ämän postauksen olen tehnyt jo alkuvuonna eli Arvon ollessa noin
1-vuotias. Osa näistä näkyy ruokavaliossaan edelleen, mutta löysimme
kesällä puuron takaisin ruokavalioon ja sitä useimmiten nautitaankin
aamupalaksi nykyään. Iltapalana nykyään hän itse kauhoo kaurajugurttia
marjojen/marjasoseen ja myslin kera. Myös määrät ovat isompia nykyään.
....
Mitä sitä taaperolle tarjoaisi ilta- ja aamupalalla? Monella varmasti
mukana on aina puuro, meillä vauva-Arvo ei tykännyt puurosta eikä
äitikään siitä, että se piti sormiruokailijataaperolle syöttää, niin se
jäi pois pitkäksi aikaa.
Mutta kuvailinpa nyt jonkun aikaa aamu/iltapaloja, jos näistä vaikka joku jotain inspiraatiota saisi.
Huomaatte ehkä, että tummaa leipää ei Arvon annoksissa näy. Se kyllä
maistuu hänelle vaalean tapaan, mutta on tuntunut aiheuttavan
vatsavaivoja, joten sitä on harvakseltaan annettu.
Aamupala: Leipä juustolla, Berrypicker-muroja, kurkkua ja banaania maapähkinävoilla
Hitaan viikonloppuaamun aamupala: Papuja tomaattikastikkeessa
(kannattaa lisätä kaupan papuihin itse tomaattipyrettä, eron huomaa),
paistettua munaa, leipää tuorejuustolla, basilikalla ja tomaatilla
Arvo onneksi syö melkein mitä vaan nenän eteen laitetaan, sepä oli myös erittäin helpottava asia lomaillessamme Euroopassa.
Reissussa syömme yleensä kyllä aika paljon kalaa, koska se on
helppoa, tuoretta ja tosi hyvää. Sloveniassa kalaruokienkin mausteena
oli kuitenkin usein pekonia, jota ei listalla ollut merkattu. Eikä me
tajuttu sitä kysyä, kun ei se varsinaiseti mennyt viikossa jakeluun
asti... No, kuorittiin sitten pekonikääreet kalan päältä, eipä siinä
mitään.
Ravintoloissa teimme yleensä niin, että tilasimme kaksi pääruokaa ja
lisäksi esimerkiksi pastan tai risoton, jotka tuollapäin Eurooppaa
lasketaan alkuruoaksi tai pieneksi lounaaksi. Tai sitten tilasimme kaksi
pääruokaa ja salaatin/grillatut kasvikset. Joskus taas vähän sitä sun
tätä. Sitten söimme kaikki kaikkea.
Vain yhdessä paikassa tilasimme Arvolle lasten menun. Se oli
kalanugetteja ranskalaisilla. Ei kasviksen kasvista. En
jaksaisi "jeesustella" lomalla, mutta vähän nihkeä kahden viikon
ruokavalio olisi ollut pelkillä niillä. Siksi toi meidän systeemi, että
syötiin kaikki yhdessä annoksia oli munsta aika toimiva.
Parhaiten Arvolle taisi maittaa mustekala ja erilaiset risotot. Arvo
syö nykyään tosi hienosti lusikalla/pikkuhaarukalla, vaikka edelleen
auttaa yleensä sitten toisella kädelläkin ruokaa suuhun. Reissussa tää
omatoimisuus on tietysti ihan huippua, kun voitiin kaikki syödä samaan
aikaan.
Osan ruoista teimme myös joko majoituspaikoilla tai minä ja mies
söimme vaikka matkalla patongit jostain ja Arvo purkkiruoan. Yövyimme
pari yötä leirintäalueella, siellä kokkasin meille pussipastaa. Että
joo, välillä tietty siitä mistä aita on matalin! Arkenakin!
Koska Arvolla kuitenkin on erikoisruokavalio, otimme kotoa pari
purkkiruokaa mukaan. Kannatti, nimittäin tuli huomattua, että Slovenia
ja Kroatia eivät ole purkkiruoan unelmamaita, saati sitten lihattomien
versioiden.
