Tulta, pommeja ja rokkaavia pappoja

Superkeskinkertainen, tylsänpuoleinen ja yleensä niin yllätyksetön keskiviikko sai mahtavan lopun. Olin puoli kahdeksalta kotona kaupungilta maleksimasta, vartin vaille olin asettunut tietokoneen ääreen luumujen ja viinirypäleiden kanssa, kun soi puhelin. "Läheks kattoon Rolling Stonesia?" "Hei, joo!" "Ehiks tänne vartissa?" "No kaheskymmenes minsas."

Ja niin minä päädyin Stadionille A-katsomoon katsomaan varmaan tämän hetken isointa ja mahtavinta keikkashowta kaverini Mikon viereen. Ihana paras Mikko! En oikeastaan odottanut mitään, tai enhän mä oisi edes ehtinyt, mutta yllätyin erittäin positiivisesti. Keikan lopussa olin jo ihan fiilareissa meiningistä, kerrostalon kokoisesta eli maailman suurimmasta valoseinästä, tulesta, Jaggerin käärmemäisestä tanssista ja olemuksesta, Richardsin muumiomaisesta tuijotuksesta (plus pienestä kaatumisesta), jättimäisistä Rollarihuulista, pommeista, ilotulituksista ja papparokista. Äijät on tehny tätä 45 vuotta ja vieläkin sujuu toi viihdyttäminen aika hyvin. Ihan huippua.