Vuosi 2013

Tänä vuonna on juhlittu todella monet kolmekymppiset, koska suuri osa ystäviäni jakaa kanssani saman syntymävuoden 1983. On ollut toki ihan mahtava juhlavuosi, mutta täytyy sanoa, että onneksi seuraava samanlainen on vasta 10 vuoden päästä. Rankkaa!

Rahaa säästääksemme ja toisiamme hauskuuttaaksemme päätimme jo viime vuoden puolella, että kaikkia kolmekymppisiä juhlistetaan lahjojen sijaan laululla, joiden valitsemista hiottiin vuoden mittaan. Jokaisiin juhliin harjoiteltiin yhtä paljon (0-1 kertaa). Minun juhlissani ystävät lauloivat Pidä huolta, minusta se kuulosti upealta. Liikutti.

Niin, itsekin täytin 30. Säästyin ehkä pahimmalta kriisiltä häämatkan osuvan ajoituksen ansiosta, vaikka tuntuu etteivät ne ystävätkään ole pahemmin kriiseilleet.

Vuoden aikana menin sekä kihloihin että naimisiin. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että elämä vei minut vuoden aikana ensin pariisilaiseen maailmanpyörään ja tuoreena aviovaimona vetistelemään Espoon maistraattiin. Ja kaikki se rakkaus, mitä olemme saanet toistemme lisäksi lähipiiriltä. Polttarit! Häävieraat! Rakkauden vuosi 2013! Kiitos, kiitos, kiitos!

Hih, ja muuten tänä vuonna ei tainnut mennä kukaan muu tuttu naimisiin paitsi minä ja mun isä. Hyvä me!

Nyt eletään avioarkea, eihän se eroa avoelämästä juurikaan. Paitsi että mulla on uusi sukunimi ja en vielä kyllä ole siihen tottunut. Ja vihjailuja perheenlisäyksestä saa kuulla useammin.

"Muistatteko sen vuoden 2013, kun kaikki sai lapsen?" Olen vuoden aikana saanut tutustua uusiin ihmisiin - muutamiin isoihin ja moniin ihaniin pieniin. Aiemmin taisin kuvittella, että kaikki vauvat on samanlaisia ja näyttää samalta, mutta tämä vuosi on opettanut toisin. Pieniä erilaisia persooniahan ne on kaikki jo aika alusta. Tuleekohan samanlaista "vauvaruuhkavuotta" enää toiste. Toisaalta ehkä emme ole nähneet vielä mitään...

Ja minusta tuli myös toistamiseen kummitustäti. Tärkeät, rakkaat siskontytöt. 

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kävin Afrikassa. Se oli kyllä elämäni reissu ja jätti sulateltavaa pitkäksi aikaa. Ja hingun päästä sinne uudelleen. Vuoden aikana kävin myös Pariisissa ja Pietarissa (ekaa kertaa Venäjällä). Ja Tallinnassa katsomassa Robbieta!

Kop kop kop. En ollut yksissäkään hautajaisissa. Kop kop kop. Mutta tämä tarkoittaa, että minulla on kaikki rakkaat ympärillä, jotka olivat vuoden alussakin. Siitä olen onnellinen. Mutta silti kop kop kop.

En kirjoittanut kirjaa, mutta osallistuin yhteen kirjoituskilpailuun. Alku sekin, vaikkei menestystä tullutkaan.

Lopetin lihansyönnin (tästä mietteitä lisää jossain vaiheessa).

En pyöräillyt 1 000 kilometriä tänäkään vuonna (750 kilometriin se jäi). Sen sijaan ostimme kesärutkun aka auton, joka on meillä edelleen. Hmph.

Joulukuussa olen uskaltanut tunnustaa itselleni, että olen ollut vähän väsynyt enkä jaksa kaikkea. Sen tunnustamisen jälkeen on helpottanut, väsyttävintä koko asiassa ehkä oli se ponnistelu väsymystä ja sen myöntämistä vastaan. Eilen paistoi aurinkokin, kyllähän se tästä.

Selailin kuvia tältä vuodelta, niistä todettakoon: Näin edesmenneen Nalle Lehtosen Lohjan Tanhuhovissa ja Robinin Aadan kanssa Circuksessa, Kickersit tulivat takaisin, neuloin kahdet villahousut ja paljon sukkia ja lapasia, kävin katsomassa MM-jääkiekkoa, olin mukana järjestämässä tuottoisaa tavarakeräystä Hope-järjestölle, vietin mahtavan kesän festaroiden, mökkeilen ja häitä valmistellen, kasvatin tomaatteja parvekkeella, sienestin, tein omenahilloa, söin mahtavissa ravintoloissa (aika monesti), kokkailin, kävin sirkuksessa, juhlin, juhlin ja juhlin. Ja kaikki tämä mahtavien ihmisten kanssa.

Good year 2013!

Hyvää joulua!

Meillä täällä sateisessa Naantalissa tuoksuu seitan-"kinkku". Kerron joulun jälkeen tuliko hyvää. Helppo se ainakin oli tehdä.

Jääkaapissa tekeytyy sillikaviaari ja P:n äidin italiansalaatti. Pitäisköhän pikkasen vielä maistaa?

Epäsopivasti näin jouluaatonaattona, että mihin on kadonneet joulu/talvisiiderit? Ovatko kaikki (ainakin oli Golden Cap ja Upcider) valmistajat yhdessä päättäneet lopettaa valmistuksen? Olen etsiskellyt niitä muutamia kertoja eri kaupoista ja nyt joulun alla eritoten. Tietääkö joku? Itte tykkäsin niistä.

No mutta hei, arkihuolesi kaikki heitä ja nauti joulusta! Puspus!

Aurinko armas

Olin tikahtua nauruun Hesarin uutisoitua, että pk-seudulla on tehty 8 vuoden ennätys joulukuun aurinkoisuudessa. Aurinko on paistanut 15 tuntia, hallelujaa! Joinain vuosina aurinko näkyy vain puolen tunnin ajan, tämä on onnen vuosi!

Itse olen henkilökohtaisesti tuntenut auringonvalon joulukuun aikana kasvoillani ehkä kerran, koska suurin osa tästä ruhtinaallisesta auringonvalostahan tietysti valuu Suomen päälle toimistoaikana. Eli on turha odotella mitään d-vitamiinin yliannostusta tästä maatamme kohdanneesta suuresta onnesta huolimatta... Kai kaikki muuten syö d-vitamiinia?

