Hän on raskaana

Hän, jolle kesä on ehkä jo piirtänyt pisamat poskille. Hän, joka toivoi ja toivoi. Hän, josta minä tiedän vain tämän tiedon. Että hän on raskaana.

Lahjamunasolujeni saaja odottaa vauvaa.

Olin niin psyykannyt itseäni pettymyksen kestämiseen, että unohdin kokonaan miettiä onnistumisen mahdollisuutta.

Jälkitarkastuksessa sitten uteliaisuus voitti pelon ja kysyin. Ja uutisen kuuleminen tuntuikin sitten aivan järisyttävän hyvältä. Kuin omaa plussatestiä olisi käsissään pidellyt. Minä autoin tuossa. Me onnistuimme yhdessä. Mikä onni!

"Tohon ei joka muija pystykään", sanoi ystävä. Ei pysty ja olen siitä aivan helvetin ylpeä. Että tein sen, että tulos on tämä.

Yksin jo vain tämän uskomattoman upean fiiliksen takia tämä koko prosessi kannatti. Ja tunne siitä, että tekisin kaiken uudelleen, on vain vahvistunut.

Pidä pintasi siellä, pieni ihminen! Puolikas minua, mutta kokonaan heidän. Pidä pintasi!

Järven rannalla

Taapero yrittää koko ajan kävellä järveen.

Hän osoittaa kaukaisuuteen. Ja sitten yrittää kävellä sinne.

Hän kävelee rantaviivaa. Ja sitten yrittää kävellä järveen.

Hän suuttuu, kun ei saa kävellä järveen.

Hän heittää kiven veteen ja haluaa hakea sen takaisin.

Hän leikkii hetken autolla. Ja haluaa sitten kävellä järveen.

Kiva mökkeillä järven rannalla. Hyvää juhannusta kaikille!

So it is overall and a beanie kind of weather, but it's okay. As all else is just fine. #lomalla #vacation #goodjuhannus #saimaa #midsummer #lake #toddler #pipokelit #taapero #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Kesä 22, 2017 kello 10.06 PDT

Oliko päiväkoti oikea ratkaisu perheellemme?

Ensimmäinen puolivuotinen päiväkodissa on nyt takana. Lomalle lähtiessämme saimme mukaan hoitajien kevään aikana ottamia valokuvia.

Kuvissa Arvo syö, leikkii, nauraa ja nauttii. Ihania otoksia. Kuvat ovat kuin pieniä äidille vihdoin viimein paljastettuja salaisuuksia. Ne ovat häivähdyksiä hetkistä, joissa en ole ollut mukana.

Kokemuksia, joista emme me vanhemmat tiedä. Pieni haikeuden vire käy lävitseni, mutta enimmäkseen tunnen kuvia katsellessani kiitollisuutta.

Monen mielestä näin pieni lapsi ei tarvitse varhaiskasvatusta. Vaikkei ehkä tarvitse, ei se tarkoita, etteikö varhaiskasvatus tämän ikäiselle mitään antaisi. On nimittäin antanut. Paljonkin. Ja minä tiedän, että on antanut sellaistakin, mitä hän ei kotona olisi välttämättä saanut.

Ei sitä ole mukava äitinä myöntää eikä todellakaan helppo sanoa ääneen, mutta koen olevani parempi äiti nyt kuin ollessani vanhempainvapaalla. Luonnollisestikaan tämä ei ole tilanne kaikkien äitien kohdalla. Mutta tämän äidin kohdalla on.

Kuvissa näkyvien ihanien päiväkotihetkien, luotettavien aikuissuhteiden, uusien kavereiden lisäksi on Arvo saanut myös kärsivällisemmän, läsnäolevamman ja iloisemman äidin. Aika korvaamatonta.

Juuri ennen kesälaitumille lähtöä kävimme vasu-keskustelun päiväkodissa. Olen yllättynyt, kuinka luonnolliselta tämä yhteistyössä tehtävä kasvatus on tuntunut. Ja kuten saimme kuulla, ja olemme tietysti itsekin kevään aikana todenneet, että  Arvo näyttää pelkästään kukoistavan sen ansiosta.

Kaiken hurjaa vauhtia edistyvän kehityksen lisäksi Arvosta on kasvamassa sosiaalinen, rohkea, utelias ja empaattinen tyyppi. Viimeinen näistä tuli meille uutena, koska kotona emme juuri ole vielä empaattisia piirteitä hänessä havainneet. Päiväkodissa Arvo kuitenkin kuulemma käy usein silittämässä itkijää. Sydämeni oli pakahtua.

