan alapuolella. Hauvaaa!

Ja ai että! Tuolin avulla pääsee myös nappaamaan pöydältä porkkanan. Tai kirsikkatomaatin. Maistuvat niin paljon paremmilta salaa nautittuna! Ajattelin, että voisi alkaa jättämään terveellisiä välipaloja saataville, heh!

Kerrassaan huippukapistus, yksi parhaita taaperohankintojamme!

Katso ohjeet Ikea Learning Tower -tuoliin.

Kun sais vielä joskus elämässä nukkua puol kymppiin!

Sunnuntaiaamuna heräsin itsekseni. Oli hiljaista. Oli valoisaa. Tuntui valoisammalta kuin edellisenä aamuna, jolloin kello kuudelta heräsin viereisestä huoneesta kuuluneeseen "äitiiiiii"-huutoon.

Olo oli kerrassaan virkeä. Ihanaa! Kellon täytyy olla ainakin seitsemän.

Jes, Arvo on nukkunut seitsemään ja minäkin pitkästä aikaa saanut kahdeksan tunnin unet. Ah, nyt tulee hyvä päivä! Olen levännyt! Uusi ihminen! Tänään olen superäiti!

Nostan päätäni sen verran, että näen miehen puolella olevan herätyskellon. Kello on 5.05.

Eiiiiiiiiiii! Kirosana, kirosana, kirosana.

Tätä seurasi kaksi tuntia venkoilua kunnes kello 7 se "äitiiii"-huuto sitten kajahti viereisestä huoneesta. Sängystä nousi samainen äitiräyskä kuin edellisaamunakin. Uutta ihmistä ei näkynytkään mailla halmeilla, superäiti taisi lentää etelään.

Jaoin Facebookissa viikonloppuna tämän muiston viiden vuoden takaa.

Oliko elämä vielä viisi vuotta sitten tällaista? Nykyään kello 9.30 asti nukkuminen on tosiaan kaukainen haave. Vaikka olisi juhlinut. Vaikka saisi nukkua. Vaikka lapsi nukkuisi. Viisi vuotta sitten se oli "aikaisin"?

Kyllähän niitä mahdollisuuksia nukkumiseen nimittäin tarjotaan. Äitienpäivänäkin oikein tyrkytettiin hopealautasella. "Nuku ja tuodaan sitten aamupalaa sänkyyn".

En nukkunut ja klo 7 pyysin, että joko voisitte alkaa valmistaa sitä aamupalaa, kun en jaksa enää venkoilla sängyssä.

Just a mom. Waiting for her breakfast. Awake in bed. Since 6 am. <3 #mothersday #momlife #äitienpäivä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Touko 13, 2017 kello 9.21 PDT

Arvo höpöttää - paljon!

Vastahan minä kaksi kuukautta sitten kirjoitin Arvon puheenkehityksestä. Silloin sanoja oli alle kymmenen. Nyt niitä on jo todella paljon enemmän. Päiväkodin ammattilaiset arvelevat, että syksyllä haastelee jo sujuvastikin. Jos kuukausikehitystahti on tämä, niin en minäkään sitä ihmettelisi.

Täytyy sanoa, että kun vuoden verran kommunikointi oli sitä, että joko kaikki oli hyvin tai sitten oli huutoa, niin mua erityisesti ilahduttaa ruoan jälkeen kuultava "kiitti". Siis saan nykyään positiivistakin palautetta. Ja Arvo myös ilmoittaa, kun ruokailu on "loppu". Sitä ennen, jos äiti on hoitanut hommansa erityisen hyvin, saattaa kuulua myös muutaman kerran "nam nam".
 
Päiväkodista lähdetään "kotiin". Samaa sanaa toistellaan kotitalon hississä.

Ovi on "kiinni" tai "auki". Kun Arvo haluaa jotain, hän sanoo "anna". lmapallot menevät pamahtaessaan "ikki".

Kirja on "kiija" ja kello on "kuukku". Mamma, pappa ja mummu sujuvat kuin vettä vain, mutta ukki on "kki". Hän itse on "Avvo" ja monet päiväkotikavereiden nimet sujuvat myös. Toisen kummitädin nimi sujuu myös "Eini" ja serkkupoika on "Juutu".

