Tässä olisi varmaan paikka sellaiselle "You know you're a mom when" -memelle.
Viime kesänä totesin hyväksi kesähaalariksi "liian ison" collegekankaisen jumpsuitin. Eli sellaisen, johon mahtuu alle tavalliset vaatteet. Juuri sopiva sellaiseen plus 15 asteeseen. Jota Suomen kesä sisältää aika paljon.
Vuoden 2016 kesähaalari päällä esimerkiksi tässä kuvassa.
Tälle kesälle ostin Facebook-kirpparilta kaksi käytettyä collegehaalaria (ajoissa!), jotka ovat Arvolle 1-2 kokoa liian isot. Pihaleikkeihin ja rymyttäväksi. Pyöräretkille. Viileisiin kesäiltoihin vaatteiden päälle heitettäväksi.
Nyt kun vauhtia ja menoa on enemmän, en kyllä tiedä kestääkö polvet kovin kauaa ehjinä. Vaikka aika paksua kangasta nuo ovat. Jää nähtäväksi.
Mutta niin, siis vuoden 2017 kesähaalareiden aika tuli yllättävän nopeasti. Kerrassaan tasan yksi päivä välikausihaalarikelin alkamisen jälkeen piti kaivaa kaapista jo nämäkin. Oho!
Mutta en valita. En todellakaan. Ai että, kelpasi hiekkalaatikon reunalla istua tiistai-iltana ja antaa auringon lämmittää kasvoja. Miten sitä onkaan kaivattu viime kuukausina. Lämpöä. Ja D-vitskua!
Ennen haalareita taisin muuten määrittää vuodenaikoja rusketuksessa.
Nyt on myös käsillä se hetki, jota olen "pelon sekaisin tuntein" odottanut alkuvuoden ja toivonut, että aika, jota kutsutaan lapsen kehityksessä "joo, kaikki menee edelleen suuhun, vaikka se on kohta jo 1,5 vee" -vaiheeksi ehtisi päättyä. Ei ole päättynyt.
Arvolla on nimittäin nyt ulkona käsissään ensimmäistä kertaa kaikenlaisen hypistelyn mahdollistavat sormikkaat. Ei enää tarttumista estäviä, pientä ihmistä jarruttavia talvihanskoja!
Päiväkodissa hän oli jopa päässyt kokeilemaan pihalla ilman hanskoja olemista. Oli siinä kuulemma ihan uusi maailma avautunut. Ja se maailmahan on täynnä kiviä, roskia, keppejä, multaa, risuja, hiekkaa, purukumeja, tupakantumppeja ja hyönteisiä.
Kuulette sitten naapurikunnassa asti, kun mä kajautan pihalla: Et pistä sitä suuhun! EI SUUHUN!
No comments:
Post a Comment