Arvon 1-vuotispaardit

Alkuviikon kuuma kysymys kaikkien huulilla on tietenkin, että tarjottiinko Arvon juhlissa kakkua? Päästän teidät piinasta ja kerron, että kyllä tarjottiin!

Minähän sitten "tein" sen kakun eli ostin kaupasta valmiit kakkulevyt ja tein täytteet ja kuorrutteen itse. Täytteeseen tuli kermaa, makurahkaa ja uutta ystävääni, vaniljakreemijauhoa (joka siis sitoo täytteen sellaiseksi, että siinä vaan ei voi epäonnistua). Päälle tuli voikreemiä. Oli mun makuuni sellaista apua-nyt-lähtee-ikenet-pakenemaan-makeaa, että ehkä ensi vuonna joku muu kuorrute.

Koristeeksi lempikarkkejani eli pimpuloita. Tämä sai erityiskiitosta yhdeltä kolmevuotiaalta. Kakku, jossa on karkkeja päällä! Tuplaherkku!

Voileipäkakku valmistui tutun vanhan rutiinin mukaan. Täytteiksi feta-tuorejuusto-mujua ja paprika-punasipuli-tuorejuusto-ranskankerma-mujua. Toimii.

Mutta niin, mulla pyöri täällä viikonlopun siis ihan kunnon No bake -leipomo! Pojat kävi sillä välin muun muassa Paloasemapäivässä.

Lauantai-sunnuntai välisen yön olin ihan varma, että täytekakusta tulee kuiva ja voileipäkakusta liian märkä. Mutta niin vaan kävi, että molemmista tuli just sopivia! Kehuivatpa vielä ihmiset! Uskon, että ihan vilpittömästi :)

Ja Arvokin sai maistaa kakkua, kaavin kyllä karkit ja voikreemit pois, mutta taisi sitä sokeria silti tulla enemmän kuin koko elämän aikana yhteensä. Hänhän nimittäin tykkäsi ja sai vielä pienen santsipalankin iltasella. 1-vuotiaan elämän pieniä iloja. Grhm, joo maistuuhan se myös 33-vuotiaalle iltasella pala kakkua!

Tarjolla oli myös Arvon mamman suolaisia piirakoita ja mummun herrasväen leipiä. Ukki toi salolaisesta leipomosta marengit. Hyvin hämäävästi samanlainen tarjoilu kuin nimiäisissäkin. Lisäksi vielä vihannestikkuja ja dippiä. Siinäpä ne, aika hyvä kattaus ja äidille vielä sellainen, että oli tehtävissä. Tämä on tärkeintä!

Koristeluina Arvon kuvia vuoden varrelta ja 20 heliumilla täytettyä ilmapalloa, joista jokainen lapsi sai kotiinviemisiksi yhden. Oli kuule muuten iloisia pikkutyyppejä lähdössä kotia kohti. Muutamat lähtöharmitkin unohtui siinä tohinassa.

Paikalla oli noin 30 aikuista ja 15 lasta. Arvolla vaan on niin ihana lähipiiri, että en kestä. Meillä on ihanat sukulaiset ja ystävät, en voisi parempia toivoa. Kiitos, kun tulitte ja teitte Arvon juhlasta niin lämpimän!

Upeita lahjojakin Arvo sai, astioita, vaatteita ja kirjoja roppakaupalla. Nyt riittää lukemista! Pakko mainita erityisesti Arvon tädin 50 vuotta sitten lahjaksi saama keinutuoli, joka nyt löysi uuden kodin meiltä. Oltiin juuri puhuttu miehen kanssa, että pitäisi ostaa Arvolle olohuoneeseen oma tuoli. Ja nyt siellä on maailman suloisin keinutuoli.

Ja yksi lapsivieraista oli kirjoittanut Arvolle itse iltasatuja. Luin niitä Arvolle kyyneleet silmissä sunnuntai-iltana. Yhdessä sadussa Arvo seikkailee Pariisissa ja Espanjassa, mutta päätyy kuitenkin lempipaikkaansa eli kotiin. Voihan nyyhkis, miten ihanaa.