Hän on myös alkanut yhdistää ei'tä muihin sanoihin. Päiväunille mentäessä päiväkodissa hän kuulemma höpöttää niin kauan kuin uni tulee. Joskus on kuulunut "ei äiti, ei auto". Kotona pinnasängyssä häntä odottaa "pupu" ja sieltäkin saattaa kuulua sitä höpinää unentuloon saakka.

Minä ja mies olemme molemmat "äiti". Näin on ollut jo pitkän aikaa. Arvo ei edes yritä sanoa iskää, vaikka se on oikeastaan ainut sana, jota yritämme hänelle aktiivisesti opettaa. Myös pallo on ollut alusta asti "aappu", vaikka me sitkeästi sitä palloksi sanommekin.

Ja "kato"! Pitää varmistaa, että näethän sinäkin nyt ihan varmasti tuon maailman ihmeellisimmän asian. Se onkin nykyään hyvä kakkonen edelleen ykköspaikkaa pitävän "auton" rinnalla. Myös ikkuna on "auto", olemme päätelleet, että hän reagoi ikkunoihin näin, koska niistähän on mahdollista nähdä autoja!

Muita sanoja: "kukka", "kakku", "kakka", jotka tulevat vaihtelevasti oikein. Tuoli on "kiikkaa". Sitten on "hauva" ja "vauva". Lehmä on "ammuu", lammas on "mää" ja hevonen "i a aa". "Ankka" sanoo "kvaak".

On myös monia sanoja, joille emme ole vielä tarkoitusta löytäneet. Esimerkiksi "miimaa", se saattaisi olla maito, mutta on se muutakin. Tai "tiituu"...

Sitten hän saattaa yhtäkkiä sanoa kirkkaasti, että "minä". Tai "enna", minähän olen Henna. Nämä eivät kuitenkaan tule niin tarkoituksenmukaisesti.

Ja aivan joka päivä uusia! Tänään aamulla sanottiin iskälle tavanomaisen "heihein" sijaan "heippa".

Munasolujen luovutus - hoidon jälkeen

Munasolujen luovutuksesta maksetaan korvaus. Keräyspäiväksi saa sairauslomaa, jota itse en työni luonteesta johtuen joutunut kuitenkaan käyttämään. Sairauslomatodistukseen ei merkata diagnoosia, joten jotkut työnantajat voivat kieltäytyä maksamasta sairausloman ajalta palkkaa. Tästä syystä luovutuksesta saa lakisääteisen kertakorvauksen, jolla katetaan mahdollinen ansionmenetys.

Myös matkat korvataan ja jokaisesta käynnistä klinikalla saa myös tuon ansionmenetyksen kattavan korvauksen.

Itse etukäteen kuvittelin tämän olevan muutaman sata euroa, mutta kaikkine käynteineen ja kuluineen on lopullinen summa yli 500 euroa. Raha ei tietenkään ollut minulle, eikä saa muillekaan olla, motivaationa luovutukseen, mutta en voi kieltää etteikö se toisaalta tunnu ihan mukavaltakin korvaukselta.

Viiden viikon päästä luovutuksesta on jälkitarkastus, joka on minulla vielä edessä. Sen yhteydessä voin kysyä munasolujeni "kuulumisia". Siinä vaiheessa kai on vain yksi kuuluminen, joka kerrotaan. Alkoiko raskaus vai ei?

Ajattelin, etten kysy, koska olin yllättävän kiinni prosessissa henkisesti, mutta todennäköisesti uteliaisuus minussa vie voiton.

Myöhemmin voin koska tahansa soittaa klinikalle kysyäkseni munasolujeni jatkosta. Onko niistä alkanut raskaus? Onko lapsia syntynyt? Varmasti joskus vielä soitan.

Hoidon aikana ja sen jälkeen olen käynyt jonkun verran keskusteluja asiasta erilaisilla foorumeilla. Yllätyin vähän, että jotkut naiset kertovat heidän miestensä olevan luovutusta vastaan.

Minulla ei ole tarve puuttua kenenkään parisuhteisiin, eikä tämä luovutus ole mikään kansalaisvelvollisuus ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Mutta omaan korvaani kuulostaa aika patriarkaaliselta, että minun olisi pitänyt pyytää mieheltäni lupaa. Kyse on kuitenkin minun soluistani ja vartalostani.