Ja jos joku jossain päin maailmaa vielä ihmettelee, miksi me suomalaiset olemme niin synkkiä, niin haluaisin kutsua heidät ihan henkilökohtaisesti asumaan (vaikka meille) kuukaudeksi pariksi tänne pohjolaan!

Kokeilkaa itte, miltä tuntuu elää maassa, jossa pitäisi olla kiitollinen siitä hyvästä, että on saatu 15 tuntia valoa 18 päivän aikana?!

Hyvää vuoden pimeintä päivää siis!

Joulun perinteitä

Olkoon elämä piparia vaan!

• Naisten pipari-ilta. Ihana paras ystäväni ja kaasoni (kauanko voi viitata ihmiseen kaasonaan, hänhän on jo vähän niinkuin jättänyt tehtävät taakseen, vai voiko kaasoa kiusata vielä esimerkiksi paperihääpäivänä?) järjestää vuosittain talkooillan, jossa leivotaan ja koristellaan pipareita. Naiset ja lapset tervetulleita! Tarjolla glögiä ja naurunkiherrystä.
• Kulosaaren Casinon joulubuffet. Helsinkiläistyneet turkulaiset miehineen vetävät itsensä ähkyyn joka vuosi tunnelmallisella kasinolla, josta maisemat olisivat varmasti upeat jos joskus näkisi metriä pidemmälle ikkunasta. Pitänee joskus käydä kesälläkin. Jos ehditään käydään myös muissa Royalin buffeteissa pienemmillä porukoilla (kaks yhden hinnalla -lipuilla tietysti). Tänä vuonna kokeiltiin myös Fishmarketin jouluruokailu, buffet oli erinomainen, mutta pöytiin tarjoillut pääruoka ja jälkiruoka eivät kyllä sykähdyttäneet.
• Itsenäisyyspäivä. P:n mukana tullut perinne, jolloin vietetään hänen perheensä kanssa joulua. Joulu tulee siis jo "etukäteen" joka vuosi. Jouluruokaa ei oikeastaan tarjota, paitsi P:n äidin italiansalaattia, mutta joulupukki käy (tänä vuonna P:n siskonpoika) ja vietetään aikaa yhdessä. Kiva perinne siinäkin mielessä, että joulu on aina kaikilla niin ruuhkainen, niin ehditään sitä tällä tavalla kaikessa rauhassa yhdessä viettää ja joulunpyhinä ehtii juosta sitten muualla.
• Mummokaverin joulukortit. Siitä asti, kun Aada oli vielä Napinkainen eli äitinsä mahassa, olen käynyt joka joulukuu kirjoittamassa mummokaverin joulukortit. Joka vuosi niitä on ostettu, kirjoitettu ja lähetetty 9 kappaletta, tänä vuonna jäi yksi kirjoitusvaiheessa yli. Minä keksin heti, miksi yksi jäi yli, mutta mummokaverilla kesti hetki. "Ai niin, eihän mulla oo enää poikaa". Niin siinä valitettavasti kävi, että mummokaverin ainut lapsi kuoli syksyllä.
• Joulukarkit. Olen tehnyt niitä joka vuosi P:n perheelle lahjaksi (piti tehdä ekana jouluna tietty hyvä vaikutus!) ja tänä vuonna käynnistän tehtaan uudelleen vielä viikonloppuna ja teen niitä omallekin perheelleni. Pitäisi myös jakaa täällä blogissa hyväksi havaitut karkkiohjeet, haen niitä joka vuosi uudelleen netistä ja parhaan piparitoffeen ohjeen olen jo kadottanutkin ehkä iäksi.
• Isän tädin edesmenneen miehen sisarella ja tämän miehen luona vierailu. Oikeastaan ainut lapsuudesta asti muuttumattomana säilynyt jouluperinne ja siksi sitäkin rakkaampi. "Meidän joulu alkaa siitä kun sinä käyt", sanoo Siiri joka joulu. Ja niin alkaa muuten minunkin. Lapsena käytiin aina katsomassa Joulurauhan julistus heillä, nykyään siitä on pitänyt hieman joustaa mutta aina ennen joulunpyhiä on tullut käytyä. Ja tänä vuonna palautetaan alkuperäinen perinne!
• Sinkkukinkut/Tapsan tahdit. Mun mielestä jouluna on kiva käydä baarissa kavereiden kanssa - joko joulupäivänä tai tapanina. Joidenkin mielestä varmaan ehdoton EI! mutta on siinäkin oma tunnelmansa, joulurilluttelussa. 
• Pelastusarmeijan joulupata. Hyväntekeväisyyttä ja parasta joulumieltä itselle! Uskoa ihmisiin ja rauhaan ja rakkauteen! Jos ette usko, kokeilkaa itte. Tunti padan vieressä tuiskussa (tai vesisateessa niin kuin tänä vuonna) ja maailma on taas niin paljon parempi paikka...
• Perhe. Avioeroaikuisena perhe ei ole enää siinä samassa roolissa jouluisin kuin ennen, mutta tietysti edelleen tärkeässä - vaan vähemmän perinteisessä.  Minun perheeseeni kuului vielä 10 vuotta sitten 4 henkeä, nyt perhepiirissä pörisee yli 10 pientä ja suurta ihmistä (ja tämä siis vain minun puolen perhe, P:n puolelta tulee saman verran lisää)... More the merrier! Aikamoinen säätöhän siitä joka joulu syntyy, mutta yleensä saadaan rullaamaan, eiköhän tänäkin vuonna!

Marimekko - Sukat makkaralla

Ai, että mieltäni ilostutti alkuviikon uutiset Marimekon Thaimaan-tehtaasta, jossa työntekijät tekevät Sukat makkaralla -laseja vaarallisissa oloissa.

Onneksi päätimme tukea Marimekon "vastuullista" toimintaa häidemme yhteydessä toivomalla käytännössä ainostaan näitä kyseisiä laseja lahjaksi. Wuhuu!

Ehkä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Kyllähän se Made in Thaimaa -leima siellä design-lasin pohjassa hieman arvelutti ja siitä kai olisi fiksumpi voinut tämän päätelläkin. Mutta jotenkin sitä jossain mielensopukassa vielä yhdistää joitain positiivisia arvoja tiettyihin suomalaisyrityksiin.