Hei, ja haluaisin huomauttaa, että kaikki tämä JA onnistuin katsomaan Gilmoren tyttöjen kaikki neljä uutta jaksoa viikonlopun aikana. Kuusi tuntia!! Kivasti siinä pyöri No Baken taustalla!

Sitten siitä, että mun lapseni on tosiaan jo 1-vuotias, niin siitä lisää myöhemmin!

Ja miksi sen, että "kakusta ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun siitä on jo syöty useampi pala? Ja miksi sen, että "meidän perheestä ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun vieraat on lähtenyt, äidin meikit sulaneet pois ja lapsella jo väsykiukku?

Vauvavuosi kestikin 366 päivää

Meillä elellään vauvavuoden viimeisiä päiviä. Viikonloppuna juhlitaan 1-vuotiasta Arvoa!

Juhlat on niin vaiheessa kuin vain voivat. Onneksi niitä ei pidetä meillä kotona, että siivousta ei tarvitse harrastaa kaiken muun päälle.

"Mistä kakku tulee?" miehen viaton kysymys ruokapöydässä torstaina.
"En kuule tiiä," kuului äidin rehellinen vastaus.

Olen pariin otteeseen arvellut, että ihan varmasti viime hetkellä tulee se kutina, että HEI! minähän pystyn, siis aivan varmasti pystyn ja onnistun, tekemään oman lapseni, esikoiseni palleroiseni, synttärikakun.

Nyt olen viime päivät selaillut Kinuskikissaa. Sunnuntaina sitten Prisman kautta juhlapaikalle.
Mutta niin asiaan, meillähän vauvavuosi kesti nyt sitten 366 päivää. Arvo sai ekaan vuoteensa ylimääräiset 24 tuntia. Mies sen tajusi tuossa yhtenä aamuna. Karkausvuosi!

Mies myös laskeskeli, että minun vauvavuoteni on kestänyt 366 päivää, koska olen myös syntynyt karkausvuotta edeltävänä vuoden loppupuoliskolla.

Ihmekös meillä on Arvon kanssa niin spesiaaliyhteys. Mä niin ymmärrän Arvoa! Ei oo iisii olla vauva vieläpä yhtä extrapäivää! Ei varsinkaan näitä viimeisiä öitä. On ihan pakko heräilläkin taas koko ajan varmistamaan, että eikö tosiaan vieläkään tämä vauvuus ole ohi?

Tunneihminen ja päiväkodin valinta

Arvo aloittaa päivähoidon tammikuussa. Kesällä kun päätös aikataulujen suhteen oli tehty havahduin puheisiin, että alueeltamme voi joutua kauemmaksikin kunnalliseen päiväkotiin. Varsinkin kun aloittaa "kesken vuoden" eli tammikuussa. Meillä on auto, jota mies käyttää työmatkoihin, mutta minulla ei ole ajokorttia. Ää, ei minnekään kauas! Tehtiin hakemus kunnalle pikapikaa.

Kunnallistahan et itse saa valita, meillä saa toivoa kahta paikkaa. Alusta asti ajattelin, että en käy tutustumassa päiväkoteihin.

Olen nimittäin sellainen tunneihminen ja olin varma, että jossain päiväkodissa astun ovesta sisään ja rakastun. Siellä maailman lämpöisin päiväkodintäti halailee lapsia ja onnelliset piltit syöttävät toisilleen sateenkaaren paloja ja puhuvat kissanpojista. Pulla tuoksuu ja minäkin haluaisin jäädä koko päiväksi.

Sitten pam! ovi lyötäisiin kiinni ja Arvon kanssa pihalla itkisin, että "pliiiiiiis, ottakaa tää mun pentuni sinne, pliiiiis".

Tämän tiedostaen laitoimme kunnallisen hakemuksen päiväkotien sijainnin perusteella. Sikaa säkissä niin sanotusti.

Sitten kuulin yksityisistä päiväkodeista. En ollut tajunnut, että niihin haetaan erikseen. Luulin (tämä voi toki olla käytäntö osittain myös), että kaupunki tyrkkää niihin, jos ei muualle mahdu.

Yllätyksekseni ne eivät ainakaan tällä alueella edes maksa (juuri) enempää kuin kunnan. Otin yhteyttä päiväkoteihin ja pääsimme niissä jonoon, paikkaa ei vuodenvaihteeseen uskallettu kesän lopulla vielä mistään luvata suoraan. Mutta jonot kuulemma elävät, ei hätää.