Nyt meillä on aikaa nauttia yhteisestä kesästä ja elokuussa palaamme taas päiväkotiin ja työpaikoillemme. Se ei enää pelota, vaan odotan sitä luottavaisin ja hyvin mielin. Tämä kevät näytti, että olemme tehneet meidän perheellemme oikean ratkaisun. Ratkaisun, johon kuuluu älytön määrä rakkautta, arvokasta perheaikaa ja paljon kokemuksia kaikille meille. Yhdessä ja erikseen.

Tutista vieroittaminen

Tutista luopuminen tuli ajankohtaiseksi kevään kuluessa vähän yllättäen.

Tutti on oikeastaan ollut Arvolla säännöllisesti käytössä vain unilla. Iltaisin oli se juhlallinen hetki, kun Arvo sai valita tuttirivistä tutin suuhun ja toisen vielä mukaan sänkyyn. Lisäksi aamulla teimme aina vähän "numeroa" siitä tutin jättämisestä makuuhuoneeseen. Että sen paikka on siellä. Toki se otettiin esiin sitten aina myös päiväuniaikaan.

Arvo on nyt vuoden rajapyykin jälkeenkin edelleen heräillyt joitain kertoja yössä (keskiarvo ehkä yksi), usein juuri tuttia etsimään, joten toiveissa oli yöheräilyjen loppuminen kunhan tutti unohtuisi. Tämä oli alunperin tarkoitus toteuttaa joskus kesän aikana.

Yhtenä päivänä kevään mittaan sanoivat kuitenkin päiväkodista, että Arvo menee siellä päiväunille ilman tuttia. Aijaaaaa! Mielenkiintoista!

Päätimme sitten kotona kokeilla yöunille menoa ilman tuttia. Sovimme miehen kanssa, että annetaan tutti alkuun kuitenkin sitten aina yöllä, kun hän herää.

Vähän Arvo ihmetteli ensimmäisenä iltana, ettei tuttia saanutkaan, mutta rauhoittui pienten ylimääräisten silittelykäyntien kera. Yöllä tutti sitten annettiin, kun hän heräsi.

Toinen ilta ja yö oli samanlainen.

Kolmantena iltana iski tutti-ikävä. Arvolla kesti pitkään rauhoittua, mutta sylittelyllä ja silittelyllä lopulta uni sitten tuli kuin tulikin. Sovittiin miehen kanssa, että jos sama meno jatkuisi seuraavana iltana, niin ottaisimme tutin takaisin käyttöön kun tosiaan mikään kiire vieroittamiseen ei ollut.

Neljäntenä iltana uni tulikin taas ihan normaalisti ja useita öitä tämän jälkeenkin meni sujuvasti. Yölläkin pienet silittelyt tai vesi riittivät ja yllättäen tutti jäi pois kokonaan saman tien.

Sitten tuli mutka matkaan, kevätflunssa iski vähän päälle viikko tutittomuuden opettelun jälkeen.

Herätykset lisääntyivät ja Arvo oli itkuisempi. Yhtenä kipeänä yönä annoimme sitten taas tutin. Itse olin varma koko tutittomuuden kaatuvan tähän ja kaiken olevan menettyä. Hieman dramaattista, myönnetään.

Ja niin ei käynytkään. Tuon yhden "tuttirepsahduksen" jälkeen Arvo sitten nukkuikin viikon verran kokonaisia öitä heräämättä kertaakaan. Täysin tutittomana siis. Ja täysiä öitä.

Se oli ensimmäinen viikon putki herätyksettömiä öitä sitten marraskuun 2015. Aijettä. Sen jälkeen olemme nähneet toisen moisen putken (kuka laskee? No minä!) ja vaikka kokonaan yöheräilyjä tutin jättäminen ei poistanut, niin sanoisin kokonaisten öiden lisääntyneen huomattavasti. Ja nykyään heräilyt johtuvat selvemmin jostain tietystä syystä. Hampaat, sairaudet, uusi paikka, mitä näitä nyt on taaperoita öisin harmittavia asioita!

Yöunien kestoon tutittomuus ei ole vaikuttanut. Arvo nukkuu pääasiassa öisin 11-12 tuntia, mutta seassa on 10 ja 13 tunnin uniakin ihan samaan tapaan kuin tutinkin kanssa.

Päiväunillekaan tuttia ei ole enää annettu lainkaan. Arvo nukkuu nykyään sellaiset 1,5 tunnin päiväunet.

