Iloitsin etukäteen, että tässä siirtymävaiheessa osun juuri täydellisesti pikkujoulukauteen. Pääsen duunipikkujouluihin ja alueemme äitiporukan omiin. Jipii! Viime vuonna luonnollisesti meni pikkujoulukausi ihan ohi. Vaikka jouluruokakauteen Arvon syntymä oli kyllä erinomaisesti ajoitettu. No, kaikkea ei voi saada.
Äitiporukka kokoontui viime perjantaina. Oli kyllä tosi hauskaa, vaikka valitsemani teatteriesitys oli vähän turhan synkkä pikkujoulutunnelmaan. 15 äitiä meitä oli parhaimmillaan, muutamat (allekirjoittanut toki myös) istuivat pöydässä vielä portsarin kehotellessa poistumaan. Ei kunnon takia, mutta sulkemisajan. Hetki pieni, juon juomani ja nauran vielä hetken.
Lauantai meni kohtalaisesti, mieto päänsärky. Kävimme koko perhe pitsalla (Arvokin nutusti pitsan reunaa ihan onnessaan). Sunnuntaina väsytti eniten. Maanantain lähestyminen alkoi ahdistaa, ikävä kiertää kurkkua. En minä voi mennä töihin. Enää koskaan. En voi mennä nukkumaan. En osaa mitään. En varsinkaan olla äiti. Enkä töissäkään osaa mitään. Enkä osaa leipoa.
Ensimmäistä kertaa kadutti, että olin palannut töihin. Vaikka tiesinhän minä, että se on vaan sitä sunnuntaifiilistä. Haikeaa krapulaa. Niin tuttua, mutta ei ole viime aikoina täällä vieraillut.
Sitten vielä päälle liskojen yö. Ja siitä töihin.
Sellainen on äidin pikkujoulukatumus. Jaksanko mä vielä muka toiset?
Kuvan joulutortut eivät liity tapaukseen. Pienet on Arvolle, maistuivat tulevalle herkkusuulle. Siis niin siistiä tää, että hän saa jo syödä kaikenlaista. Ja disclaimer: ei meillä joka päivä syötetä taaperolle pitsaa ja joulutorttuja.
No comments:
Post a Comment