Yksi äitiystävä sitten vinkkasi, että yksityisissä olisi hyvä käydä tutustumassa. Osoittaa olevansa kiinnostunut ja käydä näyttäytymässä, että "hei, me oltais tällainen hirveen hyvä asiakasperhe teille". Jonoa tai ei, niin yksityiset päiväkodithan saavat luonnollisesti päättää itse asiakkaansa.

Kävimme sitten Arvon kanssa kahdessa päiväkodissa. Joista toiseen rakastuin. Tietty.

Ja kävi niin kuin pelkäsin. Unelmapäiväkodin jonotilanne ei antanut armoa, mutta saimme kuitenkin onneksi paikan siitä toisesta yksityisestä. Kaikinpuolin hyvä päiväkoti sekin ja jopa lähempänä kotiamme. Mutta kun tunneihminen oli mennyt rakastumaan. Tyytymiseltähän tämä toinen päiväkoti sitten tuntui, vaikka tosiaan erot olivat aika pieniä.

Sopimus allekirjoitettiin ja homma lyötiin lukkoon. Kela-asiat selvitettiin ja kaikki sujui. Töiden aloittamisen tuoksinassa tuntui kyllä hyvältä, että alkuvuoden suunnitelma oli selvä. Arvolla on päiväkotipaikka ja läheltä. Hyvä päiväkoti se on... Ihan varmasti hyvä. Tietysti hyvä.

Sitten viime viikolla soi puhelin! Unelmapäiväkodin johtaja soitti, että nyt olisi ihmeen kaupalla vapautunut Arvolle tammikuussa paikka.

Jee! Snif! Ihanaa! Jee!

Lähetin miehelle niin kryptisen viestin asiasta, että hän kuvitteli jonkun kuolleen.

Sitten selvitettiin peruutusehtoja jo hyväksyttyyn päiväkotiin. Sinne meiltä jäi nyt varausmaksu (100e), mutta tämä oli nyt täysin sen arvoista.

Tiedättekö, mistä sen huomaa. Minä oikeasti odotan jo tammikuuta! Se ei enää tunnu yhtään tippaa ikävältä tai "pakolliselta pahalta". Arvo pääsee parhaimpaan mahdolliseen hoitoon. Meille kaikkein sopivimpaan. Iiiih!

Päiväkoti on tosi kodinomainen, pienet ryhmät ja siellä on kaikki tädit olleet tosi pitkään eli viihtyvät itsekin. On oma keittäjä ja mikä mulle itselle tosi tärkeää, niin sitä pyörittää yhdistys. Johtokunta, täältä tullaan. Tiettykin!

Meille oli oikeastaan melkeinpä kaikki muut asiat tärkeämpiä päiväkodin valinnassa kuin Arvon mahdollisuus kasvisruokavalioon. Epäilin, ettei se tässä pienessä päiväkodissa, jossa on oma keittäjä, välttämättä onnistuisi. Eikä se olisi haitannut. Kysyttyäni asiaa selvisi kuitenkin, että henkilökunnassa on kaksi kasvissyöjää ja keittäjä tekee heille aina ruoan erikseen. Arvo liittyy sitten tähän porukkaan, vitsi jee!

Edesmennyt mummoni sanoi vaihdettuani työpaikkaa tuossa viisi vuotta sitten "Henna, sinulla ne on asiat aina järjestyneet parhainpäin". Silloin ajattelin, että niin ne kyllä tosiaan usein ovat. Ja mummo hei, taas järjesty hommat!

Äidin pikkujoulukatumus

No ei sellanen! Ku tällanen!

Iloitsin etukäteen, että tässä siirtymävaiheessa osun juuri täydellisesti pikkujoulukauteen. Pääsen duunipikkujouluihin ja alueemme äitiporukan omiin. Jipii! Viime vuonna luonnollisesti meni pikkujoulukausi ihan ohi. Vaikka jouluruokakauteen Arvon syntymä oli kyllä erinomaisesti ajoitettu. No, kaikkea ei voi saada.