DM-ketjussa kuitenkin oli myynnissä joku ekosarja, jossa oli
vegevaihtoehtojakin tarjolla. Eipä niitä vegevaihtoehtoja liiaksi Suomen
kaupoissakaan ole, ainakaan mitään missä olisi proteiinia. Vink vink
vaan valmistajille, vegebuumi on nyt kuumimmillaan! (Sidenote:
purkkiruoasta en koskaan osta niitä, missä on kalaa, koska haisevat
poikkeuksetta kissanruoille)
Kokonaisuudessaan Sloveanian keittiö oli meille lähinnä "jonkun
vaihtoehdon löytämistä tai pekonien päältä kaapimista" ja Kroatian
Istriassakin ruoka oli kyllä hyvää, mutta ei ehkä aivan yhtä hyvää mihin
olemme aiemmilla Kroatian reissuilla tottuneet.
Lasten teetä kyllä oli tarjolla joka paikassa. Eri laatuja ja
merkkejä. Hyllyt piukassa. Teetä kekaralle? En ymmärrä... Slovenian
puolella majapaikkojemme aamupaloilla oli Arvolle myös aina tarjolla
kaakaota, josta kuitenkin kieltäydyimme.
Toki sitten herkuteltiinkin. DM:stä sai hedelmäpuristeita, joita Arvo
sai usein ravintoloissa jälkiruoaksi, jotta me vanhemmat saimme syödä
loppuun. Tähän ruokailun pitkittämiseen käytettiin usein myös tablettia,
jotain mitä emme ole Suomen ravintoloissa koskaan tehneet. En tiedä
kehtaisinkokaan, hah!
Ja jätskiäkin toki syötiin! Arvolle ostettiin omaan kuppiin aina oma
pallo, josta verottaja vei sitten osansa ennen kuin se päätyi lapsen
käsiin.
Arvohan oppi reissulla sanat "pitsa" ja "heekku" eli herkku. Putkeen meni siis!
Kesän aikana on tapahtunut selvä muutos perheemme nukkumisessa. Syitä
tuntuu olevan useampia, sokeri, rutiinit ja nyt taisi olla vain oikea
aika.
Arvo nukkuu nyt 90 prosenttisesti kokonaisia öitä (klo 20 - klo 7/8).
Minä puolestani nukahdan helpommin ja luonnollisesti Arvon yöheräilyjen
"loputtua" nukun enemmän kokonaisia öitä itsekin.
Arvon uni on tosiaan nyt jotenkin loksahtanut
paikoilleen. Reissussa tajusimme yhtäkkiä, ettei hän ole juuri heräillyt
öisin, vaikka olemme uusissa paikoissa parin päivän välein. Hän myös
nukahtaa omaan sänkyynsä itse, jota on jatkunut jo kauan, mutta nyt
pääasiassa ilman minkäänlaisia huuteluita tai käyntejä huoneessa sänkyyn
laittamisen jälkeen.
Haluaisin sanoa, että meidän pitkäjänteiset ilta/yörutiinit tuottaavat vihdoin tulosta,
mutta enpä nyt paukuttele henkseleitä sen enempää kuitenkaan. Koska
tämäkin voi olla vain vaihe. Ja koska flunssakausi on meillä jo
käynnistynyt. Poskihampaatkin ovat tulematta. Ja aina kun paukutan
henkseleitä, jotain menee seuraavana päivänä pieleen. Esimerkiksi kun
6-kuukautisneuvolassa kehuin, että hyvin nukutaan ja jaksetaan.
Kirjaimellisesti seuraavana yönä Arvo lopetti nukkumisen ja oli
nukkumatta unikouluun asti.
Oma nukkumiseni puolestaan on ollut
vaikeaa koko elämäni. Tarvitsen itse asiassa aika vähän unta (n. 6-7
tuntia), mutta kuten olen nyt huomannut olisi tosiaan optimaalista
nukkua se yhdessä pätkässä. Mikään 2+2+2 tai pahimmassa tapauksessa
0,5+1+0,5+2+0,5 ei mulle riitä.
Herkkäunisena nukkumiseeni vaikuttaa moni asia ja tietenkään tämä pikkulapsiaika heräilyineen
ei ole sitä helpottanut. Nyt minun uniini on Arvon unien lisäksi
vaikuttanut selvästi sokerittomat illat / elämä. Lisäksi puhelimessani
on sinivalosuodatin, joka räpsähtää ilta-aikaan päälle.
Olen nukkunut hyvin jo pidemmän aikaa ja pitkäaikainen univelka on
pikkuhiljaa väistynyt. Sitä univelkaa ei varsinaisesti enää edes
huomannut, sen kanssa vain tottui elämään. Se kulki tuossa mukana, kuin
ylimääräinen 10 kilon säkki selässä, mutta kulki kuitenkin. Jos nyt
miettii jälkikäteen, niin 1,5 vuoden aikana nukuin kokonaisia öitä ehkä
joitakin kymmeniä. Karkea arvioni olisi ehkä 30/550. Tuskin ihan pahasti liioittelen...