Muistaakseni esitin asian miehelleni niin, että "olen ajatellut tällaista" ja sitten asiasta keskusteltiin. En tiedä, miten olisin reagoinut voimakkaaseen vastareaktioon.

Ja toisaalta tunnenhan minä kumppanini. Yksi monista syistä, miksi olen hänet valinnut, on se tuki, jota häneltä saan kaikkiin "hullutuksiini". Aivan ehdotonta tukea. Ehkä osa siitä välittyikin hoitotektissäni.

Hänelle kuuluukin suuri kiitos, että tämänkin minun kanssani katsoi läpi. Ehkäpä nämä minun hullutukseni ovat yksi syistä, joiden takia hän on valinnut minut.

Todennäköisesti, jos minut luovuttamaan vielä kelpuutetaan, teen toisen kierroksen syksyllä. Koska oikeasti tämä ei ollut vaikeaa, ei pelottavaa, ei raskasta (paitsi ajoittain omat ajatukset), opin paljon biologiasta (!) sekä itsestäni. Minusta koko prosessi vaati vain vähän halua auttaa ja omistautumista. Viitsimistä. Suosittelen kaikille lämpimästi, jos tällaisia haluja on.

Tähän päättyy tämä munasoluluovutussarja. Saattaa olla, että päivitän vielä niitä solujeni kuulumisia tai jos jotain muuta ilmenee.

Tai tämän vielä sanon. Kirjoitin kirjeen. Printtaan sinne mukaan nämä tästä luovutuksesta kertovat tekstit ja kuvan itsestäni. Kuoren päälle kirjoitan: "Lapsille, jotka syntyvät luovuttamistani munasoluista". Sen sitten joskus joku saa tai sitten ei.

Kuva: Pixabay

Munasolujen luovutus - punktio

Aamulla herään normaalia aikaisemmin. Takana on vähän levottomasti nukuttu yö. Näin unta epämääräisen näköisestä porukasta, joista yksi työnsi kaupungilla lastenvaunuja. Halusin mennä nappaamaan sen lapsen sieltä mukaani.

Ei se ole pelkoa siitä, mihin munasoluistani mahdollisesti syntyvä lapsi voisi päätyä. Se on epäreiluuden tunnetta. Elämä ei ole tässä kohtaa reilua, mutta onneksi sitä voi yrittää omalla panoksellaan "korjata"...

Matkalla punktioon alkaa jännittää toden teolla se kipu. Ja että saadaanko soluja tarpeeksi. Kääk!

Minun hommanihan päättyy tänään ja tähän. Palaan kotiin, jossa minulla on jo se toivottu perhe ja huomenna olen lähdössä baariin.

Solujen matka jatkuu. Ja vastaanottajien. Heidän toiveensa ja unelmansa ja jännityksensä jatkuvat vaan. Aina vaan. Hyvässä tapauksessa enää yhdeksän kuukautta, mutta mahdollisesti vielä pidempään.

 Jostain syystä kuvittelen vastaanottajanaisen minunlaisekseni. Samanikäiseksi ja samaan sosioekonomiseen luokkaan kuuluvaksi. Ehkä hänkin pitää kirjoittamisesta, ehkä hänellekään ei koskaan nouse kuume ja ehkä lapsi perii minulta pisamat, joita hänelläkin on kesäisin.

Klinikan ovella odottaa mies, hän ei pääse sisään ja neuvon, miten ovi aukeaa. Hänestä tulee mielikuvissani isä. Ja voihan se hyvin ollakin, että juuri meidän solut pian yhdistetään.
En tiedä. 18 vuoden päästä ehkä tiedän. Luulen, että muistan tämän vielä silloinkin. Miehen siinä ovella. Ajatukset pisamista.

Klinikalla tuttu hoitaja kysyy, onko jääkaappiin laitettavia eväitä. Eväitä?! Hävitin tosiaan sen infolapun, jossa kerrottiin mitä punktioon pitää ottaa mukaan. He he. Onneksi se oli sentään muistissa, että ennen operaatiota 6 tuntiin ei saa syödä ja 2 tuntiin ei saa juoda. Laukussa on onneksi yksi Japp ja pähkinäpussi. Niillä on pärjättävä iltapäivään.