Äitiporukka kokoontui viime perjantaina. Oli kyllä tosi hauskaa, vaikka valitsemani teatteriesitys oli vähän turhan synkkä pikkujoulutunnelmaan. 15 äitiä meitä oli parhaimmillaan, muutamat (allekirjoittanut toki myös) istuivat pöydässä vielä portsarin kehotellessa poistumaan. Ei kunnon takia, mutta sulkemisajan. Hetki pieni, juon juomani ja nauran vielä hetken.

Lauantai meni kohtalaisesti, mieto päänsärky. Kävimme koko perhe pitsalla (Arvokin nutusti pitsan reunaa ihan onnessaan). Sunnuntaina väsytti eniten. Maanantain lähestyminen alkoi ahdistaa, ikävä kiertää kurkkua. En minä voi mennä töihin. Enää koskaan. En voi mennä nukkumaan. En osaa mitään. En varsinkaan olla äiti. Enkä töissäkään osaa mitään. Enkä osaa leipoa.

Ensimmäistä kertaa kadutti, että olin palannut töihin. Vaikka tiesinhän minä, että se on vaan sitä sunnuntaifiilistä. Haikeaa krapulaa. Niin tuttua, mutta ei ole viime aikoina täällä vieraillut.
Sitten vielä päälle liskojen yö. Ja siitä töihin.

Sellainen on äidin pikkujoulukatumus. Jaksanko mä vielä muka toiset?

Kuvan joulutortut eivät liity tapaukseen. Pienet on Arvolle, maistuivat tulevalle herkkusuulle. Siis niin siistiä tää, että hän saa jo syödä kaikenlaista. Ja disclaimer: ei meillä joka päivä syötetä taaperolle pitsaa ja joulutorttuja.

Vegevauva: Kuvia sormiruoka-annoksista

Arvo syö nykyään melkein kaiken ruokansa itse. Syöttää saa ns. kovimpaan nälkään, mutta sitten yleensä homma tyssää siihen. Hedelmä/marjasoseita menee pusseista ja myös purkista. Puuroa ei lainkaan, sorminkaan hän ei sitä juuri kuin närpi. Lounas- ja päivälliruokia valmispurkeista ei lainkaan.

Itse kaipasin hirveesti sormiruokailuvinkkejä alkuun ja kuvat oli siihen just parhaita. Kuvasinpa siis itekin sormiruoka-annoksia ajalla 10kk-11kk.

Nyt viimeisen kuukauden aikana Arvon ruokahalu on kasvanut entisestään ja annoskoot sen myötä. Lisäksi on siirrytty yhä enemmän koko perheen ruokavalioon, siitäkin oma postauksensa jossain vaiheessa. Edelleen Arvolle yleensä myös höyrytetään kasviksia muun ruoan lisäksi.

Kuvissa pyörii erilaisia lapsille suunnattuja lautasia. Suosikkini on tuo vihreä Ez-Pez, joka nyt on kuitenkin jo jäämässä pieneksi. Se liimaantuu alustaansa ja estää näin lautasella leikkimisen, jota Arvo on alkanut harrastaa. Ollaan kuitenkin siirrytty nyt käyttämään jonkun verran ihan tavallista Teema-leipälautasta lähinnä just sen takia, että niihin mahtuu enempi ruokaa. Pitää vaan vahtia, ettei tuo nopea näppi ehdi työntämään sitä lattialle.

Kasvikset höyrytetään muuten nykyään Lekue-höyrykääreellä mikrossa. Tosi kätevä ja helppo, säästyy kattilat höyrytysonnettomuuksilta. Meillä meni kaksi ennen siihen siirtymistä.
Vaikka mainitsen tuotenimiä, niin kyse ei ole yhteistyöpostauksesta. Mutta turhapa niitä on peitellä, jos joku vaikka innostuu ostamaan.

Aamupala: Sämpylä tuorejuustolla, tomaattia, muroja (Talk-muru) marjoilla ja pähkinävoita.

