Numero lapussani. Katsahdin taululle: 432. Ei yllättänyt, huone oli tupaten täynnä ihmisiä. Niin kuin aina. Alueellemme pahasti alimitoitettu posti - ahdistaa aina päivän etukäteen tulla tänne.
Minun ja virkailijan välissä siis 26 henkeä. Tarvitsen kaupasta vain 3 asiaa. Ehtisinkö?
Leipä, juusto, maksamakkara. Matkalla kassalle pysähdyn säilöntäpurkkien eteen. Ostaisinko tuollaisen ison valmiiksi kurkku-urakkaa varten? Onks se liian iso? Aika kalliskin tyhjäksi lasipurkiksi? Saiskohan tolla hinnalla saman kokoisen täytettynä jollain? Valmiilla etikkakurkuilla? Ai niin, se posti. Nappaan 4 litraisen lasipurkin kainaloon ja painun kassalle.
Jono on aika pitkä. Pitäiskö ottaa tosta vielä joku suklaapatukka mukaan? Oisko se ihan kamalaa? Ai nyt on mun vuoro, en mä sit ota.
Kipitän postiin melko varmana, että numeroni on jo mennyt. Ovella. Palveltavana herra numero 457! Kiilaan suoraan jonon kärkeen liehutellen lappuani. Mä ehdin, mä ehdin! Setä jossain kaukana takana, tuskin kuulen häntä, kiroilee omaa numeroaan... 47jotain.
No comments:
Post a Comment