Sitten mitataan verenpaine ja saan särkylääkkeen. Käteen laitetaan kanyyli, josta saan toimenpiteen aikana rauhoittavaa ja särkylääkettä. Samanlainen oli synnärillä.

Hoitaja hakee minut toimenpidehuoneeseen. Riisuudun ja asetun toimenpidepöydälle. Saan rauhoittavaa, joka humahtaa päähän (ei ole mitään verrattavissa sektiolääkkeisiin) ja kipulääkettä suoraan suoneen.

Lääkäri selittää koko ajan, mitä tapahtuu. Hän ensin katsoo munasarjojen tilanteen ja toteaa siellä olevan hyvin kasvaneita rakkuloita. Sitten puudutetaan, tuntuu lähinnä epämukavalta. Sitten aloitetaan keräys. Seuraan sitä itse ruudulta myös, saan kurkata koeputkeen, millaista nestettä sieltä imetään.

Jokainen pisto nipistää, mutta kipu on todella paljon lievempää kuin kuvittelin. En älähdä, en itke. En edes sätki jaloista, jota teen aina hammaslääkärillä.

Yhtäkkiä lääkäri kiittää minua lahjasta. "Kukaan ei voi tästä vauvaa kenellekään luvata, mutta joku saa siihen nyt mahdollisuuden". Sydämessä läikähtää.

Sitten se on ohi. Löytyneiden munasolujen määrän kuulen heti. Pelättyä parempi tulos, muttei huippu. Toivo elää.

Siirryn lepohuoneeseen lepäilemään. Pää on hiukan kevyt, mutta muuten olo on normaali. Saan vettä ja kahvia. Syön pähkinät ja suklaapatukan. Relaan. Ois kiva, jos ois sämpylä...

Silmissä alkaa jossain vaiheessa tuntua kummalta. Käyn vessassa ja huomaan, että ne on todella turvonneet. Pyydän hoitajan luokseni ja hän diagnosoi heti allergiakohtauksen. Saan allergialääkkeen ja oireita jäädään seuraamaan.

Syyllinen on joko saamani ketoriini (en muista, koska olisin kyseistä särkylääkettä käyttänyt) tai pähkinäpussin sisältö. Minulla on siitepölyallergia, jonka kanssa pähkinät voivat yhteisvaikutuksessa aiheuttaa reaktion. Eli voi olla sattumaakin, että tapahtuu juuri nyt.

Silmät pysyvät turvoksissa, mutta muita oireita ei tule.

Mies tulee iltapäivällä hakemaan, sillä klinikalta saa poistua vain saattajan seurassa. Jonkun pitää olla kanssani yö, jos vakavampia komplikaatioita ilmenee. Verenpaine saattaa esimerkiksi heilahdella ja potilas pyörtyä sen seurauksesta.

Punktiopäivä on sairauslomapäivä, itse olen järjestänyt asiat niin, etten sitä tarvitse. Teinkin töitä jo lepohuoneesta ja osa työstäni ei ole aikasidonnaista.

Joitain kertoja vatsaan vihlaisee illan aikana. Ei ole verrattavissa edes pahaan kuukautiskipuun. En ota kotona särkylääkettäkään kertaakaan.

Silmät pysyvät turvonneina seuraavaan päivään. Syy jäi mysteeriksi, sillä oireet eivät ole toistuneet. Varmuudeksi pitää kuitenkin seuraavan kerran lääkeallergioita kysyttäessä mainita ketoriini.

Punktiota jännitin etukäteen ehkä eniten. Se ja pettymyksen aiheuttamisen pelkääminen olivat ainoat syyt, joita mietin etukäteen, että tekisinkö tämän toiste.

Heti punktion oltua ohi tiedän, että tekisin.

Munasolujen luovutus - pitkän kaavan hoito

Hoitokierto sovittiin hyvissä ajoin täysin omien toiveideni mukaisesti. Lyhyehkön kuukautiskierron takia päädyttiin pitkään hoitomuotoon.

