Vuosi 2016

Mitä voisin kirjoittaa yhteenvetona vuodesta, joka alkoi masukipuisen 6 viikkoa vanhan vauvan kanssa ja päättyy tuon 1-vuotiaan pienen ihmisen kanssa rakettien ihmettelemiseen? Vuodesta, jolloin ihan kaikki muuttui ja sitten pikkuhiljaa pala palalta alkoi palautua takaisin, vaikka ei mikään kuitenkaan koskaan ole enää entisellään...

Päällimmäisenä tunteena vuodesta jää kiitollisuus. Että sain elämässä kokea tällaisen vuoden. Siihen kuului paljon hyvää ja vähän rankkaa, muttei mitään peruuttamatonta tai mitään, mistä ei selvittäisi.

Elämä lapsen kanssa on vuoden aikana muuttunut helpommaksi. Arvo on kasvanut meidän perheeseen kiinni ja osaksi arkea. Me vanhemmat osataan ja uskalletaan enemmän. Herkät pikkuvauvahetket ovat vaihtuneet riemuun, joka kuuluu ja vauhtiin, jota ei enää koskaan jarruteta.

Maailma on huolettanut minua vielä aiempaa enemmän tänä vuonna, olen katsokaas sitä maailman tuskaa mukanani kantavaa ihmistyyppiä. Mutta uuden, täysin avoimen ja välittömän ihmisen kanssa olemisessa on kuitenkin jotain tosi lohdullista ja toivorikasta.

Uuden sukupolven kasvattaminen tuntuu sekä suurelta etuoikeudelta että vastuulta. Sillä matkalla tää vuosi 2016 olikin vain alkusoittoa.

Jännä nähdä, mitä vuosi 2017 tuo! Mut nyt kippis!

Menkää Lappiin!

Kehoitus kaikille ja muistutus itselle. Menkää hei Lappiin! Me mennään kerran vuodessa tästä eteenpäin. Piste.

Kaksi vuotta sitten vietimme joulua lapissa ja rakastuin pohjoisiin maisemiin uudelleen. Tai ensimmäistä kertaa näin aikuisena. Lapsuudessa kävimme Lapissa parikin kertaa vuodessa, mutta omilleni muuttamisen jälkeen olen käynyt vain kerran kavereiden kanssa ruskareissulla.

Jo kaksi vuotta sitten vannoin, että nyt Lappi tulee vuosittaiseen reissuohjelmistoon. No, sitten tuli raskaus ja talvivauva (joka ei toki estä reissaamista, mutta me ei koettu tarpeelliseksi siihen väliin). Nyt vuoden tauon jälkeen vietimme taas joulun Lapissa. En kestä, miten hienoa siellä on!

Koko joulu oli kerrassaan ihana, kiitos joulujengin, joka koostui mummusta, varapapasta ja siskonperheestä. Oli ruokaa, pukki, lahjoja, herkkuja, aamuriehuja, iltariehuja, saunaa, kylpylää, ulkoilua, hengailua ja paljon kaikkea Frozenia, kiitos vaan kahden televisioinnin ja 4-vuotiaan jouluun osuvien synttäreiden sekä tietysti joululahjojen. Aattoaamuna 4-vuotiaalta kysyttiin, että mikä päivä tänään on? "Se päivä kun Frozen tulee telkkarista suomeksi!"

Tällä kertaa kokeilin ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien myös talviurheilulajeja. Laskettelua ja hiihtoa. Nehän on kivoja molemmat, jos on lunta ja ilmat sekä maisemat kohdillaan. Ihme kyllä en kaatunut laskettelurinteessä, mutta murtsikoilla vedinkin sitten nenälleni.

Nelivuotiaalla siskontytöllä meni hiihdot ja laskettelut vähän sekaisin. Olimme hänen kanssaan ladulla ja hän ihmetteli, koska se mäki tulee. Mikäs mäki? "No, se missä on ne valot!". Hän olikin siis vähän pettynyt maastohiihtoon, action-mimmejä tämä!