Sokeri En ole sen enempää tutkinut sokerin ja unen
välistä yhteyttä, ihan omista kokemuksistani vain olen päätellyt. Ja
jollekin se ehkä on ihan ilmiselvää, mutta mulla kesti kolmisenkymmentä
vuotta huomata, että sokeri ei kuulu iltoihin, jos haluaa nukahtaa
nopeasti!
Arvohan ei juuri sokeria syö. Joskus toki herkutellaan, mutta yritetään vältellä turhia sokereita arkiruoissa.
Paras iltapala Arvolle tällä hetkellä on (koska kesä) maustamaton
kaurajugurtti tuoreilla marjoilla ja sokerittomalla myslillä. Päälle
vielä hedelmä tai juustovoileipä, jos maistuu. Usein maistuu.
Yhtenä iltana kesäreisulla Arvo söi iltapalaksi sokerillisen
banaanijugurtin. Iltanukutus kesti täysin poikkeuksellisesti tunnin.
Saattoi toki olla sattumaakin.
Arvolle on muuten hankittu jo "isojen lasten sänky", mutta selvästi
ei vielä ole aika. Matkalla tuli huomattua, että jos ympärillä ei ole
aitoja, ei unille menosta tuppaa tulemaan mitään. Eipä siinä, hyvin
mahtuu vielä pinnikseen!
Minun
ja mieheni neljäs hääpäivä on jo aivan nurkan takana. Juhlimme sitä
etukäteen (sopiva lastenvahtitilanne) käymällä ravintolassa ja leffassa.
Heitimme siinä pienet ylävitskat, että ihan hyvin me on vedetty nää vuodet!
Ja mikäs sen parempi syy kuin hääpäivä muistella omia häitään. Ja
pakottaa muut kuuntelemaan muisteloita ja katsomaan kuvia!
#sorrynotsorry
Meillähän häiden juhlinta tosiaan kesti peräti kolme päivää. Tätä
venytettyä kaavaa suosittelen ihan kaikille häitä suunnitteleville.
Miksi tyytyä yhteen päivään, kun voi pitää festarit?
Naimisiin menimme perjantaina maistraatissa (töistä saa vapaapäivän,
jos avioituu arkena, vink vink!). Yksinkertaiset menot. Sormukset
sormeen, suukot ja nyyhkikset. Todistus kouraan, että virallista on.
Todistamassa oli toistakymmentä lähintä. Mulla oli yllä valkoinen
puuvillamekko, hääjuhlassa sen sijaan vihreä "iltapuku".
Juhlapaikka oli varattu koko viikonlopuksi ja siellä pystyi myös
yöpymään. Virallisen toimituksen jälkeen pidimme pienet epäviralliset
puutarhajuhlat vihkimisessä mukanaolleille. Lyhyen juhlinnan jälkeen
alkoikin sitten työleiri lauantaita varten. Teimme itse häihin myös
ruoat (pl. kakut), joten hommaa riitti. Toki tässä sivussa tarjoiltiin
toki talkooväelle ruokaa ja viiniä, jotta pysyivät tyytyväisinä.
Lauantaina oli sitten vuorossa se todellinen hääjuhla. Koska
juhlatila oli pienehkö, oli porukka kutsuttu kahdessa erässä. Syömään ja
vain iltajuhliin. Iltajuhlijat tulivat kakulle ja lähes kaikki ohjelma
oli niin, että koko porukka oli paikalla.
Ohjelmassa oli muutamat herkät puheet ja ihanat musiikkiesitykset.
Perinteiset sukkanauhan sekä kimpun heitot tehtiin myös ja palomiehet
veivät varastetun morsion naapuribaariin drinkille (siis jäätävän
tiukalle shotille, joka humpsahti päähän!).
Juhlapaikalla oli myös photobooth ja olimme miehen kanssa
suunnitelleet vieraille pelin, jossa oli muutama tehtävä (tarkoituksena
tutustua toisiinsa) ja palkintona pääsy yläkertaan järjestettyyn
shottihuoneeseen (jossa siis tarjolla erilaisia shotteja ja musiikkia,
muu juotava oli tarjolla alakerrassa).
