Kuuma kesä, kesä kuuma

Tätähän mä toivoin - intiaanikesää. Kesä, jonka olen kotona. Poikani eka kesä. Kesä, joka alkaa jo toukokuussa ja kestää syyskuun viimeiseen päivään saakka! Lupaan ;)

Arvon mamman mökillä on keksitty hyvä "leikkikehä" (kuvassa näyttää likaiselta, mutta on vaan vanha). Vanha pikkutrampoliini, jossa kelpaa treenailla lankkua ja konttausasentoa, mutta joustavan alustan takia putoamaan ei pääse. Tai kovin helposti ainakaan. Kuitenkin joka päivä Arvo tuntuu oppivan uusia temppuja, että varovainen pitää olla.

Mutta tää kesä! Ah.

Hänhän syö!

Viime viikolla Arvolla tuli plakkariin 6 kuukautta eloa. Uskomatonta! Ja ihanaa!

Aloitimme nyt vähän enemmän tosissamme sose- ja puuromaistelut. Muutama teelusikallinen kerrallaan, jotain päätyy selvästi mahaankin asti. Emme tuputa ja ruokahetket pidetään lyhyinä, jotta siitä ei tule heti pakkopullaa. Arvolla on myös useimmiten oma lusikka kädessä ja sotkua syntyy, mutta se on ok.

Valitettavasti sormiruokakriteerit eivät vielä täyty, istuminen ei Arvolta vielä luonnistu. Toki hieman tuettuna, mutta itse haluan aloittaa vasta kun Arvo istuu kunnolla. Kun ei tässä oo kiirettä.

Viikonloppureissulla näpistimme kyllä 2 viikkoa vanhemman tyttökaverin pussista pari maissinaksua ja niitäpä olikin hauska nutustella! Ihan itte!

Myös syöttäminen on hiukan hankalaa kun olen yksin Arvon kanssa, pidän häntä sylissä, sillä sitterissä Arvo on jo kuukausia osannut ottaa vauhtia ja meno on välillä melko hurjaa. Osu siinä sitten suuhun :D

Tämän takia yhteisiä ruokahetkiäkään ei olla vielä päästy aloittamaan. Vielä hetken nautimme siis tv-illallisista, sitten kunnostaudutaan :)

Tässä maistelussa kummitädin sylissä luumu!

Jos lapselle puhkeaa ensimmäisenä kulmahammas...

...Tulee hänestä poliitikko.
...Viimeisenä puhkeaa etuhammas.
...Saa hän pelkkiä tyttölapsia.
...On hän onnellinen aina.
...Uskoo hän ihmeisiin.
...Näyttää hän vampyyrilta juhannuksena.
...Tekee hän aina kaiken väärinpäin.

Joo, keksin itse nämä "vanhan kansan viisaudet". Viimeinen voisi olla tottakin, kun Arvo aloitti elämänsäkin jo väärinpäin pylly edellä.

Nyt tosiaan näyttää siltä, että toinen alakulmahammas tekee tuloaan ensimmäisenä suuhun. Sitä Arvo on vähän itkeskellyt ja tutti on kelvannut vaihtelevasti. Kylmiä puruleluja ja maitojäätelöä on tarjottu vähän ahkerammin.

Mutta siis, miksi kulmahammas tulee ekana? Google kertoo, että joskus vaan käy niin, mutta väärä järjestyshän se on! Kun nuo etuhampaat olisi kuitenkin käytännöllisemmät.

Onneksi ihan koko aikaa ei harmita, tässä kokeiltiin sohvalla istumista (ja sivuheijasteita, niitä ei vielä ole). Ja jos jotakuta kiinnostaa niin päällä Arvolla on mun mielestä suuuuperihana Metsolan froteejumpsuit, kirppislöytö 3 euroa!

Ensiapukurssi vanhemmille

Kävimme miehen kanssa lauantaina pienten lasten vanhemmille suunnatun ensiapukurssin. Samalla tuli suoritettua EA1.

Nyt kun ruokailun aloittaminen (sunnuntaiaamuna maisteltiin kaurapuuroa, upposikin pari lusikallista) lähestyy on vauvan ensiapu noussut meillä mietteisiin. Mitä teen, jos jotain jää kurkkuu? Miten vauvaa elvytetään? Entäs sitten kun Arvo lähtee liikkeelle, luvassa on varmasti jos jonkinlaista, toivottavasti kuitenkin pientä, haaveria.

