Tunneihminen ja päiväkodin valinta

Arvo aloittaa päivähoidon tammikuussa. Kesällä kun päätös aikataulujen suhteen oli tehty havahduin puheisiin, että alueeltamme voi joutua kauemmaksikin kunnalliseen päiväkotiin. Varsinkin kun aloittaa "kesken vuoden" eli tammikuussa. Meillä on auto, jota mies käyttää työmatkoihin, mutta minulla ei ole ajokorttia. Ää, ei minnekään kauas! Tehtiin hakemus kunnalle pikapikaa.

Kunnallistahan et itse saa valita, meillä saa toivoa kahta paikkaa. Alusta asti ajattelin, että en käy tutustumassa päiväkoteihin.

Olen nimittäin sellainen tunneihminen ja olin varma, että jossain päiväkodissa astun ovesta sisään ja rakastun. Siellä maailman lämpöisin päiväkodintäti halailee lapsia ja onnelliset piltit syöttävät toisilleen sateenkaaren paloja ja puhuvat kissanpojista. Pulla tuoksuu ja minäkin haluaisin jäädä koko päiväksi.

Sitten pam! ovi lyötäisiin kiinni ja Arvon kanssa pihalla itkisin, että "pliiiiiiis, ottakaa tää mun pentuni sinne, pliiiiis".

Tämän tiedostaen laitoimme kunnallisen hakemuksen päiväkotien sijainnin perusteella. Sikaa säkissä niin sanotusti.

Sitten kuulin yksityisistä päiväkodeista. En ollut tajunnut, että niihin haetaan erikseen. Luulin (tämä voi toki olla käytäntö osittain myös), että kaupunki tyrkkää niihin, jos ei muualle mahdu.

Yllätyksekseni ne eivät ainakaan tällä alueella edes maksa (juuri) enempää kuin kunnan. Otin yhteyttä päiväkoteihin ja pääsimme niissä jonoon, paikkaa ei vuodenvaihteeseen uskallettu kesän lopulla vielä mistään luvata suoraan. Mutta jonot kuulemma elävät, ei hätää.

Yksi äitiystävä sitten vinkkasi, että yksityisissä olisi hyvä käydä tutustumassa. Osoittaa olevansa kiinnostunut ja käydä näyttäytymässä, että "hei, me oltais tällainen hirveen hyvä asiakasperhe teille". Jonoa tai ei, niin yksityiset päiväkodithan saavat luonnollisesti päättää itse asiakkaansa.

Kävimme sitten Arvon kanssa kahdessa päiväkodissa. Joista toiseen rakastuin. Tietty.

Ja kävi niin kuin pelkäsin. Unelmapäiväkodin jonotilanne ei antanut armoa, mutta saimme kuitenkin onneksi paikan siitä toisesta yksityisestä. Kaikinpuolin hyvä päiväkoti sekin ja jopa lähempänä kotiamme. Mutta kun tunneihminen oli mennyt rakastumaan. Tyytymiseltähän tämä toinen päiväkoti sitten tuntui, vaikka tosiaan erot olivat aika pieniä.

Sopimus allekirjoitettiin ja homma lyötiin lukkoon. Kela-asiat selvitettiin ja kaikki sujui. Töiden aloittamisen tuoksinassa tuntui kyllä hyvältä, että alkuvuoden suunnitelma oli selvä. Arvolla on päiväkotipaikka ja läheltä. Hyvä päiväkoti se on... Ihan varmasti hyvä. Tietysti hyvä.

Sitten viime viikolla soi puhelin! Unelmapäiväkodin johtaja soitti, että nyt olisi ihmeen kaupalla vapautunut Arvolle tammikuussa paikka.

Jee! Snif! Ihanaa! Jee!

Lähetin miehelle niin kryptisen viestin asiasta, että hän kuvitteli jonkun kuolleen.

Sitten selvitettiin peruutusehtoja jo hyväksyttyyn päiväkotiin. Sinne meiltä jäi nyt varausmaksu (100e), mutta tämä oli nyt täysin sen arvoista.

Tiedättekö, mistä sen huomaa. Minä oikeasti odotan jo tammikuuta! Se ei enää tunnu yhtään tippaa ikävältä tai "pakolliselta pahalta". Arvo pääsee parhaimpaan mahdolliseen hoitoon. Meille kaikkein sopivimpaan. Iiiih!

Päiväkoti on tosi kodinomainen, pienet ryhmät ja siellä on kaikki tädit olleet tosi pitkään eli viihtyvät itsekin. On oma keittäjä ja mikä mulle itselle tosi tärkeää, niin sitä pyörittää yhdistys. Johtokunta, täältä tullaan. Tiettykin!

Meille oli oikeastaan melkeinpä kaikki muut asiat tärkeämpiä päiväkodin valinnassa kuin Arvon mahdollisuus kasvisruokavalioon. Epäilin, ettei se tässä pienessä päiväkodissa, jossa on oma keittäjä, välttämättä onnistuisi. Eikä se olisi haitannut. Kysyttyäni asiaa selvisi kuitenkin, että henkilökunnassa on kaksi kasvissyöjää ja keittäjä tekee heille aina ruoan erikseen. Arvo liittyy sitten tähän porukkaan, vitsi jee!

Edesmennyt mummoni sanoi vaihdettuani työpaikkaa tuossa viisi vuotta sitten "Henna, sinulla ne on asiat aina järjestyneet parhainpäin". Silloin ajattelin, että niin ne kyllä tosiaan usein ovat. Ja mummo hei, taas järjesty hommat!