Aamupala: Äitin puurorieska (Simppeli sormiruokakeittiön ohje) Keijulla, mandariiniä, marjoja (Pirkan herukkasekoitus, käytän itsekin puuroon, mahtava pussi!), pähkinävoi

Aamupala: Realia (sydän-merkki leipää eli vähäsuolaista) tuorejuustolla, mandariiniä, päärynää, pähkinävoi  (kokeilin cashew-voita ekaa kertaa, siksi niin vähän)

Iltapala: Realia Keijulla, mandariiniä, pannulla kookosöljyssä paistettuja banaaneita (päällä ceylon-kanelia, sitä saa antaa alle 1vee)

Iltapala: Persimonia, vaalea leipää, avokadoa, muroja ja marjoja turkkilaisessa jugurtissa (vaatii hermoa siivoojalta)

Iltapala: Realia Keijulla, mandariinejä (ensin kuorin ne, nykyään avaan kalvon veitsellä keskeltä ja puolitan), päärynää, Berrypicker-muroja kauramaidossa liotettuna

Aamupala: Persimonia, kiiviä, pähkinävoita, sämpylä Keijulla, Berrypicker- ja riisimuroja (Ruohonjuuresta ostin sellaisia, missä ei ole muuta kuin puffattua riisiä) kauramaidossa liotettuna

Lounas: Marinoituja belugalinssejä (marinadissa öljyä, mausteita), raejuustoa, maissia, tomaattia, porkkanaraastetta

Päivällinen: "Kalakeitto", kalaliemessä keitettyjä porkkanoita ja lohta sekä liemessä kastettua leipää

Lounas: Kurkkua, tomaattia ja mikromunakas (riko muna esim kahvikuppiin, sekaan hiukan öljyä ja (kaura/äidin)maitoa ja mausteeksi mitä vaan, mulla yleensä valkosipulijauhetta)

Illallinen: Kalapuikko (vähäsuolaisia löytyy), herneitä ja bataattia

Lounas: Makaroonilaatikko pakkasesta... ei tainnut olla jääkaapissa mitään tuoretta tai sitten äiti oli vähän väsynyt

Lounastaidetta: Raejuusto, tomaatti, palsternakka ja peruna (ei maistu Arvolle paitsi muusina)

Illallinen: Marinoidut belugalinssit, perunamuussia maissilla, porkkanaraaste

Eväslounas: Mozzarellaa (usein tosi vähäsuolaista), bataattia ja pakkasesta kruunusekoitusta (tää ei mennyt jatkoon, Arvo sai syötyä vaan herneet)

Älä droppaa mun tunnelmaa - eka viikko töissä takana

Selvitty on ekasta viikosta töissä. On ollut kiirettä. Ja välillä rauhallisempaa.

Olen kokenut monta sellaista hetkeä, jossa tuntuu ikään kuin että laskeutuu takaisin maan päälle. Että tietyiltä osin elämä palautuu takaisin tuttuihin uomiinsa, kun onhan se ollut aika erikoista tässä vuoden. Nyt on taas työtä, työkaverit, lounas ja pikaista huulenheittoa kahvikoneella. Töihin mennään ja sieltä tullaan. Jotain tehdään. Sitä entisen elämän arkea, tiiättekö?

Oon työmatkoilla ja töissä (mulla on 95% tietokonetyö) kuunnellut Spotifystä Vesalaa ja miettinyt, että kyllä ne ihan aiheesta kouhkasivat koko kesän tästä. Vanhana PMMP-fanina tää on vähintäänkin hävettävää. Oon pukeutunut normaaleihin vaatteisiin, siisteihin. Kotona ne pitää muistaa vaihtaa heti pois tai eivät mene enää huomenna. Meikkaan aamuisin ja tapasinpa jo ystävänkin lounaalla. Oli se erilaista, kun en samalla tuputtanut maissinaksua kenellekään.

Että on tällaista muutakin elämää. Edelleen. Ei oo kadonnut mihinkään, vaikka itse käväisin pyöräyttämässä yhden pennun. Ihan virkistävää olla taas täällä. Terve vaan!

Olen tietty ikävöinyt kotiin, mutta en niin kovasti kuin etukäteen pelkäsin. Vähän silleen kun on vastarakastunut ja on kiire töistä kotiin oman höpönöpönassun kainaloon. Viikonlopun erossaolo tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tämä on vähän samanlaista. Paitsi sillä erotuksella, että tiedän Arvon olevan ihan yhtä hyvässä kainalossa kuin omassani. Se jotenkin rauhoittaa ja pystyn odottamaan kotimatkalla bussia viisi minuuttia menettämättäni hermojani.