Plus tätä minä ihmettelen! Jos minä ostan 2 euron viinilasin Ikeasta, en kai voi olettaa (vaikken ehkä aktiivisesti sitä ajattelekaan/halua ajatella) mitään muuta kuin että se on tehty hikipajassa jossain päin maailmaa, eihän siitä voi valmistajalle paljoa käteen jäädä. Mutta jos minä (tai tässä tapauksessa häävieraani) maksaa 30 euroa viinilasista (siis aivan järjetön hinta yhdestä lasista, tiedän), ajattelisi/toivoisi että siitä jäisi tekijällekin sen verran että perheen saisi elätettyä. Tai että saisi tehdä työnsä turvallisesti.

Huoh. Paha maailma. Sinisilmäinen Heenu. Kauniit, pahat lasit.

Marimekko.

Pikkujoulun taikaa

Aika kultaa muistot. Tuskin viime vuonnakaan lähdin pikkujouluista väsymyksen takia. Varmaan samasta syystä kuin tänä vuonna, liikaa viiniä ja tunne, että tää homma on nyt taas niin nähty tältä vuodelta.

Ihan hauskaa oli oman tiimin kanssa, sovittiin että ensi vuonna ei puhuta kenellekään muulle kuin omillemme, niin ei tarvitse irrotella kenenkään käpäliä toistemme olkapäiltä.

Lauantaina (kun vihdoin selvisin sängystä ylös) oltiin P:n siskonlasten kanssa jäkismatsissa. Maamme-laulun esittivät lapset ja aloituskiekon heitti sotaveteraanipappa. Minulla oli krapula. Laulun ajan sain vielä hillittyä kyyneleitä, mutta papan astellessa jäälle oli peli menetetty. Vollasin naama punaisena ja lapset ihmettelivät. Ja nauroivat. Ja tuntuivat myös ymmärtävän. P otti valokuvia. Hysteria vain ruokki itkuani.

Sunnuntaina pystytettiin perinteiseen tapaan aamupalamaja, jossa nautittiin myös pipareita ja joulutorttuja.

Sunnuntai-iltana ehdittiin vielä testata Tapiolan Funky Burger (todella suosittelen mestan kasvishampurilaisia, portobello-punajuuripihvi/vuohenjuusto-yhdistelmä, nam!) ja käydä tsekkaamassa se paljon suositeltu ja minua mietityttänyt Gravity. Oli se hieno. Parasta 3D:tä. Sandra Bullockin aiheuttamasta hämmennyksestäkin pääsin yli. Suosittelen sitäkin! Ja Kino Tapiolaa, vanhan ajan fiilistä!

Tällaisia olen miettinyt tällä viikolla

Onko kaloilla tunteet?

Onko aloe vera -mehun juominen hyvästä vai pahasta? Olen aloittanut joka tapauksessa.

Kuinka paljon unta on talvella tarpeeksi?

Pitäisikö Naisasialiitto Unioni avata miehille vai ei?

Miksi piparitaikina maistuu paremmalta kuin valmiit piparit?

Miten olen onnistunut koukuttumaan Kauniisin ja Rohkeisiin jälleen kerran ja kuinka siitä pääsisi eroon?

Kuka on muotoillut kovat taco-kuoret ja miksi niistä on tullut niin suosittuja, vaikka ne ovat niin epäkäteviä?

Miten 3D-elokuva, jossa esiintyy George Clooney ja Sandra Bullock, voi saada niin kovasti kehuja?

Jos koet, että sinulla on vastaus/mielipide johonkin näistä asioista, kuulisin sen mielelläni. Tietty kiinnostaisi myös, mitä te olette pohtineet tällä viikolla? Nyt lähden pikkujouluihin ja mietin lähinnä, että toivottavasti jaksan valvoa myöhempään kuin viime vuonna, koska aikaisen (klo 2) lähtöni takia missasin kaikenlaista, josta juoruttiin monta kuukautta jälkeenpäin.

Heräämisiä

Ensimmäinen joululahjani pikkujouluista! Joulukoristevessapaperia!

Olihan viikonloppu.

Perjantaina juhlittiin Turussa ystävien järjestämissä yllätysjuhlissa, jotka osoittautuivat sitten tosiaan vanhalle lukioporukalle järjestetyiksi pikkujouluiksi, jossa katsottiin vanhoja kuvia (ja videoita!!), luettiin kirjelappusia ja tietty päivitettiin kuulumisia (Facebook pilaa tästä huvista kyllä nykyään niin paljon!). Hauska matka 10 vuoden takaiseen elämään. Jotenkin sitä onnistui hetkeksi sukeltamaan siihen fiilikseen, niihin ihmisiin ja menneeseen aikaan ja paikkoihin... Paitsi ettei me silloin kyllä ajeltu taksilla. Eikä niiden ystävien, jotka eivät pääse paikalle, tekosyy ollut se, että he ovat synnyttämässä.

Eikä silloin kai tullut niin kovaa pikkujoulupäänsärkyä kuin nykyään. Lauantaina matkustin Turusta kotiin, otin kipeästi tarvitsemani puolen tunnin tirsat ja sitten lähdettiin saunomaan P:n kummitytön perheen luo. 

Sunnuntaina ohjelmassa oli vielä brunssi P:n siskon kanssa ja Naisasialiitto Unionin historialliseksi povattu kokous, jossa piti äänestää jäsenyyden avautumisesta kaikille sukupuolille. Kokous oli mielenkiintoinen ja myös järjestöelämää jäätävästi kiteyttävä. Intohimoja puolin ja toisin herättävä äänestys, jota varten paikalle oli saapunut 150 ihmistä, pöydättiin muutaman ihmisen toimesta ja asia tulee seuraavan kerran käsittelyyn keväällä.

Itse olin kokouksessa P:n äidin kutsumana ja omat intohimot asiaa kohtaan olivat melko laimeat, mutta koin jonkunlaisen heräämisen kokouksessa ja olenkin nyt seurannut keskustelua aiheen ympärillä tarkkaavaisesti koko alkuviikon. Olisiko minusta vielä naisasianaiseksikin?

Big Five

Leopardi

Elefantti

Leijona

Sarvikuono

Vesipuhveli

 

 

 

Toivottavasti safaripostaukset ei vielä kyllästytä.

Ngorongoron kraateri

Sen lisäksi, että Ngorongoro on koukuttava sana (kun sen oppii sanomaan, swahili oli loppujen lopuksi melko iisiä lausua), on se myös aivan uskomaton paikka. Kraaterin laidalla näkymät oli kuin satukirjoissa.

Ihan yhtä paljon eläimiä ei Ngorongorossa nähty kuin Serengetillä, mutta kokemuksia siellä silti riitti! Big Five saatiin täyteen sarvikuonon bongattuamme (kaukainen näky, mutta filmille tallentui, kts. kuva alla).

