Meidän Tampereen vaari nukkui pois perjantaina. Aika yllättäen, mutta sairaalassa kuitenkin. Suruttaa ja kova ikävä jää, mutta vaari tuntui jo vähän luovuttaneen. Kipuja ja liikuntavaikeuksiakin hänellä oli useampi vuosi.
Omalta kohdalta harmittaa, ettei päässyt sanomaan jäähyväisiä. Muttei se tietenkään ole kaikkien kohdalla mahdollista. Mummun luona oltiin silloin kun hän kuoli, se oli mielestäni paras mahdollinen asia, koska mummu sai kuolla rakkaiden ympäröimänä ja itse sai olla lähettämässä mummua.
Vaari aina sanoi, että hän vielä ennen kuolemaansa haluaa nähdä lapsenlapsenlapsensa ja minun kaverin (poika-), kuin muilla serkuksilla ne omat kaverit oli jo löytyneet. Ensimmäisiä hän sai nähdä jopa kolme kappaletta, mutta jälkimmäinen jäi häneltä näkemättä. Minä aikaisemmin aina leikkimielisesti ajattelin, että raahaan sitten sairaalaan jonkun kaverin, että vaarin toive täyttyy. Kerran sain vaarilta kortin, oisko ollut joulukortti, jossa hän toivotti onnea uudelle vuodella, varsinkin poika-asioissa :) Varmaan se kortti on vielä jossain tallessakin.
Vaarin ja mummun haluan muistaa lapsuuden Hervannan isovanhempina. Mummuna ja vaarina, jotka aina kulkivat käsikädessä ja silittelivät toisiaan. Hervannassa mummu oli vielä terve, pelattiin mustaa maijaa, syötiin lihapullia ja makeaa makaroonilaatikkoa, naurettiin kun vaari kiusoitteli mummua, kylvettiin kylpyammeessa, käytiin kaupassa ostamassa karkkeja, syötiin miljoonat Omarit, livahtaminen piiloon vaatehuoneeseen oli maailman jännintä, leikittiin sekä tyhjentymättömällä juomalasilla että lasipöydän alle rakennetulla pienoismaailmalla ja keikuttiin parvekkeella. Hervannassa oli aina kesä ja mummulassa pehmeän leppoista.
No comments:
Post a Comment