Vaikka mahtuuhan väliin päiviä. Melkein vuoden verran. Hauraat ensihetket ovat vaihtuneet hurjaan vauhtiin ja riemuun, joka pirskahtelee ympäri taloa.
Menen piiloon ja sinä säihkähdät onnelliseen hihkaisuun, kun löydät minut. Pärisytät mahaani ja kiipeät ylitseni kun makoilemme olohuoneen matolla. Kurkistat olan taa ennen kuin kurkotat kaukosäätimiä. Huomaanko minä. Juokset karkuun, kun huudan "äiti tulee ottaa kiinni". Osoitat ylös, kun kysyn missä lamppu on. Sanot äiti ja pppu (lamppu).
En ole koskaan ennen kokenut näin paljon vuodessa. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Näin onnellinen.
En ole koskaan pelännyt yhtä paljon. Edinburghin maanalaiset kummituskäytävät olivatkin lasten leikkiä.
En ole koskaan haikaillut menneitä näin paljon. Ja toisaalta kaikki ne hetket toivat minut tälle tielle, jossa on nyt kevyt kulkea toisella puolellani iso ja toisella puolellani pieni mies.
Yritän muistaa, ettei se tähän lopu. Äitiys. Ihan joka päivä edelleen näemme. Aamuin illoin.
Mutta nyt on iskän vuoro hoitaa sinua päivät. Iskä laittaa päikkäreille. Vie sinut värikylpyyn ja mammalle lounaalle. Iskä taistelee ulkovaatteet päälle. Iskä on täällä kun kaadut tai väsyt. Iskän kanssa leikitte piilosta. Muistakaa muskari torstaiaamuisin!
Ei tämä tähän lopu. Mutta kun suljen kotioven takanani, niin tulee kyllä kauhea ikävä
No comments:
Post a Comment