Kaksi päivää kului ja ikävän sijaan tuntuikin vain, että olin ihan oikeassa paikassa. Että minä kuuluinkin sinne, siihen työhön, sillä hetkellä. Ja että sitä minä oikeasti halusinkin.
Tiesin, että kotona on kaikki hyvin. Soitimme videopuheluita iltaisin. Ne eivät kirvoittaneet ikävää vaan vahvistivat vain sitä, minkä jo tiesin. Pojat pärjäsivät aivan mahtavan hienosti ilman minuakin. Ja niinpä minä annoin itselleni luvan keskittyä työhön. Ja nauttia siitä!
Kun minua ei odotettukaan kotiin. Kun olin niin kaukana, etten voinut mennä kotiin. Valkoviinilasillinen maistui kiireettömämmältä kuin aikoihin.
Älköön se ikinä särkykö.
Mutta kyllähän se ikäväkin sitten lopulta iski äitiin. Kolmantena päivänä kolmisen tuntia ennen perheen saapumista en meinannut enää pysyä housuissani. KOSKA he oikein tulevat?!
Bussipysäkillä jo melkein itketti. Ja kun tulivat, en olisi pois päästänyt. Mun perhe. Rakas perhe tuli mun luokseni Berliiniin. Tuntui niin tärkeältä.
Ei tämä pelkästään positiivinen muutos ole töissä, ainahan kaikessa on kaksi puolta. Työyhteisöni istuu nyt Berliinissä, on uudessa työarjessa minulla paljon totuttelemista.
Perhettä ehdin matkan aikana nähdä vähemmän kuin oli tarkoitus ja olisin halunnut. Töitä oli enemmän kuin olin valmistautunut ja viikon ainoana vapaapäivänä tajusin, että orastava flunssa kaipasi akuuttia lepoa.
Mutta oli ihanaa, että he olivat siellä. Ja saivat he sitten erityisen paljon laatuaikaa kaksin kahlatessaan läpi Berliinin nähtävyyksiä. Ja meillä oli aamupalat, illalliset ja tutut koko perheen iltaköllöttelyt hotellin valkoisissa lakanoissa.
Niin, suuri kiitos taas tuonkin villin viikon läpivetämisestä kuuluu miehelleni. On mulla joustavat kotijoukot. Niin joustavat, että tuovat kodin mun luokse Berliiniin <3 p="">
3>
No comments:
Post a Comment