Ensiapukurssillahan valmistaudutaan tilanteisiin, joihin ei toivottavasti koskaan jouduta. Opetellaan taitoja, joita ei koskaan halua joutua käyttämään. Niiden tarve voi kuitenkin tulla yllättäen eteen missä tahansa, ei vain omassa kotona.

Oli tosi hyödyllistä nähdä käytännössä ne asennot, joihin lapsi nostetaan, jos kurkkuun jää jotain. Elvytystä olen joskus harjoitellutkin aikuisnukella, nyt pääsimme kokeilemaan myös lapsinukella. Erilainen tekniikka siinäkin.

Kurssilla käytiin kattavasti läpi myös myrkytyksiä, palovammoja, haavoja, murtumia yms. tavallisia lapsiperheiden tapaturmia.

Suosittelen kyllä kaikille, jäi itsellä varmempi mieli aloitella esimerkiksi sitä ruokailua. Itse olimme MLL:n järjestämällä, mutta näitähän järkkää monet järjestöt ja yksityiset tahot.

Kuulemma myös pienet lapset oppivat hyvin ensiapua ja ovat hyviä toimimaan tosipaikan tullen, koska eivät vielä osaa "pelätä" tilanteen vakavuutta. Heidän hätänumeropuhelunsa sujuvat usein myös hyvin. Lapset kertovat yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut ja osaavat toimia ohjeita kuullessaan. "Siinä jää pois kaikki se mitä aikuiset saattavat sanoa hätääntyneenä. Eivätkä lapset lähde neuvomaan minkälaisella kalustolla paikalle kannattaa tulla", kouluttaja sanoi.

Ah. Pisto sydämmessä. Parikymppisenä kävelin (lapsuuden)kotiini yöllä hieman hiprakassa ja naapuririvitalon päädyn postilaatikot olivat tulessa. Soitin hätänumeroon.
"Kyllähän minä itsekin tämän palon sammuttaisin, jos vain olis vettä."
"Joo älä lähde nyt yrittämään mitään. Pimpota päätyasunnon ovikelloa ja tiedota asukkaita tilanteesta. Ja odota, että apua saapuu paikalle."
"Ok! Älkää sitten lähettäkö mitään isoa paloautoa. Tää on kattokaas ihan tosi pieni tulipalo vain, lähettäkää joku sellainen pieni paloautokin siis!"

Seuraavalla viikolla palosta oli maininta paikallislehdessä. Olin pettynyt, sillä lehtijutusta oli unohtunut maininta yön sankaritaresta, joka olisi "ihan hyvin voinut itsekin palon sammuttaa".

Arvo oli muuten kurssin ajan hoidossa kummeillaan - ensimmäistä kertaa. Kaikki oli mennyt hyvin, niin kuin odotimmekin. Äidillähän se kai suurin ikävä on, Arvoa 8 tunnin hoitopäivä ei ainakaan tuntunut hetkauttavan! Paitsi että illalla hän nukahti sitteriin, ilmeisen hauskaa menoa olivat hoitajat tarjonneet kun oli pojan niin väsyttänyt!

Onko vauva mulle sukuakaan?

Olen välillä vitsaillut, mahtaako Arvo olla minun poikani ollenkaan. Hän kun ei näytä yhtään minulta ja hänhän ilmestyi verhon takaa elämäämme vähän kuin "tyhjästä". Mistäs minä tiedän, mistä hän tuli?!

Isästä ei kyllä ole ollut epäilystä missään vaiheessa, niin samannäköisiä he ovat olleet alusta asti. Viimeisimpänä todisteena tästä näytimme kylässä käyneille mummoille mieheni 6-kuukautiskuvia aikomuksena kertoa, että aiomme ottaa Arvosta samanlaisia samalla studiolla. Ennen kuin ehdimme sanoa mitään, he olettivat niiden olevan kuvia Arvosta ja päivittelivät ylisanoin söpöläistä.

Minun piirteitäni olen kuitenkin metsästämällä metsästänyt ja todennut vain, että hän saanee minulta sitten säteilevän persoonallisuuteni.

Välillä aina joku sanoo, että "no nyt se näyttää ihan sulta", mutta toistaiseksi olen varma ainoastaan pikkuvarpaan kynnestä. Sen on Arvo perinyt äidiltään, niin on samanlainen kippura kynsi se.
Sitten yhtenä päivänä selailin omaa vauva-albumiani ja sieltä tuli eteen tutunoloinen kuva.