Ja revontulet. Porot. Lumiset puut. Taivaanrannat. Narskuna kenkien alla. Uutena viehätyksenä kirpsakka puna Arvon poskilla. Lämmin glögi sitten sisällä. Arvo ei toki vielä ymmärrä esimerkiksi pulkassa istumisen hienoutta, mutta oppinee sen ennen kuin huomaammekaan - isänsä puhui jo jotain omasta lumilaudasta...

Ainut mikä Lapissa ei ole hyvää tähän aikaan vuodesta on hyvin hyvin lyhyt valoisa aika. Neljä tuntia tehokasta peliaikaa ja sitten. Pimeys.

Itsellä on kivat muistot lapsuuden talvista Lapissa, vaikka ne jossain vaiheessa värittyivät teinivuosien "mulla on niin tylsää joka paikassa koko ajan ja en todellakaan lähde ulos" -angstihommiin.

Mutta niin, tässä pari kuvaa, jos ette muuten usko! Menkää Lappiin!

Lämpöistä joulua!

Kuvat: DMK Photography

Uskallanko näyttää olevani epätäydellinen?

Ei ole helppoa julkaista itsestään mitään epäimartelevaa. Enpä ole sitä juuri ennen tehnyt, mutta viime viikonloppuna vedin syvään henkeä ja julkaisin jotain minulle tärkeää, vaikka tiesin samalla paljastavani jotain "noloa".

Julkaisin kuvasarjan poikani ekasta vuodesta omassa sylissäni. Kuvista näkyy kovin paljon asioita, joista yksi on se, että olen lihonut tässä loppuvuoden aikana. Toki olen sen tiennyt ennen tätä viikonloppua, syksyn mittaan kun on pitänyt rajata instakuviakin niin "ettei kukaan vaan luulis, että oon uudestaan raskaana".

Julkaistua kuvasarjaa muokatessani mietin, että kaikkihan sen lihomisen näistä kuvista varmasti näkee, mutta saattaa olla että joku sanookin jotain. Sellaisia ihmisiä kun on. He näkevät toisessa epätäydellisyyden, heikkouden ja sanovat sen ääneen. Mietin, että kestänkö kuulla, tuntuihan jo asian "paljastaminenkin" ahdistavalta. Tätähän kuuluu peitellä!

Painoin julkaise, koska ajattelin olla rehellinen, että niin, tällaistakin voi käydä. Ihminen voi synnytyksen jälkeen lihoa, vaikka kuten sain sitten kuulla "pitäisi laihtua".

Niin. Muutama ihminenhän siihen sitten tarttui somessa. Case "paisunut mamma" kesti hetken ja sitten se katosi moderaattorien hampaisiin. Ja unholaan. Pitkä tarina lyhyesti: pahoitin mieleni hetkeksi ja pääsin yli, koska kuten yhdessä aiemmassa tekstissä totesin, olen oppinut olemaan suhteellisen sujut itseni kanssa.

Kuitenkin muutamia pureskeltavia ajatuksia tapahtuneesta heräsi.

Eräs painooni huomiota kiinnittänyt kommentoija totesi, että "jos julkaisee itsestään tällaisen kuvan, pitää kestää arvostelua". Häh? Miksi kenenkään pitäisi kestää arvostelua? Siis toisen (ulkonäön) arvosteluhan on todella epäkunnioittavaa käytöstä. Miksi netti on joidenkin mielestä paikka, jossa käytöstavoilla voi heittää vesilintua ja sanoa mitä mieleen juolahtaa?

Jos yhden mielestä on sopivaa "vain todeta niin kuin asia on", mutta sadan mielestä sen on epäkohteliasta, onko kyse oikeudesta sananvapauteen vai olisikohan kyse sittenkin vaan niistä käytöstavoista? Siitä kuinka toista ihmistä kuuluu kohdella? Toisen tunteiden huomioimisesta?