Mieleenpainuva hetki oli myös hyeenan ruokailun näkeminen. Sitä todistivat myös korppikotkat, jotka odottivat vuoroaan. Ihan kuin luontodokumenteissa.

 Ngorongorossa oli myös mielettömiä Gnu-laumoja.

Luonto ja sen eläimethän ovat yllättävän "värittömiä". Väripilkkuja olivat vehreät keitaat, joista yhdessä nähtiin pelikaaneja.

Ja joka paikassa näitä! Virtahepoja. Ehkä liikuttavimpia otuksia koskaan (kunnes ne suuttuttaa ja sitten saa juosta ja lujaa).

Kirahveja Ngorongorossa ei elä, siellä ei ole puita mussutella, mutta sen reunoilla niitä näkyi.

Hetkiä Serengetillä

Makustelen vielä kaikkea kokemaamme. Samalla pelkään, että unohdan. Rusketuskin hiipuu päivä päivältä.

Kuvassa on yksi upeimmista hetkistä Serengetillä. Suurin reissun aikana näkemämme norsu käveli tielle, pysäytti autoletkamme ja kävi syömään. Sitten odoteltiin.

The animals are the residents, we are the visitors.

Eläimille ei tööttäilty, huudeltu tai muuten häiritty. Hiirenhiljaa seurasimme, kun leijona vaani seepralaumaa. Raskain mielin katsoimme liian aikaisin käynnistyneeseen synnytykseen kuollutta seepraa. Innoissamme odotimme, josko puussa nukkuva leopardi yhtäkkiä heräisi ja kääntäisi päänsä meitä kohti. Ei se herännyt. Mutta suora katsekontakti syntyi toisen silmänsä menettäneen leijonan kanssa (kuvassa toinen yksilö).

Norsuja leikkimässä, hyeenoja juoksemassa, leijonia loikoilemassa ja kirahveja lehtiä mussuttamassa. Sata virtahevosta keskellä lampea. Krokotiili rantapenkalla. Puun takaa vilahtaa pumban pylly. Mietin, että jos kotona kerron nähneeni 10 000 seepraa, osunko lähellekään oikeaa määrää?

Kenelläkään ei ollut asetta, eläinten ja ihmisten välissä ei ollut yölläkään aitaa. Vessan kulmalta meitä tuijotti leijonan silmäpari. Tuli kiire. Teltan turvassa, makuupussin nyörit tiukalla, kuunneltiin yö luonnon ääniä (aamulla kysyin fiksummilta mitkäs siellä olivat yöllä liikkuneet). Seeprat, hyenaat, leijonat ja norsut. Ensimmäisillä oli ollut joku äänekäs konflikti.

Punaista pölyä vaatteet, hiukset ja tavarat täynnä. Tuuli kasvoilla jeepin kattoikkunasta kurkistaessa. Kun lähdimme Serengetillä satoi ja suuri sateenkaari levittyi tasangon ylle. Näkisinpä vielä yhden leijonan.

Kunnioitusta puolin ja toisin. Tervettä pelkoa ja niin paljon jännitystä. Uskomattomin reissu koskaan.

Sellainen haave

Mulla on ollut jo pitkään sellainen haave, että pääsisin Afrikkaan. Ei ole samanlaista hinkua ollut minnekään muualle maailmassa.

Joskus haaveilin vapaaehtoistyöstä, joskus pidemmästä hengailusta jossain rantakohteessa. Ollessani itsekin vielä lapsi olin valmis adoptoimaan afrikkalaislapsen.

Oishan munsta voinut tulla vaikka sukellusopettaja? Tai orpojen norsuvauvojen hoitaja?

Pääsis jossain siellä käymään joskus, sanoin pari vuotta sitten uudenvuoden aattona kun esitimme toiveita lupauksien sijaan. P:n toive oli, että minä saisin toiveeni.

Nyt ne toiveet ja haaveet sitten toteutuvat kahden viikon häämatkan muodossa. Melkein itkettää. Eikä edes vain melkein.

P:llä on safarilla sitten matkassa mukana parkuva vaimo.

Huh huijaa, uskoisiko vieläkään todeksi.

Hyvää syntymäpäivää!

Minä.

1983 on ollut hieno vuosi. Tänä vuonna 30 täyttävät myös:

RanuaZoo

Tohmajärven Helluntaiseurakunta

Kostamuksen kaupunki

Muuramen yrittäjät

Suomen Huiluseura

Ounasjokilaki (Ounasjoen suojelulaki)

Vehoniemen automuseo

Akavan opiskelijat

Sosiaalialan seniorit

Veneilyseura Merituuli

Avanti-orkesteri

Suomen psykodraamayhdistys

Virpiniemen liikuntaopisto

Suomen ringetteliitto

World Vision Suomi

Lopen Kansalliset Seniorit

Siilinjärven kamerat ry

Onnea myös Kimi Räikkönen, joka jakaa kanssani syntymäpäivän! Hän on kuitenkin jo 33. Now that's old!

Lähenee, lähenee...

Käytän 29. vuoteni viimeiset päivät tehokkaasti.

Töissä on kiire.

Juhlien järjestämisessä on kiire.

Kiitos-kortit postiin. Kiire.

Loma lähenee. Kiire.

Yksi neuletyö on saatava valmiiksi. Kiire.

Työkaveri kysyi lounaalla, että leivonko mä tänäkin vuonna synttäreideni kunniaksi, kun leivoin viime vuonnakin. Juu, tietystihän mä leivon.

"Miksi sä lupasit, kun sulla on tällä viikolla muutenkin kiire?" ihmetteli P. "Hirvee ryhmäpaine."

Ensi viikolla saatan nähdä villin leijonan. Se mielessä.

30!

Täytän ensi viikolla 30. Tajusin sen oikeastaan vasta edellispäivänä. Tajuaminen tapahtui niin, että heräsin ihmettelemään miksen ole stressannut asiasta. Ehkä vältyn stressiltä? Voisko olla? Ehkä pakenen todellisuutta Afrikkaan. Kirjaimellisesti.

Tässä on juhlittu näitä kolmekymppisiä eri tavoin tänä vuonna. Naamiaisilla, after skin merkeissä, minigolfilla, stand upilla, yllätyksenä... Viime viikonloppuna juhlittiin yhdet kaksysit Manskun pubibingon merkeissä.

Age is but a number, they say.

Edukseni tässä aikuistumisen prosessissa luen myös sen, etten oo vielä niin vanha ettenkö aikoisi kokeilla tätä videon temppua kotona. It's amazing!