Tämä tarkoittaa, että hoito alkoi jo hoitokiertoa edeltävien kuukautisten aikana Synarela-nenäsumutteella, joka ajaa oman hormonituotannon alas eli ns.
aiheuttaa keinotekoiset vaihdevuodet. Tuntui ihan jännältä, saisin "kokeilla" menopaussia. Miestäkin kiinnosti kovasti tämä testijakso, jotta "tietää sitten mitä on luvassa myöhemmin".

Yleensä munasolujen luovutus tehdään lyhyellä hoidolla, joten tämä pitkä kaava koskee vain osaa. Lyhyemmässä hoidossa ei ole nenäsumutetta mukana vaan tehdään pelkät pistokset eli hoitoaika huomattavasti lyhyempi.

Synarelaa otin suihkauksen molempiin sieraimiin aamuin illoin (piti pitää aika tarkkaa 12 tunnin väliä, jottei oma hormonituotanto käynnisty) siihen asti, kunnes Bemfola-pistokset aloitettiin, jolloin annos puolittui. Eli vain toiseen sieraimeen suihkaus, mutta edelleen 12 tunnin välein. Pistoksia otin kerran päivässä, nekin suurin piirtein samaan aikaan aina.

Kirjoitin päiväkirjaa hoidon ajalta, joka oli jo jonkin aikaa sitten.

Hoidon 1. päivä
Nukun aamulla pommiin ja kiireessä unohdin tietysti ottaa ensimmäisen suihkauksen. Vahvasti alkaa!
Onneksi olin etukäteen kertonut ja oikeasti painottanut miehellekin, kuinka tärkeää minun on muistaa ottaa lääkkeet ja toivoin häneltä myös muistuttamista.
Olinkin muistaessani lääkkeen matkalla jo päiväkotiin, lähetin vielä kotona olevalle miehelle viestin ja sainkin Synarelat toimitettuna päiväkodin pihaan. Omistautumista alusta asti miehen suunnaltakin <3 p="">
3. päivä
Vaikeudet muistaa ottaa lääke jatkuvat, vaikka puhelimessa on muistutus. Puhelimeni muistutukset ovat kokeneet inflaation, koska niitä on niin paljon, joten ohitan ne oikeastaan ajattelematta niitä ollenkaan. Ja vaikka ajattelisinkin, jos en heti tartu lääkkeeseen, se unohtuu.

Olen kuitenkin onneksi onnistunut pysymän aikataulussa. Nenän limakalvot ovat aika kuivat, niistettäessä tulee vähän verta.

Kerron siskolle ja hänen miehelleen, että lääkitys on nenäsumute. He nauravat ja kysyvät, että R-kioskillako käyn hoidoissa. Kuulostaahan se vähän pöllölle. NENÄSUMUTE?!

7. päivä
Synarela haisee ja maistuu nenässä monta tuntia ottamisen jälkeen. Lisäksi nenän limakalvot ovat jonkun aikaa lääkkeen oton jälkeen aran tuntuiset. Viime yönä en nukkunut. Voi enteillä kuukautisia tai olla vaihdevuosioire. Tai sitten syy on liian hyvin nukuttu edellinen yö. Uniongelmaisella syitä riittää.

Mies on alkanut kysellä, muistinko lääkkeen. Kiva kun huolehtii.

9. päivä
Unettomuus vaivaa, mutta niin se vaivaa usein muutenkin juuri ennen kuukautisten alkua. Voisiko olla, etten kuitenkaan ole aivan yhtä alakuloinen kuin yleensä tässä vaiheessa?

10. päivä
Kuukautiset alkavat ja otan yhteyttä klinikalle.

Heillä on käytössä todella kätevä nettipalvelu, jossa samassa chatissa kanssani ovat vastaava hoitaja ja lääkäri. Pistoshoidon aloituskerta sovitaan heti seuraavalle päivälle.

11. päivä
Ei juuri parannusta unitilanteeseen. Käyn klinikalla, jossa katsotaan munasarjojen tilanne. Hyvältä näyttää, molemmissa näkyy paljon potentiaalisia munarakkuloita.

Hoitaja neuvoo minua pistoksissa ja antaa piikit mukaani seuraavaan käyntikertaan saakka. Niitä sovitaankin pistoshoidon ajaksi heti kaksi, viiden ja seitsemän päivän päähän. Niissä tarkistetaan toimivatko lääkkeet toivotusti. Ei kovastikaan alkoholia ja parasetamolia särkylääkkeeksi jos tarvis. Ei muuta kummallista.