Lopultahan tällainen ajattelu johtaa siihen, että oikeastaan vain täydelliset ihmiset saavat pitää blogia.
Koska jos olet ruma tai tyhmä (tai et muuten täytä yhteiskunnan odotuksia), sinun pitää nöyrästi kuunnella kun nettikansa sen sinulle kertoo. Koska hei, sehän on vaan totuus ja itsepähän kerjäsit verta nenästäsi julkaisemalla jotain epätäydellistä! Ens kerralla vedät sitten vatsan sisään ja pistät meikkiä niin ku kunnon bloggaajan kuuluu! Esität ainakin täydellistä, jos et sitä ole! Nih!

Ehkä otan itsestäni mallia ja jaan useamminkin (ja jatkossa tiedostetusti) näitä epäonnistumistarinoita. Niitä näkee aika vähän, koska kuten opin, ei ole helppoa jakaa sellaista eikä myöskään altistaa itseään muiden arvosteltavaksi.

Mutta, kuten eräs edelliseen postaukseen kommentoinut kävijä totesi, se on vertaistukea parhaimmillaan! Kun elämä ei aina mene niin kuin Strömsössä. Ja kun sen antaa myös näkyä!

No babies or mothers were harmed during these photoshoots.

Äiti ja vauva - kuvat kuukausittain

Näistä kuvista oon tosi onnellinen. On ollut Arvon eka vuosi, mutta myös minun eka vuosi äitinä. Näissä kuvissa me on kasvettu yhdessä.

Jostain syystä näitä kuvia tuli tavaksi ottaa aamulla. Ehkä sen miettisin vielä uusiksi. Tapa lähti oikeastaan siitä, että sen hetken kun talvella on valoisaa oli valoisinta meidän makuuhuoneessa. Ja tuon sinisen seinän halusin kuvien taustaksi. Mutta tukka on aamupörrö joka kuvassa eikä meikin hiventä. Äidin värissä näkyy hyvin kesä, hiusten likaisuus sekä silmäpussien koko korreloi mitenkä-on-vauva-viime-aikoina-nukkunut-yhtälöön.

Tätä on myös vähän vaikea julkaista, koska tästä niin näkee, että millainen painojojoilija minä olen. Huoh. Ja jossain vaiheessa kesää iski kova teiniakne, joka ei ole helpottanut. Huoh.

Arvon vaatetus vakiintui valkoiseksi vasta liian myöhään, ekassa kuvassa hänellä on L-koon kestovaippa ja kuvakulmakaan ei ole kuvissa sama.

Itse näen näissä kuitenkin meidän vuoden. Tiedostamattani kuvasimme aika realistisen sarjan vuodesta, joka myllersi kaiken. Ei se ollutkaan tasaista eikä kiiltokuvaa. Ei todellakaan. Se oli tällaista.

Arvon eka vuosi - vauvan kuukausikuvat

Snif ja nyyh. Pari viikkoa myöhässä julkaisen nyt näitä Arvon synttäripostauksia vielä!

Ihanat oli nuo Milestone-kortit, jotka saatiin vauvakutsuilla. Nyt ne on kahlattu loppuun ja menevät kiertoon kummipojalle. Osa niistä on kyllä aika tehokkaasti jyrsitty kuten kuvista näkyy. Hirveän haastavaa tuo kuvaus oli sen jälkeen, kun Arvo oppi tarttumaan asioihin.

Ja jos luulin vuosi sitten, että vauvan kuvaaminen pimeimpään vuodenaikaan on haastavaa, niin kyllä viipottavan taaperon kuvaus samaan vuodenaikaan on vielä hankalampaa.