Sitten tanssittiin, saunottiin (kavereiden paloautosauna oli
juhlapaikan pihalla) ja naurettiin aamuun asti. Meillä kun ei ole tapana
ollut poistua mistään juhlista ensimmäisenä, niin emme halunneet lähteä
omista häistämmekään, vaan nautittiin loppuun asti siitä
ainutlaatuisesta juhlahumusta. Me ja muutamia muita vieraita jäätiinkin
sitten vielä hääpaikalle toiseksi yöksi.
Sunnuntaiaamu alkoi toisella työleirillä, kun siivosimme ja
pakkasimme juhlien jäljet kasaan. Siitä sitten lähdimme tuoreen
aviomieheni kanssa juhlimaan vielä kaksin ravintolaillalliselle ja
hotelliin.
Ehti hienosta hotellihuoneestakin nauttia tällä järjestelyllä
enemmän kuin muutaman yötunnin verran.
Maanantai koitti ja aviomies lähti viemään vuokrattuja juhlakamoja
takaisin sillä välin kun minä nautiskelin vielä huomenlahjastani
hotellin kylpyläosastolla.
Juhlien jälkeen olin niin täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. En vain
miestäni kohtaan vaan koko lähipiiriämme. Kaikkia, jotka auttoivat
juhlien järjestämisessä ja kaikkia vieraita, jotka tekivät juhlasta niin
lämpimän. Voi kun pääsisin siihen hääkuplaan vielä joskus käväisemään!
Voisi siis sanoa, että me otettiin kaikki irti häistämme.
Häihin liittyy myös tällainen muisto. Pakko jakaa.
Olen käynyt tasan kerran elämässäni ennustajalla. Se tapahtui
syyskuussa 2007. Hän ennusti minulle rakkautta kolmen vuoden päästä ja
itse kirjoitin ennustajalla käynnin jälkeen silloiseen blogiini (juu,
blogattu on vuodesta 2005), että menen naimisiin kuuden vuoden päästä.
Sitten kävi niin, että tammikuussa 2010 löytyi rakkaus ja elokuussa 2013
menin naimisiin. Nappiennustukset!
Ennustuksessa oli myös tällaiset yksityiskohdat: mies on vanhempi
(yhden vuoden onkin), tapaamme työpaikalla (tapasimme työpaikkojemme,
siis eri työpaikat, juhlien jatkoilla) ja saamme kaksi lasta, joilla on
suuri ikäero (tämä jääpi nähtäväksi).
Lomalla Arvo oppi monia uusia taitoja. Sanavarasto karttuu tässä
vaiheessa eloa sellaista vauhtia, että siitä on enää edes vaikea
kirjoittaa kun huomenna on jo toisin. Kerron sitten kun käymme
ensimmäisen keskustelumme avaruudesta tai tunteista!
Syöminen, kommunikointi, pottailu, liikkuminen, kaikki tekeminen
kehittyy koko ajan. Minusta on edelleen tosi liikuttavaa, kun Arvo tekee
esimerkiksi jotain järjestelmällistä tai johdonmukaista. Kun hän
siirtää tuolia pois pöydän alta päästäkseen kiipeämään siihen tai kun
hän antaa pyydettäessä kaverille lelun kädestään. Tai kun hän hyppää
sylistäni luettuamme kirjan loppuun ja säntää kirjahyllylle huutaen
"toinen kiija".
Äidille, ja iskällekin, mieluisin uusi taito on kuitenkin
suukottaminen! Arvon suukko ei olekaan mikään pieni hipaisu, vaan hän
pistää kunnolla huulet tötterölle ja päästää perään vielä kunnon
maiskauksen.
Suukkoja ei kuitenkaan ihan ilmaiseksi saa. Minusta kun olisi ihan
tarpeeksi suukon ansaitakseen se, että tapaamme päiväkotipäivän jälkeen.
Väärin! Parhaiten suukkoja saa leikin tuoksinassa, pyytämättä ja
yllättäen niitä jaetaan vain erikoistyypeille kuten serkuille.
Toistaiseksi suurimman suukkovyöryn on saanut kuitenkin toisen
kummitädin nuoruuskuva (sori termi, mutta on se nyt reippaat 15 vuotta
vanha kuva!) , joka meillä on kehyksissä pöydällä. Sitä Arvo on
muutamina iltoina kannellut mukanaan ja välillä katsellut kovin
lempeästi ja muiskautellut.
