Olen kokenut monta sellaista hetkeä, jossa tuntuu ikään kuin että laskeutuu takaisin maan päälle. Että tietyiltä osin elämä palautuu takaisin tuttuihin uomiinsa, kun onhan se ollut aika erikoista tässä vuoden. Nyt on taas työtä, työkaverit, lounas ja pikaista huulenheittoa kahvikoneella. Töihin mennään ja sieltä tullaan. Jotain tehdään. Sitä entisen elämän arkea, tiiättekö?
Oon työmatkoilla ja töissä (mulla on 95% tietokonetyö) kuunnellut Spotifystä Vesalaa ja miettinyt, että kyllä ne ihan aiheesta kouhkasivat koko kesän tästä. Vanhana PMMP-fanina tää on vähintäänkin hävettävää. Oon pukeutunut normaaleihin vaatteisiin, siisteihin. Kotona ne pitää muistaa vaihtaa heti pois tai eivät mene enää huomenna. Meikkaan aamuisin ja tapasinpa jo ystävänkin lounaalla. Oli se erilaista, kun en samalla tuputtanut maissinaksua kenellekään.
Että on tällaista muutakin elämää. Edelleen. Ei oo kadonnut mihinkään, vaikka itse käväisin pyöräyttämässä yhden pennun. Ihan virkistävää olla taas täällä. Terve vaan!
Olen tietty ikävöinyt kotiin, mutta en niin kovasti kuin etukäteen pelkäsin. Vähän silleen kun on vastarakastunut ja on kiire töistä kotiin oman höpönöpönassun kainaloon. Viikonlopun erossaolo tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tämä on vähän samanlaista. Paitsi sillä erotuksella, että tiedän Arvon olevan ihan yhtä hyvässä kainalossa kuin omassani. Se jotenkin rauhoittaa ja pystyn odottamaan kotimatkalla bussia viisi minuuttia menettämättäni hermojani.
Ja miten ihana on tulla töistä kotiin. Nähdä se naurava nassu ja heti kutitella. Huomaan, että jaksan touhuta Arvon kanssa ihan erilailla kuin pitkään aikaan. Illat on täynnä peuhua.
Paljon on tapahtunut myös kotirintamalla. Iskä ja Arvo ovat löytäneet oman rutiininsa, jota tällä viikolla on kyllä värittänyt aika pitkälti minun heille etukäteen sopivat menot. Heh. Ensi viikolla saatte ottaa rennommin, lupaan.
Kyselen iltaisin mieheltä, mitä Arvo on syönyt ja miten nukkunut päivän aikana. Jo viikon jälkeen kyselen vähän vähemmän. Heillä on selvästi homma hanskassa. Olen vaan tottunut tietämään. Ja aika outoa, kun lähdemme jonnekin niin mies pakkaakin hoitolaukun. Ja minulla on käsilaukku!
Töiden aloittamista on tietysti helpottanut se, että Arvo ei ole pahemmin perääni itkeskellyt. Ekana iltana hän oli levoton, sen jälkeen illat ovat sujuneet normaaliin tapaan. Hän on tässäkin osoittanut olevansa tosi sopeutuvainen muutoksiin. Se on niin leppoisa tyypppi!
Ja Arvo on nyt neljä yötä nukkunut 10-11 tuntia yössä heräämättä (okei, yhtenä yönä heräsi kerran klo 23 aikaan). Tässähän voisi ruveta jossittelemaan, että miksei ehkä aiemmin jo siirretty omaan huoneeseen ja toisaalta myös katkeroitua, että miksi juuri nyt kun yövuorovastuu siirtyi miehelle ensimmäistä kertaa.
Mutta nyt en kyllä tunne yhtään negatiivista tunnetta tämän asian suhteen, tuntuu vaan tosi tosi ihanalta, jos tämä on nyt meillä uusi normaali. Väsyneimpinä aikoinani olisin varmasti antanut mitä vain, että tähän olisi päästy heti, mutta tuntuu kyllä, että Arvo ei olisi ollut vielä kesällä valmis omaan huoneeseen. Sekin vaihe oli vaan kahlattava läpi. Onneksi on takanapäin!
Voi toki olla uutuuden viehätystä ja nukkuminenkin vaan vaihe. Voi voi ja jos jos. Mutt nyt on kyl hyvä. Vitsit, miten hyvä! Just nyt.
"Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa
mitään eilistä juttua jankuttaa
Voit sä vetää suupielet ylöspäin
laa la laa laa laa laa
Älä tuu droppaa mun tunnelmaa
älä tuu droppaa mun tunnelmaa"
/Paula Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa
No comments:
Post a Comment