En muista koska oon viimeksi nauranut niin paljon kuin lauantaina. Oltiin katsomassa Pablo Franciscoa kumppaneineen. Kaksi tuntia naurua ihan kippurassa. Mun mielestä vielä Pabloa parempi oli sen kanssa kiertävä Flip Shcultz (en jaksa tarkistaa oikeinkirjoitusta). Siis niin hervoton show, ettei toista.
Kulttuuritalolle oli ilmeisesti kerääntyneet kaikki Helsingin alle kolmekymppiset, tuttuja tuli vastaan eikä mummoja paljon näkynyt. Se oli myös oikein hyvä paikka tollaselle esitykselle, vaikka stand-upissa tärkeät ilmeet ja sellaiset jäi vähän epäselviksi kaukaa katsottuna. Mutta joka puolelta näki tosi hyvin ja muutenkin paikka toimi.
Pitäis käydä enemmän katsomassa stand-uppia, koska ei mikään (and I mean nothing) oikeasti naurata niin kuin se. Koska ootte oikeasti viimeksi nauraneet kaksi tuntia putkeen?
Esiintymässä oli muuten myös Andre Wickström, jota en ole nähnyt livenä ennen ja joka oli myös ihan hulvaton.
Noo, nyt olen sitten kipeä. Olo on aika inhottava. Oon ollut tässä jo muutamia viikkoja enemmän tai vähemmän sairaana ja suoraan sanoen nyt alkaa jo ottaa päähän. Ois kiva olla välillä tervekin ja tehdä terveiden ihmisten asioita. Hengitys on raskasta, yskittää, kuume pomppii ja lattialla lojuu tämän päivän jäljiltä miljoona nenäliinan ronttia. Tää sunnuntai on mennyt taas niin perseelleen.
Duunia riittää tietysti alkuviikolle, mutta onneksi ovat sellaista laatua, että multa vaaditaan vaan tietokoneen ääressä kiltisti ja kärsivällisesti istumista, eikä tarvitse lähteä kotoa mihinkään.
BB Einarinkin analysoiminen loppui sitten lyhyeen. Analysoida voin kyllä omia tunteitani, joita Einarin lähteminen talosta herätti. Ensin en sietänyt sitä ja nyt mua säälitti kun se joutui lähtemään. Jopa niin, että löysin siitä ihan hellyyttäviä piirteitä. Sama tapahtui juurikin yhden Ozin roolihenkilön kanssa. Mä oon vähän ailahtelevainen tunteissani. Ainakin telkkari-ihmisiä kohtaan :P Loves me, loves me not.
No comments:
Post a Comment