Vauvan kanssa lennolle - kun kaikki menee mönkään

Puuh. Ihan alkuun. Puuh.

Olimme lähdössä Arvon kanssa ensimmäistä kertaa kaksin lennolle maanantaina. Määränpäämme oli Oulu, jossa siskoni asuu perheineen.

Lyhyestä virsi kaunis, lentomme piti lähteä 15.55, mutta Helsinki-Vantaalta noustiin ilmaan vasta klo 21. Lentokenttätunteja kertyi seitsemän, asiakaspalveluunsoittoja kolme, tiskillä vierailuja neljä, pallottelua eri paikoihin lukuisten kilometrien edestä, checkinin tekemisiä kaksi, turvatarkastuksia kolme, äidin väsyitkuja kaksi, lentoyhtiöltä säälipisteitä sylivauvan kanssa reissaavalle väsyneelle äidille pyöreä nolla ja kyllä, palautetta lähtee ainakin yksi.

Todella harmittava ja ärsyttävä ja hankala ja veemäinen tapaus. Välillä, kun pääsin harmistuksesta yli ja moodiin "no, tällaista sattuu ja tällä mennään", niin meitä kohtasi uusi vastoinkäyminen. Pariin otteeseen näytti esimerkiksi jo siltä, että pääsisimme lähtemään klo 17.35 lennolla, mutta sitten jouduimme pettymään taas.

Mutta vaikka minulla oli tosi raskasta, onnistui Arvo taas yllättämään minut olemalla aivan täydellinen reissukaveri. Hän keikkui mukana kantarepussa koko päivän tyytyväisenä ja nukkui siinä myös parit torkut. Otin hänet pois oikeastaan vain imetyksen ajaksi ja aina kun ehdimme johonkin penkille hetkeksi istahtaa.

Hengähdystaukoja ei juuri ollut, sillä yritin tehdä kaikkeni tilanteen korjaamiseksi ja tosiaan lentoyhtiönkin puolesta minua juoksutettiin ihan turhaan... Ei varmaan tarvitse muistuttaa siitä kipeästä nilkastani, joka rasittui tästä tapahtumasta niin, että kävin uudelleen lääkärissä. "Eihän se parane, jos et sä sitä lepuuta", oli lääkärin kommentti. Joo.

Mutta Arvopa tosiaan vaan katseli kiinnostuneena ympärilleen koko päivän ja ei ollut moksiskaan, kun äiti mouhosi ja purnasi livenä ja puhelimessa. Ja tosiaan minä itkinkin pariin otteeseen, esimerkiksi kun olin juuri jonottanut puhelimessa ja yhdelle tiskille, niin lähetettiin seuraavalle tiskille, jossa oli 50 henkeä jonossa. Arvolla ei pinna palanut kertaakaan.

Kello olikin sitten reippaasti yli 22 kun saavuimme perille Ouluun. Arvo jaksoi vielä lennolla (alin kuva klo jotain 21.30) ja Oulun lentokentälläkin kujerrella muille matkustajille ja he päivittelivät, miten niin myöhään voi olla niin hyvällä tuulella. Niin pienikin vielä! Tunsin kyllä myös muutamat tuomitsevat katseet, mitä tuo täällä tekee tähän aikaan vauvan kanssa, lapsiparka! Kailottelin meille jutteleville kohtaloamme ja Arvollekin lässytin tasaisin väliajoin, että pitihän meidän jo olla perillä eikä täällä ja mitens sä nyt jaksat, kun kävi näin huono tuuri.

Pitkän päivän kohokohta odotti meitä siskoni luona (todella tarpeeseen tulleen valkoviinilasillisen lisäksi). Arvo sai tähänastisen elämänsä riehakkaimman nauruhekotuskohtauksen heti, kun pääsimme perille. Iloa riitti ihan vaan tädin ja sedän näkemisestä, vaikka saattoihan siinä olla hitunen pienen matkustajan helpotustakin mukana! Vihdoin perillä!