Heeeetkinen, tämän ilmeen mä olen nähnyt ennenkin!

Ja totta tosiaan, kiukkuilme. Sen olen onnistunut lapselleni siirtämään. Äitin poikahan se!

Vaunuraivoa bussissa

En minä edes uskonut, että sellaista oikeasti on, vaikka olin tarinoita kuullutkin. Että jotkut tekevät lastenvaunuista bussissa kauhean numeron. Kohtasin kuitenkin sellaista ihan ensimmäisen kerran tuossa joku aika sitten.

Olimme kaverin kanssa liikenteessä kaksilla vaunuilla ja menimme Kampin terminaalissa bussiin. Myönnetään kello oli 17.00 eli ei mikään ihanteellinen aika kulkea bussilla vaunuilla, mutta sattui nyt niin. Minä menin ensimmäisenä ja bussin keskiosassa istui nainen kahden ihan tavallisen ostoskassin kanssa.

"Hei anteeksi, täältä tulee vielä toiset vaunut," sanoin kun nainen ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen.
"Minunko tässä pitää lähteä ulos bussista vai?" nainen vastasi melko aggressiivisesti.
"Ei tietenkään, mutta jos voisitte mennä muille paikoille istumaan..." sopersin hämmentyneenä. En yhtään osannut odottaa tällaista reaktiota kun bussi oli puolityhjä, tilaa oli esimerkiksi neljän paikan ryhmissä, joissa on enemmän jalkatilaakin.

Nainen nousi vastahakoisesti puhisten. Hän jäi keskitilaan seisomaan vaunujemme taakse tehden bussimatkasta mahdollisimman hankalan kaikille, vaikka tosiaan bussissa oli kyllä ihan hyvin istumapaikkoja.

"Mikä aika tämä on edes matkustaa vaunujen kanssa?" nainen tuhahti vielä.
"Ei sitä voi kotiinkaan aina jäädä", sanoi kaverini.
"Eiväthän ne lapsetkaan tästä varmasti nauti, tällaiseen aikaan liikkeellä."

Emme enää vastanneet. Me ja vauvat matkustimme melko hiljaisina kotiin naisen seisoessa koko matkan keskitilassa. Itseäni harmitti ihan hirveästi ja teki mieli kiittää naista onnistuneesta pahan mielen tartuttamisesta. En kuitenkaan sanonut mitään.

Kun nainen jäi bussista pois, muutama kanssamatkustaja kävi myötätuntoisesti ihmettelemässä tämän tosiaan aika kovaäänistä käytöstä. Onneksi, se vähän hälvensi pahaa mieltä.

Tiedän, ettei tällaisista kohtaamisista pitäisi todellakaan välittää ja onneksi kyseessä oli omalla kohdallanikin eka eli varmasti ovatkin todella harvinaisia... Mutta kyllä se vaan mulle jäi vähän takaraivoon ja bussiin mennessä on ollut siitä asti mielessä. Vaunuilla kun ei valitettavasti voi paikkaa valita... Itselle olisi ihan päivänselvää jäädä bussista vaunuineni pois, jos bussiin olisi tulossa joku pyörätuolilla, ja hän ei muuten mahtuisi. Mutta en kyllä tosiaan jää pois kenenkään pahan päivän takia! Äh!

Oletteko kohdanneet vastaavaa? Miten reagoitte?

Vauvani on nero

Olen yltänyt vanhemmuudessa tasolle 32 - oman jälkikasvun nerouden tiedostaminen.

Arvo sanoi eilen jotain. Eikä sitä kukaan uskoisi, jos minä olisin "kuullut" sen, mutta mieskin kuuli!

Istuimme miehen kanssa sohvalla katsomassa huippujännittävää ja tärkeää Unkari-Saksa-jääkiekko-ottelua ja Arvo hyöri leikkimaton päällä lattialla.

Sitten yhtäkkiä kuului "Henna".

Katsoimme miehen kanssa ensin epäuskoisina toisiimme ja sitten Arvoon.

"Sanoitko sä Henna?" mies kysyi Arvolta. Seurasi Henna-sanan toistelua. Meidän vanhempien toimesta siis, Arvolle riitti tuo yksi kerta.

Se jo tietysti on melko etevää, että aloittaa puhumisen 5,5-kuisena. Mutta entäs, kun ensimmäinen sana ei ole se tavallinen "äiti" vaan äidin etunimi! Neroutta!

Keitä me olemme?