Huomasin myös, että Arvolla on 5kk, 8kk ja 11kk -kuvissa samat housut. Jostain meille käytettynä tulleet harmaat 68-koon H&M-collegehousut. Edelleen ovat käytössä. Ne on ihan parhaat. Leveä vyötärö ja pysyvät hoikan pojan päällä nytkin kun menoa riittää ja napakoiden lahkeensuiden ansiosta sukatkin pysyy jalassa. Kangas on tukevaa ja nypytöntä, vaikka meilläkin nämä pöksyt on pesty jo kymmeniä kertoja. Saati sitten entisessä kodissa.

Olen yrittänyt etsiä samanlaisia, mutta H&M:n valikoimissa niitä ei enää ole enkä ole muidenkaan kauppojen valikoimissa vastaavaa mallia nähnyt. Lastenvaatekirppiksiäkin olen silmäillyt joskus nämä mielessä, ostaisin heti seuraavat koot.

Toisaalta on sillä edelleen käytössä tuo vihreä vaippakin, joka on päällä 10 viikon kuvassa.
Sitten 12 viikon kuvaa otettaessa Arvo ei oikein hotsittanut ja minun piti ottaa uudet toisella kertaa, mutta se jäi. Onneksi on edes tuo ja eihän se elämä aina ole pelkkää hymyä.

Lapsen ensimmäiset sanat

1. Äiti - Tätä hän on hokenut jo aika kauan. Ei kuitenkaan osoita minua kysyttäessä missä äiti? Enpä sitten tiedä, että tietääkö mitä hokee.

2. Lamppu - Pikemminkin Amppu. Ensimmäinen sana ja asia, jotka Arvo varmasti yhdistää. Aina hän osoittaa lähintä lamppua, kun kysyy missä lamppu on? Ja sanoo Amppu, kun kysyy mikä tuolla on.

3. Kato - Arvo hokee usein kato, kato, kato. Hän ei kuitenkaan sano sitä yleensä, kun tuo jonkin asian "näytille". Aarteitaan hän esittelee mielellään, mutta autas jos nappaat kädestä! Hän myös hokee kiikkaa, kiikkaa, kun keinuu keinutuolissa ja ymmärtää, jos sanotaan, että haluatko kiikkaa?

4. Kaapo - Niin, Kaapo. Meillä ei valitettavasti ole kaveripiirissä yhtään Kaapoa. Eli hän tarkoittaa siis piirroshahmo Kaapoa. En ole hirvittävän ylpeä tästä. Gröhöm. Ja kyllähän meillä Kaapoa katsotaan silloin tällöin, ei käy kieltäminen. Mutta sitäkin enemmän meillä kyllä lauletaan Kaapon tunnaria. Ihan harva se päivä jompikumpi meistä vanhemmista aloittaa hoilaamisen ja sitä jatketaan sitten vuoroissa ja yhteislauluna. Todella, todella, todella tarttuva renkutus.

Ja silläkin uhalla, että kuulostaa puolustelulta ja paljastan kuinka dorkia juttuja me täällä kotona pohditaan, niin meillä on myös puhuttu Kaaposta aika paljon. Olemme miehen kanssa ihmetelleet ja googlailleet Kaapon kaljuutta (se on jo neljä!) ja sitä, miten sarjassa on piirretty vaan keskiosa ja reunat ovat valkoiset. Googlailu vei meidät Kaapon Wikipedia-sivulle, jossa oli juuri vieraillut trolli ja sitäkin on naureskeltu moneen otteeseen.

Myös kakka-sana tulee joskus. Joku noissa ka-alkuisissa sanoissa ilmeisesti miellyttää Arvoa. Siksi varmaan se Kaapokin :) Tai sitten juurikin tämän takia... Korvamato viikonlopuksi, olkaa hyvä!

Kipeä taapero

Syyllisyysbingosta unohtuikin se yks paha. Lapsi sairastaa. Ja sehän jos joku on äidin vika. Ja kun joutuu antamaan lapselle vielä antibioottiakin. Siinä se vasta pilalle menee lapsen terveys. Blaah.