Ja miten ihana on tulla töistä kotiin. Nähdä se naurava nassu ja heti kutitella. Huomaan, että jaksan touhuta Arvon kanssa ihan erilailla kuin pitkään aikaan. Illat on täynnä peuhua.

Paljon on tapahtunut myös kotirintamalla. Iskä ja Arvo ovat löytäneet oman rutiininsa, jota tällä viikolla on kyllä värittänyt aika pitkälti minun heille etukäteen sopivat menot. Heh. Ensi viikolla saatte ottaa rennommin, lupaan.

Kyselen iltaisin mieheltä, mitä Arvo on syönyt ja miten nukkunut päivän aikana. Jo viikon jälkeen kyselen vähän vähemmän. Heillä on selvästi homma hanskassa. Olen vaan tottunut tietämään. Ja aika outoa, kun lähdemme jonnekin niin mies pakkaakin hoitolaukun. Ja minulla on käsilaukku!

Töiden aloittamista on tietysti helpottanut se, että Arvo ei ole pahemmin perääni itkeskellyt. Ekana iltana hän oli levoton, sen jälkeen illat ovat sujuneet normaaliin tapaan. Hän on tässäkin osoittanut olevansa tosi sopeutuvainen muutoksiin. Se on niin leppoisa tyypppi!

Ja Arvo on nyt neljä yötä nukkunut 10-11 tuntia yössä heräämättä (okei, yhtenä yönä heräsi kerran klo 23 aikaan). Tässähän voisi ruveta jossittelemaan, että miksei ehkä aiemmin jo siirretty omaan huoneeseen ja toisaalta myös katkeroitua, että miksi juuri nyt kun yövuorovastuu siirtyi miehelle ensimmäistä kertaa.

Mutta nyt en kyllä tunne yhtään negatiivista tunnetta tämän asian suhteen, tuntuu vaan tosi tosi ihanalta, jos tämä on nyt meillä uusi normaali. Väsyneimpinä aikoinani olisin varmasti antanut mitä vain, että tähän olisi päästy heti, mutta tuntuu kyllä, että Arvo ei olisi ollut vielä kesällä valmis omaan huoneeseen. Sekin vaihe oli vaan kahlattava läpi. Onneksi on takanapäin!

Voi toki olla uutuuden viehätystä ja nukkuminenkin vaan vaihe. Voi voi ja jos jos. Mutt nyt on kyl hyvä. Vitsit, miten hyvä! Just nyt.

"Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa
mitään eilistä juttua jankuttaa
Voit sä vetää suupielet ylöspäin
laa la laa laa laa laa
Älä tuu droppaa mun tunnelmaa
älä tuu droppaa mun tunnelmaa"

/Paula Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa

354 yötä myöhemmin

Arvo nukkui ensimmäistä kertaa elämässään läpi yön. Ei pihahdustakaan klo 21 - 07.20 välisenä aikana. Minä tietty kävin kääntymässä hänen huoneessaan pariin otteeseen, vaikken ollut "yövuorossa".

Meillä tämän saavuttamiseen meni 354 yötä. Onko kestävää, jääkö ainokaiseksi... Kuka tietää, mutta toivoa on.

Kiitos superkuun, oman huoneen, iskän kotonaolon tai ehkä äidin "epäonnisen" maa-artisokkarieskailtapalan!

Ja tämä hieno yösuoritus huolimatta orastavasta nuhasta sekä useista hampaanaluista (eilen hammashygienistin varmistamaa tietoa).

Ei riivannut mikään viime yönä, Arvoa nukutti. Vihdoin! Ja sekös oli aamulla iloinen asia.

Kun äiti töihin lähti - vuoronvaihto kotona

Kotiäitiyden viimeiset päivät soljuivat sormien läpi liian nopeaan. Tuntuivat ihan ensimmäisiltä. Vastahan sinä saavuit. Vastahan oli kesä.

Vaikka mahtuuhan väliin päiviä. Melkein vuoden verran. Hauraat ensihetket ovat vaihtuneet hurjaan vauhtiin ja riemuun, joka pirskahtelee ympäri taloa.

