Pieni käsi alkaa hivuttautua kasvoillesi. Sormi löytää nenään. Ei saa reagoida. Jos hän huomaa, että olen hereillä, on peli menetetty. Mites syvälle sieraimeen sen sormen voikaan antaa mennä ennen kuin tulee oma epämukavuuskynnys vastaan? Nukutaan nyt vielä hetki.
Heilautan huomaamattomasti kasvoja ja huh, pieni käsi jatkaa onneksi matkaa. Käsi löytää hiukset. Mietin, että kuinka kovaa annan tukistaa, että sais vielä nukkua hetken. Samalla pieni kantapää painautuu kylkiluihin. Kaivautuu. Porautuu. Au. Mutta kyllä se siitä, nukutaan vielä hetki.
Hiljaista. Käsi ja jalka ovat pysähtyneet. Epämukaviin paikkoihin toki ja selkäkin on ihan kiemuralla tässä asennossa. Mutta ehkä nyt... Pieni tutin maiskahdus. Se nukahtaa, ihan tosi. Nyt se nukahtaa! Aaaaaah!
Alakerran naapuri yskäisee. Tai minä aivastan äskeisen nenäepisodin päätteeksi. Tai jääkaappi hurahtaa käyntiin. Tai lumiaura kolahtaa... Pieni käsi säpsähtää. Jep, aamupalalle sitten!
Minulla on ollut uniongelmia lapsesta asti. Uni ei ole koskaan ollut minulle sellaista, että "pistän silmät kiinni ja alan nukkua", kuten eräs ystävä sen on kuvaillut. On poikkeus, jos nukahdan alle tunnissa sänkyyn menosta.
Ja kaikkihan siitä kuulee etukäteen, että pienten lasten kanssa ei sitten saa nukkua tarpeeksi. Valvotte yöt. Aamut alkaa ennen auringonnousua. Teitä tulee väsyttämään!!! Onnea vaan valitsemallanne tiellä!
Joo väsymys on yksi asia, onhan sitä riittänyt. Mutta ei sitä kyllä voinut oikeasti etukäteen tietää, miltä se sitten tuntuu kun et ole enää itse oman nukkumisesi herra. Sinun unesi ei ole enää sinun: Nukut silloin, kun lapsesi antaa sinun nukkua. Kärjistetysti, eihän hän tietenkään sinua halua valvottaa, mutta käytännössä näin se on. Joku muu määrittää unesi keston, laadun eikä hänessä ole torkkutoimintoa!
Ja sitten kun se vauva nukkuukin välillä, niin äidillä on näitä ihan omiakin ongelmia sen unen kanssa...
Alku meni höyryissä. Ei väsyttänyt. Vauvan kanssa oli ihana herätä yöhön, siinä oli jotain tunnelmallista. Kunnes väsymys sitten iski. Itse kipuilin asian kanssa paljonkin jossain vaiheessa.
Olin Arvolle vihainen. Hänhän minut herätti. Ehkä olin nukkunut 20 minuuttia tai viisi. Ehkä kolme tuntia tai neljä. Koskaan sänkyyn kömpiessä ei tiennyt, koska pitää taas nousta. Sieltä lämpimästä pesästä. Se aiheutti minulle sitä, että en halunnut enää nukahtaa. Oli parempi olla hereillä kuin herätä kohta taas ihan pihalla.
Kesällä mulla oli vähän aikaa öisin aktiivisuusranneke. Se näytti pahimmillaan heräilyjä läpiyön noin puolen tunnin välein.
Asiaa auttoi vähän jossain vaiheessa se, että vain hyväksyin tilanteen enkä itkupotkuraivonnut vastaan. Tällaista on nyt. Nyt nukutaan näin pätkissä. Toivotaan, että pian paranee. Ja paranihan se lopulta, vaikka ei itsestään. Elokuussa vähensin ja lopulta lopetin yösyöttämisen ja tilanne parani.
Edelleenkin Arvo heräilee yöllä. Alkuyöstä hän saattaa havahtua muutamiakin kertoja, sitten vielä aamuyöstä jonkun kerran. Kävelemme hänen huoneeseensa, tarjoamme vettä ja tutin. Makuulle ja pieni silitys. Se riittää nykyään aina (ei lasketa hampaita tai sairastelua mukaan). Ja sen jälkeen ainakin tietää, että saa nukkua taas useamman tunnin. Tilanne on jo täysin eri.
Mutta niin. Uudenvuodenyönä Arvo nukkui 6. täysinäisen yön elämässään. Ymmärtäkää väsyneitä vanhempia...
No comments:
Post a Comment