Kännykkätesti

Työkone latailee päivityksiä. Kokeilen siis bloggausta kännykällä.

Maanantai

Tänään ostin safarille sopivat vaatteet.

Ja tein suppilovahverokeittoa. "Kevensin" vaihtamalla maidon ja toisen kerman 8 desiin vettä, 3 rkl vehnäjauhoon ja 1,5 rkl kasvisfondueta).

Piilosilla

P:llä on mainio 3-vuotias kummityttö.

Piilosia leikitään niin, että hän menee piiloon ja kertoo samalla: "Mä meen tänne sohvan taakse piiloon ja te ette koskaan löydä mua". Sitten hän käskee laittamaan silmät kiinni ja laskemaan. Heti kun laskut on ohi, hän aloittaa hihkumisen. Jos silti vaikka puolenkin minuutin ajan leikkii, ettei tyttöä löydy, pistää pieni pää sohvan takaa. "Hihihihi".

Toisinpäin leikkiessä hän kertoo, että mihin piiloutujan olisi syytä mennä: "Mee tonne verhon taakse".

Hänen piiloleikki vaan on hiukan erilainen kuin mitä suuri yleisö (aikuiset) tuntee. On tässä jo hieman liikuttu mainstreamimpaan suuntaan, sillä aiemmin hän meni vieläpä joka kerta aina samaan piiloon.

Pirun sienet

Kuvassa ystävän sienikori. Ja tatti, jossa ilmeisesti on madon syömä Mikki Hiiri. Tai ehkä sydän?

Mikä ihana huumaava tunne! Ensimmäisten sienien bongaaminen. Jes, herkkuja! Koko talveksi! Olen omavarainen!

Muutaman tunnin metsässä samoilun jälkeen niitä on koossa jo makoisa kasa.

Pari tuntia nyppimistä ja pilkkomista, sienet siistiksi. Kääk, muurahainen! Minihämähäkki, yök! Oispa sieniveitsi, ois niin paljon kätevämpää!

Sitten osa paistetaan ja osa pistetään kuivamaan.

Lopulta pakkaseen menee kolme pienen pientä pussillista suppiloita ja pilttipurkkiin jää vielä reilusti ilmaa mustien torvisienien kuivuttua olemattomaksi silpuksi.

Onks nyt aika/hyötysuhde taas ihan kohdallaan (ja kyllä, mukaan on jo laskettu metsässä ystävien kanssa samoilun terapeuttinen merkitys)?

Lapsityövoimaton matto

Käytiin ostamassa Kodin1:stä tällä viikolla matto.

Tietysti me molemmat ihastuttiin sitten siihen kalliimman puoleiseen villamattoon sen vähän halvemman puuvillaisen sijaan... Maton takapuolelta löytyi sattumalta tällainen rivistö erilaisia sertifikaatteja, joita en ollut ennen nähnyt. En tiedä, kuinka tavallisia nämä ovat matoissa Suomessa, itse en kovin usein mattoja shoppaile.

Munsta on outoa ettei missään "mainosteta", että matto on tehty ilman lapsityövoimaa tai vastuullisesti (lue lisää Care & Fairista). Tämän kyseisen maton tuotetiedoissa nettisivuilla ei esimerkiksi mainita näistä asioista mitään. Call me mrs. blue eyes if you will, mutta kyllä sillä ainakin tällä kertaa oli suurehko vaikutus päätökseen ostaa se "vähän kalliimpi matto".

Koko Anttilan oma Anno-mattosarja valmistetaan kyseisten periaatteiden mukaisesti ja ilmeisesti muutenkin Anno-sarjassa suositaan esimerkiksi kierrätysmateriaaleja. Miksen mä ainakaan ole kuullut tästä ennen mitään? Onko kaikki muut?

Tämä matto-ostos oli luultavasti ensimmäinen ja viimeinen taas vuosiin, mutta ensi kerralla osaan kurkata sitten maton taaksekin enkä vaan ihailla ulkonäköä! Vaikka siis hei, onhan tää meidän matto aivan sairaan makeakin! Ja lämmin!

Ruskamökkeily

Pari viikkoa sitten olimme kavereiden mökillä "kalassa ja sienessä". Ei tullut kalaa eikä sieniä.

Vaikka kesällä mökkeily on ihan huippua, niin on syksymökkeilyssäkin omat hyvät puolensa. Vähän kirpakat aamut, syksyn värit ja aivan uskomaton tähtitaivas. Näin esimerkiksi.

Vesi oli vielä uimalämpöistä, terassilla pystyi istumaan auringonlaskuun asti ja grilli kuumenee tietty samaan tapaan kuin kesälläkin.

Tänä lauantaina otan uuden syysmökkeilykierroksen ja revanssin sieniä vastaan. Pakastin on kyllä jo täyttynyt uuniomenahillosta (sitäkin vastaan otin revanssin, mutta sokeria lisäämälläkään en toffeeta löytänyt, yhden minttu-rosmariini-version tein kyllä, siitä tuli herkullista).

Dinner and a movie... And valaspaita!

Juhlimme ekaa kuukausihääpäivää maanantaina käymällä syömässä ja elokuvissa (Elysium, toimii varmaan genren tykkääjille, ihan ookoo).

Historian kirjoihin eilinen jää kuitenkin päivänä, jolloin P:n kaksi vuotta kadoksissa ollut valaspaita löytyi.

P osti mustan t-paidan, jossa on rinnan kohdalla hieno piirretty valas, ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkaltamme Riikasta. Se oli ahkerassa käytössä koko kesän, mutta jo samana syksynä paita katosi teille tiettymättömille. Sitä ei löytynyt edes kun muutimme, joten päättelimme sen jääneen P:n siskon saaristohääreissulle johonkin majapaikoistamme. Siellä se viimeksi todistettavasti oli hänen päällään.

Kahden vuoden aikana paita ei ole suinkaan ehtinyt unohtua, vaan P on aika ajoin haikaillut sen perään. "Missäköhän se minun valaspaita on?" -kysymyksen tuntee jo moni tuttukin (mietin esimerkiksi voisiko lomareissulla olevalle parhaalle ystävälle lähettää tekstarin näinkin triviaalista asiasta?). Yritin P:n kolmekymppislahjaksi etsiä käsiini samanlaista t-paitaa netistä, mutta tietysti juuri tämä kyseinen valaspaita on joku special edition -malli, jota ei enää mistään saa.