Hei vaan vielä kaikki Vauva-blogiyhteisön tyypit ja lukijat! Hauska olla täällä :)

Nyt kun olemme tänne uuteen paikkaan tupsahtaneet, ajattelin vielä esitellä meitä vähän paremmin.
Olen pitänyt blogia jo pitkään omaksi ilokseni päiväkirjatyyliin. Arvon myötä se on luonnollisesti keskittynyt vauvaelämään ja siksipä muutto Vauva-blogiyhteisöön tuntuu tosi hyvältä. Mukanani muuttivat kaikki tähän äitielämään liittyvät aiemmat kirjoitukseni.

Blogin nimi oli hetken aikaa Arvoon keskittyvä, mutta jäin heti kaipaamaan sitä takaisin "omakseni", onhan tämä blogi äidin eikä lapsen.

Mutta toki elämän ja tämän blogin päätähtenä huseeraa Arvo, tällä hetkellä ikää 5,5 kuukautta. Hän on todella lungi ja rauhallinen tyyppi, näin jälkeenpäin ajateltuna siitä taisi olla viitteitä jo raskausaikana. Hän ei ollut nimittäin mikään villi potkunyrkkeilijä, johon toki vaikutti kai pylly alaspäin hengailukin. Perätilassa hän viihtyi tosiaan loppuun asti ja syntyi suunnitellulla sektiolla viime marraskuussa.

Maailma kiinnostaa Arvoa päivä päivältä enemmän, sitä tutkimaan olisi jo kiire, mutta ihan vielä liikkumisen salat eivät ole auenneet. Harjoittelu on jo melko ammattimaisella tasolla, joten lienee enää päivistä tai viikoista kiinni, koska palaset loksahtavat paikoilleen.

Minä olen siis Arvon kanssa tällä hetkellä kotona, Arvon iskä on töissä ja jää vielä viimeistä sinettiä vailla olevalla aikataululla myös Arvon kanssa kotiin.

Aika alusta asti olemme Arvon kanssa liikkuneet paljon ja nyt päiviämme rytmittävät perhekahvilat, erilaiset vauvatapahtumat/kurssit, kavereiden sekä sukulaisten tapaaminen ja on Arvo päässyt jo maistamaan äitinsä mukana vapaaehtoishommiakin. Välillä toki pidetään kotipäiviä, otetaan yhdessä torkut ja pestään pyykit.

Äidiksi tulo on mullistanut elämän niin monella tapaa ja tuntuu, että kasvan äitiyteen päivä päivältä. Alkuun kaikki oli uutta ja pelottavaa, nyt osaan paljon enemmän jo nauttia näistä päivistä. Käänne tapahtui Arvon ollessa noin 3 kuukautta, sen jälkeen kaikki on muuttunut jotenkin helpommaksi. Toki onhan tämä äitiys edelleen myös aikamoista vuoristorataa kaikkine tunteineen. Huolta riittää aivan erilailla kuin ennen. Joka päivä ihailen tuota pientä ihmistä sydän pakahtumaisillaan rakkautta ja samaan aikaan mietin, että mihin sitä on tullut loppuelämäksi ryhdyttyä! No äidiksi tietty!

Olen saamassa pikkuhiljaa kiinni  myös siitä "vanhasta Hennasta". Liikunta pyörii mielessä, käyn uimassa ja Arvon kanssa yhdessä vauva-äitijumpassa. Jotain olisi vielä keksittävä rinnalle. Vaunulenkit ovat tällä hetkellä hieman haastavia, koska Arvo ei oikein viihdy vaunuissa hereillä. Ja tällä "ei oikein viihdy" tarkoitan tietysti kiljukonserttia.

Onneksi Arvolle nykyään maistuu maito myös pullosta, joten olen enenevissä määrin saanut elämään takaisin myös omaa aikaa. Tuulettuminen on mulle aika tärkeää ja Arvon iskän asenne on onneksi "en ole lapsenvahti, olen vanhempi". Pojat ovatkin ihan alusta asti viettäneet aikaa myös kaksin.
Pieni perheemme elää siis melko tavallista vauva-arkea melko tavallisessa lähiössä Espoossa. Itselle kirjoittaminen on aina ollut intohimo, enkä kyllä keksi mikä olisi parempi ja luontevampi aihe kuin juuri tämä meidän elämämme! Meitä voit seurata muuten myös Instassa.

