P:llä oli auto, mutta se myi sen pois.
Mullahan ei koskaan ole ollut autoa. Ei edes korttia.
Pk-seudulla pärjää paremmin kuin hyvin ilman autoa. Ja kuten aiemmin todettu, aamun työmatka taittuu yksityisautoilijoita huomattavasti reippaammin. Autontarve tulee vastaan itselläni oikeastaan vain kodinsisustusasioissa ja lomailussa. En voi tuosta vaan lähteä ja hakea sitä parvekkeelle haluamaani hyllykköä Bauhausista tai kivoja alennusraheja Sotkalta. Sukulaiset asuvat Itä-Suomen metsissä - lähin bussi tulee useiden (ehkä kymmenenkin) kilometrien päähän.
Eilen saapui NetAnttilasta tilaamamme parvekematot lähipostiin. Se ei onneksi ole kovin kaukana, mutta ei se 15 kilon paketin raahaminen kotiin kovin kivaa ollut. Tai näin päättelin P:n ilmeestä.
Avunpyytäminen tuntuu vaikealta. Kauheasti vaivaa jollekin lainata omaa autoaan toisille tai tulla itse kuskaamaan, vaikka antaisikin bensarahaa... Ei sitä ainakaan yhden asian takia kehtaa. Rahit saa jäädä kauppaan. En kai sitä hyllykköäkään varsinaisesti tarvitse. Kierrätyskeskuksesta löytyis ehkä joku kiva tv-taso ja kukkaruukkuja, mutta antaa olla.
Se kuuluu kai suomalaiseen identiteettiin, ettei haluta olla vaivaksi mitenkään. Miksi kysyminen tuntuu niin ylitsepääsemättömän hankalalta, vaikka ainakaan itse en koe mitenkään vaivalloiseksi käydä kastelemassa lomalaisten kukkia tai sairaalle ystävälle kaupassa tai muuttamisessa/remonteissa auttamista? Se on itse asiassa oikein mukava tunne, että voi auttaa. Vaikka harvoin sitä kukaan minultakaan pyytää. Apua nimittäin. Itte pittää pärjätä.
Vanhemmilta voisi pyytää apua. He ovatkin kai ainoat henkilöt, joita uskaltaisi tällaisessa pattitilanteessa vaivata sen kummempia asiaa pohtimatta. Mutta kun ne asuu liian kaukana. Mun iskä ei voi tulla työpäivän jälkeen viemään lastaan huonekalukaupoille, P:n isä asuu vieläkin kauempana.
Riittäisiköhän kolme asiaa (rahit, hylly, tv-taso) siihen, että saisi pyydettyä sitä apua. Ja ei, tätä kirjoitusta ei ole tarkoitettu avuntarjoamisen kinumiseksi, kunhan pohdin ilmiötä. Kyllä mä sitten pyydän. Ku kehtaan.
Huonekalukaupoilla on kuljeuspalvelu, jopa ilmainenkin. Käy kysymässä josko sellaisen rahin toisivat. Vaikka se pieni onkin, kuka tietää...
ReplyDeleteJa apua voit aina pyytää.Sinä ainakin, kun itse olet vapaaehtoistyössä auttamassa ja hoivaamassa esim. vanhempia ihmisiä.
Olet hyvä esimerkki auttajasta joka saa siitä iloa:)
Äitimäinen kommentti äiti! Kiitos siitä :)
ReplyDeleteMä olen äidin kanssa samaa mieltä! Varsinkin silloin voi hyvällä omallatunnolla pyytää, kun itsekin antaa.
ReplyDeleteJa ainakin musta on tosi mukavaa auttaa! Kyllä kahvilla istuskelun sijaan voi ihan hyvin ajella kaverin kanssa, auttaa muutossa, ikkunoiden pesussa tai ihan missä tahansa. Ei kukaan yksin pärjää, eikä pitäisikään pärjätä!
Mä oon aivan samanlainen ja aivan syyttä. Eli kehtaa nyt vaan ja onnea vielä uuteen kotiin! (Onneksi joku on onnistunut organisoimaan tämän ongelman pohjalta hienon palvelun: http://stadinaikapankki.wordpress.com/2010/05/20/tervetuloa-stadin-aikapankin-kotisivuille/)
ReplyDeleteKiitos rohkaisevista kommenteista. Typerä asenne kieltämättä tuollainen, että kaikkien pitäisi ittekseen pärjätä.
ReplyDeleteJa ihan hauska idea toi aikapankki. Pitänee ensin kuitenkin yrittää kavereita, koska kuten Q huomautti, meneehän se mukavasta hengailusta siinä missä kahvittelukin :)
No hei, me asutaan niin lähellä, et voitte millon vaan pyytää sitä autoa lainaksi! Olin itse asiassa ajatellut tätä asiaa jo aikaisemminkin.-Anna
ReplyDelete