Arvolla on nyt siis korva- ja keuhkoputkentulehdus. Kohtalaisen pitkälle edenneet kun lääkärissä käytiin.

Lauantai-iltana sanoin miehelle, että käydään maanantaina näyttämässä, jos ei ala taittua. Pahenikin sitten nopeasti.

On kyllä vaikea tulkita tuota lasta. Porhaltaa täysiä, ei valita mistään, muutenkin oireet aika lieviä.
Toisaalta tuntuu, että ehkä en vaan ole tarpeeksi herkkä viesteille. Arvo on viety lääkäriin kolme kertaa hänen elämänsä aikana ja joka kerta on ollut "tosi kyseessä". Ei siis vakavaa vakavaa, mutta diagnosoitavaa. Enterorokko, korvatulehdus ja nyt tämä tuplasetti.

Ja on kai hyvä, ettei tässä sekoa ihan jokaisesta köhäisystä. Mutta pitäisikö sitä silti vähän olla tarkkaavaisempi. Vaikka tiedän, että huomaisin kyllä, jos lapseni kärsii. Kunpa osaisi aina tehdä kaiken oikein.

Voih. Sitten on vielä tämä äidinvaisto, joka pistää nukkumaan Arvon huoneen sohvalla, vaikka on työpäivä ja mies sen tekisi mielellään ja _ihan yhtä hyvin_. Mutta enpä minä siellä omassa sängyssä nukkuisi sen vertaa. Kuulostelisin niitä yskäisyjä sieltä käsin, vieressä nukun ehkä jopa levollisemmin.

Paranemaan päin on jo. Onneksi.

Ja Arvo kun on tuollainen perusaktiivinen yksivuotias, hän ei tietenkään tunne sairastuvassa niin tärkeää termiä "köllötellään". Kuvassa hän katsoo Kaapoa parhaassa lepoasennossa, johon malttaa.

Äidin syyllisyysbingo

Marja Hintikka Live jakoi seinällään Mom Guilt Bingon perjantai-iltana. Meinasin jakaa se omalla Facebook-seinälläni...

Mutta mun olikin sitten ihan pakko tehdä oma, koska:

1) MHL:n bingossa oli joitain, mitä en allekirjoita
2) Sain harjoitusta joulukorttipuuhiin uudella ohjelmalla (huomatkaa jouluteema!)
3) Mies oli pikkujouluissa ja mulla tylsää
4) Oli vaan ihan pakko.

Montako saatte? Tuleeks BINGO?

Aikakapseli 1-vuotiaalle

"Arvolla olisi yksi synttäritoive. Hän on nyt pieni poika, mutta vuonna 2034 (hui!) hän täyttää 18. Juhlissa on "aikakapseli", johon voitte halutessanne sujauttaa aikuistuvalle Arvolle jonkun viestin. Vaikka ihan lyhyenkin. Kertoa vuodesta 2016, itsestänne, millainen tyyppi Arvo teistä on nyt, millaisen uskotte maailman vuonna 2034 olevan. Tai vaikka piirustuksen. Viestin voi halutessaan toimittaa myös jälkeenpäin tai kirjeitse. En lue niitä, jos ei Arvo 18-vee anna."

Tällaisen toiveen esitin Arvon 1-vuotissynttärivieraille joitakin päiviä ennen juhlia. Aikakapseli oli juhlissa esillä ja sinne tuli mukavasti kirjeitä (en ole lukenut niitä!). Ihanaa.

Monet ovat sanoneet toimittavansa viestejä vielä jälkeenpäin, ei olla vielä "sinetöity" aikakapselia. Omakin kirje on vielä kirjoittamatta. Mun pupu joskus 18-vee...

Mutta miten mää maltan 17 vuotta?! Ja mitä jos Arvo ei annan mun lukea niitä sittenkään?!

Ja niin kuin kuvasta näkyy, laskin väärin! Arvo täyttää 18-vuotta jo vuonna 2033. Heh. Laskeminen. Vaikeaa. On.