Menen piiloon ja sinä säihkähdät onnelliseen hihkaisuun, kun löydät minut. Pärisytät mahaani ja kiipeät ylitseni kun makoilemme olohuoneen matolla. Kurkistat olan taa ennen kuin kurkotat kaukosäätimiä. Huomaanko minä. Juokset karkuun, kun huudan "äiti tulee ottaa kiinni". Osoitat ylös, kun kysyn missä lamppu on. Sanot äiti ja pppu (lamppu).

En ole koskaan ennen kokenut näin paljon vuodessa. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Näin onnellinen.

En ole koskaan pelännyt yhtä paljon. Edinburghin maanalaiset kummituskäytävät olivatkin lasten leikkiä.

En ole koskaan haikaillut menneitä näin paljon. Ja toisaalta kaikki ne hetket toivat minut tälle tielle, jossa on nyt kevyt kulkea toisella puolellani iso ja toisella puolellani pieni mies.

Yritän muistaa, ettei se tähän lopu. Äitiys. Ihan joka päivä edelleen näemme. Aamuin illoin.

Mutta nyt on iskän vuoro hoitaa sinua päivät. Iskä laittaa päikkäreille. Vie sinut värikylpyyn ja mammalle lounaalle. Iskä taistelee ulkovaatteet päälle. Iskä on täällä kun kaadut tai väsyt. Iskän kanssa leikitte piilosta. Muistakaa muskari torstaiaamuisin!

Ei tämä tähän lopu. Mutta kun suljen kotioven takanani, niin tulee kyllä kauhea ikävä

Isänpäivä - itsetehdyt lahjat

Tässä pieni isänpäivävinkki, jolla valmistaa nopeat, helpot, mutta oikeasti aika kivat lahjat useammalle isälle samalla kertaa.

Meillä lähes joka kerhossa on tällä viikolla ollut tarjolla kankaanpainantaa isänpäivälahjoja varten. Idea jalanjälkisukista tuli mulle vähän sattumalta, mutta niitä valmistui nopeasti peräti viisi paria.
Eli nyt on kuulkaa sukkia isoukkia ja varapappaa myöden kaikille Arvon lähipiirin tärkeille isille.

Siitä en sitten tiedä, kestävätkö kuvat näissä miten hyvin pesussa ja tummansinisissä sukissa musta väri ei ollut ihan parhaimmillaan. Täysipuuvillaisissa sukissa pysyisi varmasti. Mutta kuten sanottu, idea tuli kesken työnteon ja näillä mennään tänä vuonna!

Menivät muuten kirjekuoreen eli samalla vaivalla menevät perillä kuin korttikin :)

Psst, älkää paljastako kenellekään! Ja miehelle tiedoksi, että sulle on muutakin, jos kuitenkin luet tämän ennen sunnuntaita :)

Koska vauva omaan huoneeseen?

Mikä vauva? Häh! Arvohan on ihan kohta vuoden.

Ja siirtyi omaan huoneeseensa. N.Y.T. Nyt. Eli viime maanantaina.

Viikonloppuna elettiin vielä ihanan seesteistä kahden herätyksen taktiikkaa. Miksi korjata sitä, jos ei se ole rikki, sanoi viisas äitiystävä, jolle pohdin ääneen Arvon omaan huoneeseen siirtämisen mahdollisuutta.

Sitten tuli maanantaiyö ja Arvo herätti 10 kertaa. Kyllä kiitos, nyt riitti ja näkemiin!

Luonnollisesti töihinpaluuni lähestyessä tämä on ollut tekeillä jo parisen kuukautta. Pinnasänky irrotettiin sängystämme samalla kun vähensin yösyöttöjä 8 kuukauden iässä, mutta se on ollut samassa huoneessa vielä. On ollut sitä ja tätä ja äidistä on tuntunut hurjalta.

Nyt se kuitenkin tapahtui. Oma huone. Tai no, siellä omassa huoneessa on lisäksi vuodesohva ja työnurkkaus. Että oma puolikas huone. Riittänee nyt alkuun.

Sinne nukahti kuin aina ennenkin. "Nukkuuhan se vieraissakin paikoissa", totesi mies. Totta, juuri viime viikolla nukahti muutaman venkoilun jälkeen itsekseen äitini olohuoneeseen.