12. päivä
Aamulla suihkautan vielä normaalisti Synarelaa molempiin sieraimiin. Illalla enää yhden. Ja on ensimmäisen piikin aika.

Neula on ihan mitättömän pieni, mutta jännittää. Kysyn mieheltä haluaisiko hän pistää, ei tahdo. Henkisenä tukena hän seisoo kuitenkin vieressä.

Sattuukohan tää? kysyn häneltä. "Ei", hän lupaa. "Tai kyl se varmaan vähän sattuu."
Sitten hengitän syvään. Ja pistän. Ei satu yhtään. Tuntuu, ei satu.

Pistämisen jälkeen tuntuu ikään kuin elohiiri vatsassa. Sitten ei mitään.

15. päivä
Neljäs piikki menee jo ihan leikiten. Vaikeinta on edelleen vaan muistaa ottaa lääkkeet samaan aikaan joka päivä. Sekin alkaa kyllä tulla jo jostain selkärangasta.

Mitään oireita ei unettomuutta lukuunottamatta ole vieläkään. Olen itse asiassa aika varma, että olen ollut vähemmän tunteellinen kuin normaalisti.

16. päivä
Aamulla on kontrollikäynti lääkärillä, jossa seurataan onko munasarjoissa tapahtunut mitään. On tapahtunut, mutta jään miettimään, olisiko tilanne voinut olla vähän parempikin. Ei kukaan mitään sano, mutta asiaan perehtyneenä potilaana päättelen näin.

Mieleeni hiipii ajatus, että jos kehoni tuottaakin pettymyksen heille, jotka ovat ehkä jo niin monta kertaa pettyneet aiemmin. Jos heidän mahdollisesti viimeinen oljenkortensa, tämä kallis hoito, valuukin hukkaan minusta johtuvasta syystä. Jos haluni auttaa ei olekaan tarpeeksi.

Lääkärin jälkeen lähetin miehelle viestin: "munia taitaa olla vähänpuoleisesti". Mies vastaa: "oon koulutuksessa, eiks siellä oo kaks isoo kennoo?" <3 p="">
18. päivä
Uudessa kontrolliultrassa ei tilanne näytä kovastikaan paremmalta ja nyt se jo sanotaan ääneenkin. Lääkkeen annostusta nostetaan ja sovitaan uusi kontrolli.

Hirveä ahdistus iskee. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Piti olla hattaraa ja sateenkaari. Ja niitä munasoluja tarpeeksi.

En ollut valmistautunut epäonnistumisen mahdollisuuteen eikä siitä oltu klinikan suunnaltakaan puhuttu missään vaiheessa. Tuntuu ihan kamalalta. Odottajat saavat tänään ikävän puhelun. Ja joutuvat elämään epätietoisuuden kanssa monta päivää. Ja lopulta he saattavat joutua pettymään.

Taas.

20. päivä
Pistäminen on jo arkista. Välillä nipistää vähän enemmän. Yritän olla ajattelematta sitä epäonnistumista. Kasvakaa munat, kasvakaa! Joitain vihlaisuja tuntuu munasarjoissa.

22. päivä
Kolmas kontrolliultra ja edistystä on viimein tapahtunut. Huh! Punktiopäivä sovitaan kolmen päivän päähän. Vielä tänään pistän Bemfolaa ja otan Synarelat. Huomenna aamulla Synarela ja illalla enää Pregnyl.

Pregnyl onkin jännempi lääke. Pitää ottaa tasan 36 tuntia ennen punktiota. Ja sekoittaa itse. Ja sen sisältämä hormoni on peräisin raskaana olevien naisten virtsasta. Tää on niin scifiä!

Selitän miehelle illalla, mitä eri lääkkeet tekevät ja mitä kehossani tapahtuu. "Sä oot niin kuin joku Formula-auto." Huippuunsa viritetty!

23. päivä
Aamulla viimeinen Synarela. Olen tottunut siihen ja jotenkin oudosti en haluaisi luopua siitä. Vanha ystäväni, nenäsuihke.