Noh, eilen se rakas valaspaita sitten ilmaantui. Se on piileskellyt kaksi vuotta P:n pukupussissa, joka ei todennäköisesti tosiaan ole ollut käytössä P:n siskon häiden jälkeen. Heti kun näin mustan mytyn pussin pohjalla arvasin mikä se oli. Vein paidan P:lle selkäni takana piilossa ja totesin, että vaikka hän saattaa rakastaa mua nyt jo aika paljon, niin hetken päästä vielä enemmän...

P:n riemu oli rajaton ja minä ihan liikutuin, ehkä hänkin vähän. Ja juu, edelleen kyse on vain t-paidasta, mutta siitä ehti tulla kahdessa vuodessa elämää suurempi mysteeri. Tästä eteenpäin meidän taloudessa sanotaankin luultavasti: "Muistatko sen kun minun valaspaita löytyi?"

Syystunnelmia

Viikonlopun aikana ollaan pistetty uuteen uskoon sekä kylpyhuone että vaatehuone. Kämpän pienimmät huoneet - no, jostain on hyvä aloittaa.

Sunnuntaina lounastettiin kavereiden kanssa Haukilahden paviljongissa (mun mielestä jotkut arkibuffetit, joilla joskus on työporukalla käyty, on olleet parempia kuin tämä sunnuntai joka on 2,5x kalliimpi). Vielä tarkeni olla ulkona.

Kodin kunnostamisen lisäksi syksy on haaveilun aikaa. Ollaankin myös haaveiltu. Yksi suuri haave täyttyy noin kuukauden päästä, kun pörhällämme häämatkalle Keniaan ja Tansaniaan. Juuri ja juuri sen uskaltaa jo sanoa ääneen, niin kaukaiselta se on tuntunut kun huhtikuussa reissu jo varattiin.

Mutta tulee se. Sitä ennen aion täyttää pakkasen vielä sienillä ja nauttia syksystä muutenkin. Ai niin, onhan tässä yksi vuosikymmeneltä toiselle siirtymisen juhlakin vielä edessä.

Julkkis-BB Andy McCoy

Mä olen niin onnellinen, että Andy on BB-talossa. Ja että mä olen katsonut sitä, vaikka en kaikki nämä "julkkikset" nähtyäni aikonut. Sillä on niin hyvät jutut, mä oon ihan myyty.

Jos mä nyt näkisin Andyn (remember my bachelorettes), niin mä suhtautuisin siihen varmaan vähän eri tavalla.

"Maailman kauneus on se, että ihmiset on erilaisia. Kaikki on erilaisia." Andy McCoy

- Edit 11.9. No niin, ei oisi pitänyt hehkutella mitään, koska nyt se sitten on lähdössä BB talossa. Äh!

Omenahillo uunissa

Ilmeisesti olen tämän kanssa jo parisen vuotta myöhässä, mutta ehkä hillo kestää uuden tulemisen.

Eli uunissa paistettu omenahillo.

Sain kaverilta muovikassillisen omenaista ja ajattelin, että pyöräytän ne hilloksi. Keittiöhifistelijä minussa kuitenkin heräsi, kun luin netistä tämän ohjeen. Toffeen makuista omenahilloa, pakko kokeilla!

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että tällä minun ohjeella ei toffeenmakua löytynyt. Epäilen, että ongelma on liian vähäinen sokeri, joka luultavasti sen toffeenmaun omenaan tuo. Minä käytin myös tummia sokerilaatuja, en tiedä voiko siitä olla kyse. Hillosta tuli kyllä todella herkullista, uunissa se sai jotenkin ihan erilaista täyteläisyyttä kuin ennen sinne pistoa.

Muovikassillinen omenoita (tästä tuli pilkottuna 3 täyttä 5 litran kattilallista)
Jokaiseen kattilalliseen laitoin 3 dl vettä ja kanelitangon (sama tanko kolme kertaa) ja kiehutin 15 minuuttia.
Sitten soseutin omenat ja lisäsin 2,5 dl sokeria (1 desi intiaanisokeria, 1 dl ruokosokeria ja 0,5 dl tavallista sokeria). Sokerin määrän voisi ainakin tuplata ja tietysti vaihtaa hillosokeriin, jos tähtää hillon jääkaappisäilytykseen.
Sitten vaan hillot uunivuokiin ja uuniin (kiertoilmauuni 175 ja tavallinen 225) pariksi tunniksi. Hilloja pitää sekoitella tasaisin väliajoin, sillä pinta kypsyy (ja palaa jos ei sekoita).

Eli kannattiko? Ehdottomasti. Hillo on herkullista ja aion kokeilla vielä kerran enemmällä sokerilla.

Teenkö uudestaan? Kieltämättä aikamoinen vaiva tehdä hillo näin (uunivuoat ovat palaneessa omenahillossa likoamassa vielä tiskialtaassa) verrattuna vaan perinteiseen. Katsotaan

Robbie Williams Tallinnassa 20.8.2013

Ai, mitäkö tein Tallinassa? No sitä mitä 70 000 muutakin ihmistä. Eli huojuin Robbie Williamsin show'n tahdissa. Oli muuten kolmas kerta hänen keikallaan (eka 10 vuotta sitten). Ja tämä oli ehdottomasti sarjan paras. Robbie vaan osaa!

Olimme aika lähellä lavaa myös. Tsekkaa video by me!

Tallinnan paras ravintola

Alkupalaksi täyteläinen tomaattikeitto lohella ja jättikatkaravuilla. Sivuun vähän proseccoa ja tarjoilijan hauskaa läpänheittoa.

Jälkkäriksi suussa sulava ja päältä rapsakka leipävanukas pienten sorbettipallojen ja kinuskikastikkeen kera. Plus kahvi!

Hintaa kolmen ruokalajin aterialle, kolmannekselle prosecco-pulloa, vedelle ja kahville kertyi tämän verran. Ilolla jätettiin tippiä, koska ruoka oli todella herkullista ja palvelu huikean ystävällistä. Rataskaevu 16:n (on siis sekä ravintolan nimi että osoite) löydät kävelemällä torilta korttelin. Näyttää ulkopäin kalliilta ja ruoan tasosta päätellen hintoja tullaan varmaan nostamaankin jossain vaiheessa. Suosittelen lämpimästi!

Syyskuun eka

Näin isoja etananmöllyköitä meilläpäin liikkuu sateen jälkeen.

Aamulla huokaisin helpotuksesta, että sataa. Jes, ei tartte lähteä yhtään mihinkään.