5 kuukauden yhteiskuva (juuri heränneenä ja aamuaurinkokin sahaa Arvosta osan pois):

Kun vauva ötökän söi - kiinteiden ruokien aloittaminen

Arvo söi tällä viikolla ötökän.

Olimme päivällä ulkona hiekkalaatikolla naapurien kanssa. Arvo nukahti päiväunille vaunuihin ja herättyään puklasi ötökän minun paidalleni. Ötökän syöminen onkin ehkä vähän liioittelua, ötökkä lienee löytänyt tiensä Arvon suuhun ihan itse. Ja löysi sieltä uloskin!

Kuukausi sitten Arvo söi paperia huomioni herpaantuessa. Googlasin tuolloin "vauva söi paperia" ja löysin jonkun trolliketjun, jossa naurettiin hysteerikkoäideille, jotka hätääntyneenä googlaa vastaavia asioita. "Ei ne siihen paperiin kuole", siellä kirjoitettiin. Kiitos, juuri sitä tietoa itse asiassa hainkin!

Ötökkää en googlannut.

Vähän suunnitellumpaa ruokailuakin on piakkoin luvassa. Arvo täyttää toukokuun lopussa sen maagisen puoli vuotta. Hän on ollut käytännössä täysimetyksellä tähän asti, ensimmäisen kuukauden oli mukana myös korvike (turhaan, sanon minä nyt, mutta siitä lisää myöhemmin).

Tässä toukokuun aikana Arvo on saanut kokeilla muutaman kerran bataatti- ja banaanisoseita. Reilulla äidinmaidolla pehmennettynä. Ei ole juuri maistunut - mitään ei ole tainnut mennä mahaan asti. Tyrkytetty ei ole, koska ei vielä ole ollut mikään "pakko" syödä.

Soseita on 6 kuukauden rajapyykin lähestyessä tarkoitus tarjota vähän tiheämmin ja kunhan tuo mukelo täyttää sormiruokailuun vaadittavat kriteerit, kokeilemme myös sitä! Tykkään laittaa ruokaa ja odotan jo innolla, kun saan alkaa laittaa Arvollekin sopivaa ruokaa! Näitä ruokakokeiluja on tarkoitus jakaa täällä blogissa myös :)

Tällä hetkellä mulla on lainassa kirjastosta Omin sormin suuhun -kirja, jonka pitäisi olla hyvinkin kattava opus sormiruokailusta. Olemme mieheni kanssa lisäksi kasvis/kalasyöjiä ja neuvolasta luvattiin aika ravintoterapeutille. Äiti siis opiskelee ensin ja sitten opettaa lapsen syömään! #eimennytniinkuinströmsössä-hetkiä luvassa, ennustan :)

Omatoimista ruokailua Arvo on päässyt kokeilemaan äidinmaitojäätelön kanssa... Say what now? ihmettelivät muutamat ystävät. Olen tehnyt äidinmaidosta siis jääpaloja ja tarjonnut niitä Nuby Fresh Feederistä (kts. kuva). Tänään maistui jo hienosti itse pideltynä :)

 

 Tämä teksti on julkaistu aiemmin Vauva.fi-blogissani.

Muuttoilmoitus

Olen keikkunut välitilassa tämän blogin kanssa jo pitkään. Kuka, mitä ja miksi ja millä tavalla? Mistä kaikesta haluan kirjoittaa ja jatkanko anonyymisti...

Lisäksi on vaivannut, kuka blogiani lukee. Tai lähinnä kuka ei lue... Blogistani tietää rajallinen joukko sukulaisia ja ystäviä, lukijoihin kuuluu myös x määrä minulle tuntemattomia lukijoita. Kaikki tämä on ok! Mutta kukaan esimerkiksi mieheni sukulaisista eivät tiedä blogistani ja he kuitenkin ovat poikani isovanhempia, tätejä ja muita rakkaita. Heille poika on tärkeä ja on tuntunut väärältä kirjoittaa hänestä heiltä "salaa".

Ja pääasiassa minä haluan tällä hetkellä kirjoittaa lapsestani, tärkeimmästäni. Tämä on minun (julkinen) päiväkirjani ja olen niin monesti taputellut itseäni selkään, että minulla on tämä "historiikki" omasta elämästäni muistona! Toisaalta sitä en ole ihan kaikkien kanssa valmis jakamaan.

Toki minulla on nyt toinen ihminen mukana blogissani. Sitäkin on ajateltava ja olen ajatellutkin. Ja päätynyt ratkaisuun, jota noudatan kunnes tulee tarve arvioida tilannetta uudelleen - esimerkiksi pojan kasvaessa.