En heti keksi mitään parempaa kuin oman lapsen hellyydenosoitus. Muisk!
Niin ja siis tekstin otsikko ja kuvahan sopivat mainiosti yhteen. Heh.
Kirjoittelinkin Facebookiin,
kuinka Arvon päiväkotitossut odottivat pyykkikorissa kuusi viikkoa ja
lensivät päiväkodin alkamista edeltävänä iltana vihdoin pesukoneeseen.
Eiväthän ne aamulla olleet kuivaneet, mutta siihenpä ne vastoinkäymiset
sitten onneksi loppuivatkin.
Jännittihän se aika paljon taas etukäteen. Pitkä loma takana, olimme
lähes 24/7 yhdessä, joskin Arvo harjoitteli päivähoitoa mammansa mökillä
edeltävän viikon kun me olimme jo töissä. Mietin myös, että muistaako
Arvo enää päivähoitoa ja hoitajia, vaikka yritimme niistä välillä loman
aikana hänelle aina muistaessamme jutella.
Kyllä, Arvo selvästi muisti päiväkodin. Hän tiesi, mistä aamupalaa
saa. Ja kun hän on kotonaan joka paikassa, mihin meneekin, oli hän sitä
taas päiväkodissakin.
Päiväkodin hoitajat kertoivat Arvon olleen ensimmäisellä viikolla
vähän aiempaa enemmän tuttujen aikuisten perään, kun talossa pyöri
paljon tutustujia vanhempiensa kanssa. Keväällä hän oli se uusi ja
kuopus (saattaa kuopuksena pysyäkin, muttei enää ole se uusi tyyppi),
joka sai eniten huomiota. Nyt asetelma on eri.
Lisäksi suurin osa Arvon ryhmästä siirtyi vanhempien ryhmään, joten
paljon uusia kavereita ja toimivan ryhmädynamiikan löytämistä luvassa.
Kaikki on kuitenkin mennyt taas tosi hyvin. Arvo on sopeutuvainen ja
meidän peräämme hän ei juuri koskaan ole itkeskellyt ja
vierastuskaudetkin hän näyttää jostain syystä skipanneen täysin.
Erotilanteissa hän on itkenyt ainoastaan, jos siihen liittyy jotain
yllättävää tai erikoista. Esimerkiksi Arvon ei tarvitsisi mennä joka
aamu vielä aamupala-aikaan päiväkotiin, mutta se on toimivin ratkaisu
hänen kannaltaan. Jos ryhmä on esimerkiksi lähdössä juuri ulos kun
viemme Arvoa, se on tuntunut hänestä oudolta.
Äitikin on sopeutunut hyvin. Ikävä riipaisi parina ekana päivänä
enemmän kuin Arvon aloittaessa päiväkodissa alkuvuonna. Silloin olin
ollut töissä jo pari kuukautta ja tottunut erossaoloon. Nyt viidessä
viikossa taas ehdin minäkin tottua siihen, että yhdessä ollaan koko
ajan.
Loma on kuitenkin aina lomaa, kotiäitiarkea en varsinaisesti
ikävöi, ja kuten olen aiemminkin kirjoittanut, päiväkoti tuntuu edelleen täysin oikealta ratkaisulta. Syksy tuo mukanaan myös omaan työhöni isoja muutoksia, joten ihan mielenkiintoisia aikoja on luvassa senkin suhteen.
Kesän aikana hoitajat olivat kyllä unohtaneet Arvon suunnattoman
ruokahalun ja siitä olemme taas kuulleet päivittelyä. Lisäksi he ovat
kuulemma huomanneet Arvon oppineen kesän aikana sanmonaan "ei halua",
joka tuleekin tosiaan aika jämäkästi. Kotonakin.
14 päivää. 6 yöpaikkaa. 2 maata. Ajettavat kilometrit yhteensä kuitenkin yhteensä alle 1000.
Reitti: Ljubljana-Bled-Bovec-Kojsko-Piran-Rovinj-Pula-Opatija-Postojna-Ljubljana.
Siinäpä kesälomareissumme numeroissa ja reittinä. Tai no käväistiin
me myös Italian puolella pitsalla ja ruokakaupassa, kun se melkein oli
reitin varrella. Ah, pakko rakastaa tuota Manner-Eurooppaa, missä kaikki
on niin lähellä.