Illalla Voice Kids sai itkemään (sisko kertoi myös itkeneensä, pillittäjien sukua..). Salaa (mutta innolla) odotan myös julkkis-BB:n alkua. Oispa siellä Ridge. Tai edes joku hitusen kiinnostava tyyppi eikä pelkkiä Seiska-julkkiksia. Niin no, jos mun käsitys kiinnostavasta on ikivanha Ron Moss...

P lähti työmatkalle ja ostin lohdutukseksi chicken wingsejä. It's meat week!

Olen kutonut jo yhdet sukat (70-vee synttärisankarille, jota juhlittiin puutarhajuhlilla lauantaina), yhden kaulurin ja toinen on valmistumassa kovaa vauhtia.

Eilen laitettiin pussilakanoihin peitot sisään.

Haaveilen suppilovahverokasoista.

Ekan viikkohääpäivän kunniaksi tein punajuuririsottoa, tokana lasagnea (pistän nykyään aina mukaan papuja, vihreitä pitkulapapuja ja tölkkipapuja). Okei, ei me oikeasti niitä viikkohääpäiviä juhlita, syysperjantaisin vaan yleensä tehdään hyvää ruokaa.

Meidän häät

Juhlapaikan, Villa Salin, koristeluina käytettiin sekä ostettuja kimppuja että poimittuja auringonkukkia. P:n äiti teki luonnonkukista ja auringonkukista kauniit seppeleet porteille ja oveen.

Nämä "trendipillit" olivat ehkä ensimmäinen asia, jonka häihin ostin. Pahvisia, ei siis kovin käytännöllisiä, mutta kauniita.

Paikkakortit ja takansytykeruusut askarreltiin itse. Ruusuja unohdettiin tarjota ollenkaan iltavieraille, niitä jäi kasa. Huikatkaa, jos haluatte omanne.

Kaikki juhlapaikan pöydät valjastettiin käyttöön ruokailun ajaksi. Pöytäliinat olivat lakanoita, joita yksi ystävä käytti omissa häissään helmikuussa. Niihin liittyy sellainen pieni tarina, että häiden jälkeen pesin ne, vein kuivatushuoneeseen kuivumaan ja seuraavana päivänä kun menin niitä hakemaan, ne oli viikattu (ja todella viimeisen päälle tarkasti muuten) minun pyykkikassiini. Kuivatushuone oli muuten täysin tyhjä, joten tilasta ei ollut puutetta...

P:n äiti teki saaristolaisleipää, tai kuten hän sen uudelleen nimesi "Huldan hääleipää", vaaleat leivät ostettiin Stockmannilta. Niiden kanssa tarjottiin merisuolavoita ja hummusta. Takana näkyy myös ystävältä lainattu suuri liitutaulu, jossa luki menu.

Kaikki ruoat tehtiin itse suunnittelemani menun pohjalta. Salaattipöydässä oli vihreän salaatin lisäksi etikkainen kaaliraaste, minttukuskus, marinoituja oliiveja; punasipulia; herkkusieniä; munakoisoa; papuja, pestomozzarellaa ja siemeniä sekä tsatsikia. Kiitos perjantain ja lauantain talkoojoukoille, ilman teitä ei olisi näitä pöperöitä pöydässä. Ruoka sai paljon kehuja eli se maistui. Siihen pyrinkin tällä itse tekemisellä, omasta mielestäni monet pitopalveluruoat ovat mitäänsanomattommia.

Pääruokana oli kylmäsavulohi-mustapekka-pastalaatikkoa. Vuokrattiin lämpöhaude. Lapsille (ja yhdelle kala-allergikolle) oli lihapullapastaa (joka levisi hieman käsiin). Koko menu oli laktoositon, mutta muita ruoka-allergoita eivät vieraat ainakaan ilmoittaneet.

Nämäkin pienet liitutaulut olivat helmikuisten häiden peruja. Toimivat kivoina opastimina, että mitä on tarjolla. Salaattibuffa oli tarjolla myös iltapalalla kera P:n äidin italiansalaatin, tofun, itsetehtyjen sweet chili -kastikkeessa marinoitujen lihapullien, katkarapusalaatin ja parmankinkun. Yöpalaksi olimme tehneet pakkaseen valmiiksi vuohenjuustopiirakoita, joista meni vain murto-osa, koska ne tarjottiin ehkä hippasen myöhään. Harmitti, kun ne oli niin hyviä, että jäivät monelta saamatta, olisi voinut tarjota myös iltapalalla. Snacksinä tarjolla oli popcornia ja popcorn-mausteita, joita sai sekoitella itselleen eväspusseihin.

Hääpuvun tilasin Etsystä (kaula-aukkoa muutettiin vähän jälkeenpäin ompelijalla). Sormus on 100 vuotta vanha ja löytyi jo keväällä viktoriaana.fi-verkkokaupasta (näkyy paremmin viimeisessä kuvassa). Hopeinen korvakoru-kaulakorusetti ovat DesignDomin käsialaa. Häneltä ostin myös kaasoille nahkaiset rannekorut, joissa helmiä. Auringonkukka kaupungin pellolta. P:n puku (Armani!), kravatti ja taskuliina ovat kaikki Stockmannilta.

Ison ilmapallon piti toimia rekvisiittana valokuvissa. Ne kuitenkin jäivät melkoisen tyhjiksi (isä puhalsi, gröhöm), joten jäivät kuvaamatta. Hyvin pärjättiin ilmankin.

Nämä kengät jäivät melkein saamatta, koska olivat loppu joka paikasta. 39-kokoiset Nine Westin kultaiset överisandaalit kuitenkin joku palautti Zalandolle pari viikkoa ennen häitä ja tilasin ne saman tien. Onneksi, ne sopivat pelkistetyn vihreän puvun kanssa törkyhyvin ja olivat mukavat jalassa.

P:lle tilasin huomenlahjaksi (eilislahjaksi tässä tapauksessa) NES-kalvosinnapit. Itse sain häneltä maanantaiaamun vartalohoidon kylpylässä. Ah.

Rantakuvista tuli kauniita. Vasemmalla kuvaustilanteessa, jossa morsian melkein kaatui mereen, poikki napsahtanut auringonkukka.

Näin tiukasti sulhanen piti kiinni, kun palasin morsiamenryöstöstä. Ei ehkä sen takia, että  pelkäsi minun katoavan uudelleen, vaan enemmän ehkä sen takia, että minut ryöstäneet palomiehet juottivat minulle jonkun tujun snapsin Lauttasaaren Kauniissa Kampelassa ja palasin juhlapaikalle melko iloisessa kunnossa. Ryöstön jälkeen serkun lapsi kysyi minulta "Hoideltiiks sua?", jonka hänen äitinsä suomensi nähtyään hämmennykseni, että "Niin, puhuimme tuossa että mahdettiinko sinua KOHDELLA siellä ryöstössä hyvin."