Muutaman kerran kävimme kuitenkin huoneessa pyörimässä illalla. Katsomassa pientä hämärässä. Ja mies nukkuu muutamat ensimmäiset yöt vielä vieressä vuodesohvalla. Siirtymäaika.

Ja mitäs minä sitten tein? No, ensinnäkin katsoin vielä sängyssä "telkkaria" eli kännykästä HBO Nordicista Divorce-sarjan ekan jakson. Omaa aikaa! Sitten nukuin 8 tuntia äksänä keskellä parisänkyä. Korvatulpilla, mitään en kuullut.
 
Arvolla ja iskälläkin oli yö mennyt kohtalaisesti.

Kirkottomat kummit

Viime perjantaina saimme mieheni kanssa ihanan videoviestin, jossa meitä pyydettiin Arvon kummien pojan epävirallisiksi kummeiksi (koska emme kuulu kirkkoon) eli "kummituksiksi".

Otimme kunnian vastaan ilomielin ja ylpeydellä <3 p="">
Uudelle kummipojallemme tulee kasteen myötä myös virallisia kummeja. Arvollahan on vain näitä "kummituksia", sillä häntä ei kastettu, mutta pidimme kyllä hänelle nimijuhlat.

Kaikki tämä sai minutkin mietiskelemään Arvon kummeja ja heidän pyytämistään. Siitä en olekaan tarkemmin kirjoittanut aiemmin.

Kaikki kirkkoonkuulumattomat eivät ehkä halua lapsilleen kummeja, koska katsovat sen olevan pelkästään kristillinen perinne. Me halusimme kuitenkin "liittää" Arvon elämään joitain erikoisen tärkeitä aikuisia sukulaisten lisäksi. Eihän meillä koskaan voi olla liikaa rakkaita ihmisiä ympärillämme.

Lisäksi vaikka yksi kummien alkuperäinen tarkoitus ehkä on juuri se uskonnollinen kasvatus (en ole tarkemmin historiaan perehtynyt), niin koimme että voimme pyytää kummeilta samalla tavalla tukea meille tärkeiden arvojen opettamiseen Arvolle.

Ja käytännössähän kummi nyt on se sellainen ihana ihminen, joka vie vaikka jätskille ja joka ainakin muistaa syntymäpäivän :)

Me halusimme kummeiksi minun parhaan ystäväni ja hänen miehensä sekä mieheni parhaan ystävän vaimoineen.

Päätimme, että paljastamme kummeille nimen etukäteen, vaikka muille sitä ei kerrottu ennen nimiäisiä. Ja koska olemme miehen kanssa molemmat aika tohveleita, mitä tällaisiin tärkeiden asioiden sanomisiin tulee, niin mietimme, kuinka Arvo itse voisi pyytää kummeja.

Se toteutettiin sitten kirjoittamalla pyyntö hänen bodyynsä, joka oli ensin piilossa paidan alla ja paljastettiin sitten sopivan hetken tullen. Yksi kirjoitusvirhe sinne tekstiin livahti, mutta totesimme sen olevan ihan ok alle kuukauden ikäiseltä pyytäjältä.

Onneksi kaikki kummit suostuivat tehtävään mielellään!

Kummeille teimme itse kummitodistukset nimiäisiin yhden netistä löytämäni mallin mukaan.

Pyysimme apua Arvon kasvattamisessa

ennakkoluulottomaksi, rohkeaksi, avoimeksi,
vastuuntuntoiseksi, avuliaaksi ja
muut huomioivaksi ihmiseksi.

Tämän lisäksi pyysimme kummeilta muutamia heidän erikoisosaamisalueisiinsa kuuluvia asioita, kuten kutsumaan Arvo lettukesteille, pelaamaan Änäriä ja opettamaan kaiken kuuteista.

Samassa hengessä uskallan itse luvata kummipojalleni ainakin lämpöisen sylin, maukasta kasvisruokaa ja turvallisen hoitopaikan, jossa aamupalat nautitaan erityisessä aamupalamajassa.

Ja tietysti sen parhaan mahdollisen eli leikkikaverin. Toivottavasti kummipojasta ja Arvosta tulee parhaat ystävät!