Päivä, jolloin minusta tuli äiti

Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti jännitys. Henkeä salpaava jännitys.

Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.

Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.

Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."

Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.

Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.

Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.

Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!

Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.

Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.

Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.

Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.

Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?

Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.

Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.

Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.

Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...

Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.

Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.

6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.

Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.

Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
 
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.

Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.

Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.

Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.

Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.

Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.

Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.

Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.

Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.

Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.