Joku varmaan hengästyisi. Mutta meille tällainen reissaminen on aivan
ihanaa luksusta ja niiiiiin rentouttavaa. Näemme paljon, koemme paljon,
mutta joka päivä myös relaamme. Emme ole koskaan olleet kahden viikon
potslojoilijoita (kokeiltu on sitäkin!). Loman lopulla juteltiin miehen
kanssa, että juuri mitään ei olisi eri tavalla tehty eikä missään olisi
"tarvinnut" kaueampaa viipyäkään.
Näimme matkalla vesiputouksia, rotkoja, luolia, järviä, vuoria,
jokia, pikkukyliä ja isompia kaupunkeja. Me viihdymme paremmin
pikkukylissä ja isoista kaupungeista yleensä riittää mahdolliset
"päänähtävyydet" ja kaupunkikierros.
Usein päiväämme kuului joku nähtävyys tai vaikka biitsillä käynti
aamupäivällä, turistikierrosta kaupungilla Arvon ollessa päikkäreillä
vaunuissa tai sitten seuraavaan paikkaan siirtyminen hänen nukkuessa
autossa. Arvo kulki mukana myös hyvin kavereilta lainaan saadussa
retrorinkassa.
Vaunuilla ei ollut luonnonnähtävyyksille mitään asiaa ja
esimerkiksi Pulan amfiteatterilla se oli ihan huippu. Kaupungeissa
vaunuilla joutui tekemään vähän reittivalintoja, mutta aika hyvin siellä
pikkukylissäkin pääsi kulkemaan.
Päikkäreiden jälkeen nautimme jossain lounasta ja hengailtiin ehkä
vielä kaupungilla tai biitsillä. Sitten illallinen ja joka ilta kello 20
Arvo meni nukkumaan ja me vanhemmat vietimme iltaa
parveke/terassi/leirintäalueella. Yleensä viiniä juoden ja seuraavaa
päivää suunnitellen. Mitään kovin tarkkoja aikatauluja tai
nähtävyyssuunnitelmia meillä ei ollut, vaan tehtiin niitä matkan
edetessä.
Taaperon kanssa matkustaessa oli tietty varattava reippaasti aikaa
myös leikkipuistoiluun ja muuhun sekoiluun. Aina kun näimme leikkipaikan
pysähdyimme sinne hetkeksi leikkimään. Aina kun näimme varjoisan
leikkipaikan leikimme pidempään ja painoimme sen vielä mieleemme
seuraavaa päivää varten.
Oli myös tosi jees, että tiellemme sattui myös useampi
kahvila/baari/ravintola, joissa oli myös ulkoleikkipaikka lapsille. Ja
leikkipaikaksihan taaperolle toki kelpasi myös joidenkin majoitusten
terassit sekä vaikka Piranin Tartinin aukio, jossa Arvo juoksi
paikallista tyttöä karkuun. Suoraan äidin helmoihin. Äitin poeka!
Parhaita asioita ensimmäiseltä reissamislomaltamme perheenä upeiden
nähtävyyksien, auringon, uusien kokemusten, hyvän ruoan ja vapauden
tunteen rinnalla olivatkin sitten ne pienet hetket - yhdessäolo ja
oivallukset onnesta.
Pieniä hetkiä kuten ensimmäisen talviturkin heittäminen
taianomaisessa Bledissä. Torkut kantorinkassa Vintgarin rotkossa.
Pulahdus Slovenian ja Italian rajalla virtaavaan jokeen. Aidan yli
kiipeäminen sairaala-alueella sijaitsevalle unelmarannalle Rovinjssa.
Pienet tanssit Piranin aukiolla tympeän haitarinsoittajan iloisiin
rytmeihin. Riehakas kirmaaminen Bovecin vuoristokylässä sijaitsevan
leirintäalueen poikki aamupalaa tekemään. Postojnan luoliin
odottaessamme Arvo hurmasi joukon aasialaisnaisia. Kuinka Arvo rakasti
yhden majapaikan kissaa. Ja seuraavan majapaikan koiria. Ja kuinka hän
hoki "täti toi" aina kun sai herkkuja, kun yhdessä majapaikassa paikan
emäntä tosiaan toi joka ilta meille jotain herkkua.
Ja sitten oli niitä äitiyden tähtihetkiä, kun hermo meni ravintolassa
ja taisi se mennä turhan nopeasti leirintäalueellakin Arvoa
nukuttaessa. Siihen mulla oli kuitenkin paras mahdollinen lääke mukana,
nimittäin itseäni pitkäpinnaisempi mies. Paras reissuperheeni <3 p="">