Hän muisteli talvilomamatkalla autossa tapahtunutta tilannetta, jossa hän leikkilaivallaan kopautti takaikkunaa niin, että sitä päällystävään pimennyskalvoon tuli reikä. Minä menetin siitä malttini ja huusin.
Joskushan ne hermot vaan pettävät. Väsyneenä, stressaantuneena tai valmiiksi ärtyneenä... Ja joskus sen seurauksena korottaa ääntään. Mutta huh, että tuntui pahalta kuulla se pienen ihmisen suusta.
Selitin autossa sitten Arvolle, miksi olin huutanut. Kerroin, kuinka minua harmitti tapahtunut ja siksi hermostuin ja huusin. Tein selväksi, että se on huonoa käytöstä eikä pitäisi koskaan huutaa, mutta joskus äidillekin niin käy kun oikein harmittaa.
Eipä voi suorempaa palautetta saada vanhemmuudestaan kuin lapselta itseltään. Ja tällaista palautetta en todellakaan halua saada. Tietenkin ymmärrän, etten ole täydellinen äitinäkään ja pystyn sen hyväksymään. Hermojen menettämisiä on ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Olen huutanut ja tulen varmasti huutamaan. Se on toisaalta inhimillistä ja saa näkyä lapsellekin.
Oman epätäydellisyyden taakse ei kuitenkaan saa piiloutua jatkamaan omaa huonoa käytöstä. Olen aina ärsyyntynyt puolusteluista "mä nyt oon vaan vähän tällainen kusipää" ihan kuin se antaisi jonkun erikoisoikeuden loukata muita ihmisiä mielin määrin. Ilmainen vinkki tällaisille tyypeille: Jos loukkaat toisia toistuvasti, on aika muuttaa omaa käytöstä!
Lisäksi on aivan eri asia sanoa läpällä olevansa vähän "huono äiti ku annoin lapsen katsoa
Aina on mahdollisuus parantaa ja koen, että minulla vanhempana on myös velvollisuus parantaa, kun joku epäkohta näin naamaan läväytetään lapsen toimesta. Minähän olen esimerkki. Aina voi yrittää huutaa vähemmän, olla vähemmän huono tai vähemmän kusipää!
No comments:
Post a Comment