Syöminen, kommunikointi, pottailu, liikkuminen, kaikki tekeminen kehittyy koko ajan. Minusta on edelleen tosi liikuttavaa, kun Arvo tekee esimerkiksi jotain järjestelmällistä tai johdonmukaista. Kun hän siirtää tuolia pois pöydän alta päästäkseen kiipeämään siihen tai kun hän antaa pyydettäessä kaverille lelun kädestään. Tai kun hän hyppää sylistäni luettuamme kirjan loppuun ja säntää kirjahyllylle huutaen "toinen kiija".
Äidille, ja iskällekin, mieluisin uusi taito on kuitenkin suukottaminen! Arvon suukko ei olekaan mikään pieni hipaisu, vaan hän pistää kunnolla huulet tötterölle ja päästää perään vielä kunnon maiskauksen.
Suukkoja ei kuitenkaan ihan ilmaiseksi saa. Minusta kun olisi ihan tarpeeksi suukon ansaitakseen se, että tapaamme päiväkotipäivän jälkeen. Väärin! Parhaiten suukkoja saa leikin tuoksinassa, pyytämättä ja yllättäen niitä jaetaan vain erikoistyypeille kuten serkuille.
Toistaiseksi suurimman suukkovyöryn on saanut kuitenkin toisen kummitädin nuoruuskuva (sori termi, mutta on se nyt reippaat 15 vuotta vanha kuva!) , joka meillä on kehyksissä pöydällä. Sitä Arvo on muutamina iltoina kannellut mukanaan ja välillä katsellut kovin lempeästi ja muiskautellut.
En heti keksi mitään parempaa kuin oman lapsen hellyydenosoitus. Muisk!
Niin ja siis tekstin otsikko ja kuvahan sopivat mainiosti yhteen. Heh.
No comments:
Post a Comment