Juomia. Meillä oli viiniä, kaljaa, siideriä, lonkeroa, skumppaa, lapsille jaffaa, palmaa ja angry birdsejä. Ja kaikkia niitä jäi. Paitsi viimeisiä, jotka yllättäen kelpasivat myös autoilijoille ja raskaanaolijoille. Itseä ei juomien ylijääminen niin häirinnyt, mullahan on tulossa tänä syksynä vielä 30-synttärit, joten menekkiä on. Ruoan jättimäinen ylijääminen harmitti enemmän, mutta sitä tungettiin sitten kaikkien halukkaiden/suostujien matkaan.

Photoboothista jäi muistoksi sekä ihanat polaroidit että digikuvat. Vain muutamat jäivät kuvaamatta, joten aika ahkerassa käytössähän tämä paikka oli. Itse kävimme viimeisinä ja... Noh, sanotaanko että se oli liian myöhään :) Tämä huone järjestettiin myöhemmin "discoksi", jossa mekin sitten tanssimme improvisoidun häätanssin eli Kanye Westin Gold Diggerin. Se lähti jonain juhannusläppänä, joka sitten kävi toteen.. Niin usein ne ei käy :)

Kuvat toimivat hauskana sisustuselementtinä myös juhlapaikalla. Haluaisin ne kotiinkin roikkumaan jostain, ovat mahtavia.

Itsetehtyä Rocky Road -suklaata, joka keräsi miehiltä(kin) kiitosta. Puolet maitosuklaata, puolet tummaa suklaata, voita ja sekaan pieniä vaahtokarkkeja, cashew-pähkinöitä, marianne-murua, keksinpaloja ja omar-kuutioita.

Juustokakut tilattiin Lauttasaaren Voipojilta. Olivat herkkua, mutta aika tujua niin kuin juustokakun kuuluukin, joten kakkuakin jäi 2 kpl, vaikka tilattiin juuri sama määrä mikä vieraitakin oli. Monista paikoista luin, että kakkua pitää tilata 20% ylimääräistä, onneksi en tehnyt niin.

Keksit, pikkuruiset herrasväen pikkuleipäsydämet oli tehnyt äitini. Suloisia ja herkullisia. Kakkukahveille varattut avecit unohtui tarjota (koska ne olivat ajautuneet shottihuoneeseen), mutta niitä tarjottiin kyllä sitten myöhemmin.

Ohjelma sisälsi kaksi musiikkinumeroa. Serkkuni vaimo soitti meille Johanna Kurkelan Rakkauslaulun (sävel Lauri Ylönen, sanat Paula Vesala). Toinen kaasoista, paras ystäväni, lauloi toisen ystäväni säestyksellä Sä kuulut päivään jokaiseen. Hän oli joskus, ennen kuin häät olivat edes pilkkeenä kenenkään silmäkulmassa, luvannut laulaa minun häissäni. Ja sen hän teki, upeasti, vaikka välillä vähän itkettikin. Se ei tietenkään haitannut, vaan teki tulkinnasta vielä sen verran tunteikkaamman. Puheita oli mummoni tervehdyksen lisäksi isäni perinteinen ja koskettava puhe sekä P:n äidin vähän myöhemmin illasta pitämä kaunis lyhyt puhe.

Morsiamen ja sulhasen oma ohjelmanumero oli Shottihuone ja sinne pääsyn varmistamiseksi järjestetty kilpailu. Kerroimme vieraille shottihuoneen aukeavan, mutta että sinne pääsemiseksi joutuu kisaamaan. Kisaan osallistuttiin pareittain (piti valita ihminen, jota ei tunne ennestään) ja heille jaettiin laput, joissa oli kysymyksiä juhlapaikasta, hääparista, päättelytehtäviä yms. Lappu piti tuoda täytettynä sitten joko morsiammelle tai sulhaselle, jotka tarkistivat vastaukset ja antoivat parille tarrat, jotka oikeuttivat sisäänpääsyyn shottihuoneeseen. Jossa siis oli sekä erilaisia shotteja että viskejä. Tästä tulikin loppuillan suosituin huone, jossa tunnelma oli katossa. Välillä pelkäsin, että Villan yläkerran katto romahtaa.

Loppuillan ohjelmaan kuului vielä kaasojen järjestämä Tuttu juttu, joka oli oikeinkin hauska pieni ohjelmanumero, joka kerran vielä keräsi porukan yhteen. P pelasi minut pussiin, kun kysyttiin kumpi on kärsivällisempi. Hän ei vastannut hetkeen ja minä aloin tietysti jo hermostua ja kuikuilla, että "eikö se jo vastaa"... Aamuun astihan niissä kemuissa meni. Pihalla oli kavereiden paloautosauna, josta jengi loikki rantaan uimaan ja hoilotusta Singstar-huoneesta kuului viiteen aamulla. (Ei Pirjo Hakonen)

Hyviä vinkkejä: Palkatkaa valokuvaaja (en voi vieläkään uskoa, että meidän häät näytti näin hyviltä), älkää stressatko säästä etukäteen (hääpäivänä satoi, mutta ei siihen maailma kaatunut, eikä se itkettänyt... niin kuin ei muutkaan pienet "pieleen menneet asiat"), kutsukaa osa vieraista illaksi, jos tila on pieni (tätäkin stressasin etukäteen, mutta iltaporukan saapuminen ja sulautuminen joukkoon meni oikein sulavasti, mitä nyt unohdettiin antaa heille partyfavorit :P), venyttääkää bileet kolmipäiväisiksi jos pystytte (perjantaina naimisiin, lauantaina juhlat, sunnuntaina hotelliin) ja pyytäkää apua (mielelläänhän sitä itsekin toisten häiden/juhlien eteen on valmis talkoilemaan). Älkää suunnitelko päivää liian tarkkaan, on hauskempaa, jos kaikki ei ole etukäteen täydellisesti treenattua. Tunnelma syntyy ihmisistä, meidän läheiset ilmeisesti muodostavat niin uskomattoman porukan, että fiilis pysyi koko päivän lämminhenkisenä ja iloisena. Cheesyä, mutta olemme uskomattoman onnekkaita, että lähellämme on sellaisia ihmisiä. Ja tietty, että meillä on toisemme.

Kaikki kuvat Pirjo Hakonen / Mimesis (paitsi yksi erikseen merkitty)