Illalla tasan 36 tuntia ennen punktiota sekoitan miehen avustamana Pregnylin ja pistän sen. Kirveltää hiukan.

Sitten se on siinä.

Illalla mies sanoo sängyssä "Kiva kun autat niitä tuntemattomia."
"Toivottavasti minusta on apua."

Ajattelen, kuinka heitä tuntemattomia jännittää. Pari kyyneltä tipahtaa tyynylle. Tuntuu, että olen itkenyt hoidon aikana vähemmän kuin normaalina kuukautena. Hormonihirviön sijaan minusta tulikin tyyni?

24. päivä
Aamulla särkee pää. Menee nopeasti ohi.

Huomenna on punktio. Ei kauheasti jännitä. Se on nopeasti ohi. Lääketokkurasta ja kanyylista on sektiossa kokemusta.

Illalla huomaan heittäneeni punktion infopaperin roskiin. Jaahas, mennään sitten soitellen sotaan!
Punktiosta lisää omana postauksenaan.

Kun vuodenajat mitataan haalareissa

Vuodenaikojen määrittely näyttää olevan nyt yhtä kuin mitä-puen-lapselleni-päälle. 

Tässä olisi varmaan paikka sellaiselle "You know you're a mom when" -memelle.

Viime kesänä totesin hyväksi kesähaalariksi "liian ison" collegekankaisen jumpsuitin. Eli sellaisen, johon mahtuu alle tavalliset vaatteet. Juuri sopiva sellaiseen plus 15 asteeseen. Jota Suomen kesä sisältää aika paljon.

Vuoden 2016 kesähaalari päällä esimerkiksi tässä kuvassa.

More speed moooooom! #swing #keinutaan #lisäävauhtia #vauva #baby

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Syys 15, 2016 kello 8.25 PDT

Tälle kesälle ostin Facebook-kirpparilta kaksi käytettyä collegehaalaria (ajoissa!), jotka ovat Arvolle 1-2 kokoa liian isot. Pihaleikkeihin ja rymyttäväksi. Pyöräretkille. Viileisiin kesäiltoihin vaatteiden päälle heitettäväksi.

Nyt kun vauhtia ja menoa on enemmän, en kyllä tiedä kestääkö polvet kovin kauaa ehjinä. Vaikka aika paksua kangasta nuo ovat. Jää nähtäväksi.

Mutta niin, siis vuoden 2017 kesähaalareiden aika tuli yllättävän nopeasti. Kerrassaan tasan yksi päivä välikausihaalarikelin alkamisen jälkeen piti kaivaa kaapista jo nämäkin. Oho!

Mutta en valita. En todellakaan. Ai että, kelpasi hiekkalaatikon reunalla istua tiistai-iltana ja antaa auringon lämmittää kasvoja. Miten sitä onkaan kaivattu viime kuukausina. Lämpöä. Ja D-vitskua!
Ennen haalareita taisin muuten määrittää vuodenaikoja rusketuksessa.

Nyt on myös käsillä se hetki, jota olen "pelon sekaisin tuntein" odottanut alkuvuoden ja toivonut, että aika, jota kutsutaan lapsen kehityksessä "joo, kaikki menee edelleen suuhun, vaikka se on kohta jo 1,5 vee" -vaiheeksi ehtisi päättyä. Ei ole päättynyt.

Arvolla on nimittäin nyt ulkona käsissään ensimmäistä kertaa kaikenlaisen hypistelyn mahdollistavat sormikkaat. Ei enää tarttumista estäviä, pientä ihmistä jarruttavia talvihanskoja!

Päiväkodissa hän oli jopa päässyt kokeilemaan pihalla ilman hanskoja olemista. Oli siinä kuulemma ihan uusi maailma avautunut. Ja se maailmahan on täynnä kiviä, roskia, keppejä, multaa, risuja, hiekkaa, purukumeja, tupakantumppeja ja hyönteisiä.

Kuulette sitten naapurikunnassa asti, kun mä kajautan pihalla: Et pistä sitä suuhun! EI SUUHUN!

Behold, the mighty sand eating season is upon us! #toddler #sandboxfun #taapero #hiekkalaatikko #kevät #valo #maailmassaontaasvärejä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Touko 2, 2017 kello 9.31 PDT