Kaikki tämä pohdinta ja vatvominen on vaikuttanut blogi kirjoittamiseen jotenkin lannistavasti, vaikka halu kirjoittaa on kova. Ehkä kovempi kuin koskaan ennen, nyt kun olen pois työelämästä ja kirjoittaminen on kuitenkin ollut aina intohimoni. Useat läheiset ovat huomauttaneetkin joskus, että kirjoitan paljon sellaisesta, mistä en puhu. Minun on aina ollut helppo ilmaista itseäni kirjoittamalla - paljon helpompaa kuin puhumalla.

Tarvittiin siis uusi alku! Jokin aika sitten hain mukaan Vauva-lehden blogiyhteisöön ja sinnepä vie nyt blogini tie! Siellä minä olen Henna ja poikani Arvo, ihan kuin olemme oikeassa elämässäkin.

Tervetuloa siis mukaan lukemaan Kun minusta tuli äiti

Päivä, jolloin minusta tuli äiti

Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti jännitys. Henkeä salpaava jännitys.

Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.

Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.

Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."

Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.

Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.

Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.

Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan! Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.

Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.

Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.

Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.

Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?

Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.

Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.
Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.

Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...

Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.

Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.
6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.

Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.

Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.

Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.

Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.

Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.

Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.

Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.

Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia. Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.

Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.

Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.

Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.

 Teksti on julkaistu aiemmin Vauva.fi-blogissani.

Stay tuned...

Täällä on hiljaista, mutta vain koska blogi tekee muuttoa :)

Kerron lisää pikapikaa!

A 5 kuukautta!

Ne vappuhäät

Viime vuoden vappuna ystävät lähettivät meille Facebookissa videon, jossa he kertoivat menneensä naimisiin. Salaa, mutta lupasivat kuitenkin järjestää hääjuhlan vuoden päästä.

Raskauteni oli tuolloin aika alussa, joten suurin piirtein samaan syssyyn kun kerroin äidilleni, tiedustelin hänen ensi vuoden vappusuunnitelmiaan. Kävi tuuri, äidillä ei ollut vielä vapulle 2016 mitään ohjelmaa ;)

Viime viikonloppua kohti on siis matkattu jo kauan. Jo alkuun suunniteltiin, että A kun on jo 5 kuukautta, niin pääsemme varmasti ensimmäistä kertaa kahdestaan hurvittelemaan. Toki esimerkiksi kuvittelin hänen jo syövän kiinteitä, mutta niitä ei ole vielä aloitettu. Onneksi pullosyöminen on kuitenkin alkanut sujua, lähinnä etukäteen stressasi nukuttamisen hetki. Mutta mutta..

Kaikki meni loistavasti! A ei toistaiseksi ainakaan vielä vierasta, joten mummun hoitoon jääminen ei tuottanut ongelmia eikä hän ollut yhtään äkäillyt koko päivän tai illan aikana. Unille meneminenkin oli tapahtunut juuri niin kuin odotettiin kello 21 pintaan.

Tiedostan kyllä, että A on ollut melkoisen helppo lapsi tähän mennessä, mutta silti mua tällaiset asiat häkeltävät. Että miten sopeutuvainen hän on. Oli sitten kyseessä Teneriffa, äidin poissaolo tai mummu nukuttajana. Kaikki käy! Mun ihana pentu!

Ja häät olivat aivan upeat! Hääparin näköiset, railakkaat ja tunnelmalliset. Ruoka oli herkullista ja viinapöytä meidän pöydän vieressä ;) Tanssilattialla koettiin hullun hauskoja hetkiä ja vähän herkempääkin menoa. Siellä keinuttiin kaulakkain ku mitkäkin teinit. Muutenkin tuli riekuttua ihan kuin ennen vanhaan (ainoana erotuksena, että minun piti 3 kertaa pumpata ja toki A oli mielessä ja puheissa usein) ja vasta yöllä kolmelta uuvahdimme vierashuoneen sohvalle.

Aamulla pieni hymypoika ei ollut moksiskaan, että kukaan koskaan missään häissä olisi ollutkaan, mummu oli pitänyt hänestä erinomaista huolta. Vanhemmat kyllä tunsivat sen nahoissaan, että hauskaa oli ollut. Ja no, oikeastaan tuntuu kyllä edelleen. Mutta todellakin oli sen arvoista!

Hääkakku kuin kesäinen unelma! Nam!