Se toi elävästi mieleeni sen ensimmäisen viikonlopun, kun Arvo oli kotona. Hänen elämänsä ensimmäisen viikonlopun olimme sairaalassa.
Oli perjantai-ilta, me ostettiin sipsipussi ja dippiä. Mä intoilin vuoden ekan joulusiiderin kanssa. Sitten me hölmöt, tuoreet vanhemmat aloimme vauvan nukahdettua katsomaan leffaa. Ihan kuten kaikkina perjantai-iltoina ennenkin. Lukuunottamatta juuri edellistä perjantaita, jolloin meistä oli siis tullut vanhemmat. Tämä oli jäänyt meiltä kuitenkin ilmeisesti sisäistämättä ja ihan muina pariskuntina siinä päätettiin viettää viikonloppuiltaa. No problems.
Joskus yhdeltä yöllä minä havahduin ajattelemaan, että mitäs hemmettiä mä tässä vielä valvon, vauva herännee noin tunnin sisään parin tunnin yösyönnille. Missä välissä mun siis pitäis nukkua? Ööööö.
Ja kuten arvaatte, huonostihan siinä kävi. Vauva heräsi ja äiti valvoi lähes koko yön.
Kirjoitin juuri asioista, joita en ole oppinut kahden vuoden äitinä olon aikana. Tämän me kuitenkin opimme kerrasta. Emme ole sittemmin viettäneet myöhäisiä leffailtoja. Nykyään jo joskus uskallamme hullutella ja menemme nukkumaan viikonloppuisin vasta puoliltaöin. Mutta harvassa ne ovat nekin illat.
Ja jos multa joskus kysytään, mitä kaipaan elämästä ennen lasta, vastaan: spontaanit Netflix-maratonit.
Kuvassa toinen tarinan hölmöistä, tuoreista vanhemmista. Kuvan otti DMK Photography
No comments:
Post a Comment