Yhtenä pimeänä yönä ehkä noin kuukausi vierottamisen jälkeen, kun hampaat vaivasivat oikein kovasti, yritimme tarjota Arvolle tuttia. Ja sepäs ei enää kelvannut. Peli oli sitä myöten selvä ja tutit heitettiin roskiin.

Meillä vieroittaminen taisi sattua sopivaan väliin, sillä Arvo ei ole osoittanut lelujaankaan kohtaan vielä suurempaa kiintymystä, joten tuttikaan ei ehkä ollut hänelle vielä henkisesti niin tärkeä. Hän ei ole myöskään pikkuvauva-ajan jälkeen koskaan herännyt yöllä valvomaan eli varsinaisesti uutta nukutusta ei ole koskaan tarvinnut tehdä, johon tutti tietysti olisi ollut tärkeä. Ja tietysti tämäKIN on myös persoonakysymys ja olemme ennenkin todenneet Arvolle muutokset ovat olleet helppoja.

Nolo äiti päiväkodin pihassa

Lapsi huomaa äidin toiselta puolen päiväkodin pihaa ja hihkaisee. Kuin hidastetusta elokuvasta hän kirmaisee juoksuun huutaen "äiti, äitiiii" ja loikkaa lopulta onnenkyyneleitä tihkuvan äidin syliin.

Joo, näin ei siis koskaan tapahdu meillä.

Tällä viikolla Arvo juoksi ekaa kertaa minua karkuun häntä hakemaan tullessani.

Naureskelin hermostuneesti. Hehe. Tules nyt. Lähdetääs hei. Hehe. Millaisena äitinä minua oikein pitävät... ei tahdo oma lapsi lähteä mukaan. Hehe.

Häpeä on tietysti vain oman pään tuotos, päiväkodin hoitajat ovat varmasti nähneet niin paljon erilaisia tilanteita, etteivät tuomitse tällaisten kohtaamisten perusteella.

Olen stressannut hakutilanteissa myös sitä, jos en heti tunnistakaan kuka pikkupää pihalla on omani. Kun niitä siellä riittä. Mitä ne sitten sanovat? Hehe.

Melko hyvin olen kuitenkin Arvon tunnistanut, hyvä mä! Ja kesäksi hommasin hänelle kirkkaankeltaisen hatun ;)

Kerran Arvo muuten juoksi innoissaan minua kohti tullessani hakemaan! Minä ehdin jo laskeutua lattiatasoon, mutta Arvo kurvasikin ohitseni selkäni takana seisovan ukkinsa syliin.

Yleensä Arvo toki huomioi minut, kun tulen hakemaan, muttei heti tule luokse. Puhuessani hoitajien kanssa hän ehkä tulee näyttämään leluja ja jos kestää, niin saattaa hän haluta syliinkin. Karkuun ei ennen tätä viikkoa ole kuitenkaan lähdetty.

Tällä viikolla ovat muuttuneet aamutkin. Yleensä Arvo on halunnut, että hänet annetaan sylistä syliin. Nyt hän kirmaa suoraan käsienpesupaikalta ruokailutilaan ja omalle paikalleen. Parasta on, jos joku kaveri on tulossa samaan aikaan ja saa kikatella yhdessä jo matkalla.

Puuropöydästä ei sitten enää juuri varrota äidille vilkuttelemaan. Jos oikein kauan ja määrätietoisesti huiskutan, niin koko muu puuroa kauhova lapsikatras kyllä huutelee jo kuorossa hyvästejä. No, jos äiti tästä sitten lähteekin pikkuhiljaa... Hehe.

We took a partyselfie yesterday. #allthekisses #toddlerlife #momlife #momandson #äitijapoika #kesä #ylioppilasjuhlat #taapero #momfie #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Kesä 3, 2017 kello 9.51 PDT

Rohkea, elämänjanoinen 1,5-vuotias

Onnea Arvo! Hän täytti hetki sitten 1,5 vuotta. Jee!

Ihana taaperomme. Pellavapää vailla vertaa. Äidin ja iskän rakas pikku-Sipiläinen/Sipinen/Sipis! Niin, lapsemme uusin lempinimisarja tekee ilmeisesti kunniaa nykyiselle pääministerillemme...

Arvon maailman tutustumiseen on viime kuukausina tullut uusi vaihde. Hän on jotenkin rehvakkaampi kuin ennen. Hän tahtoo ja uskaltaa kaikkea, ahmii maailmaa ja kokemuksia. Mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi eikä roska liian pieni poimittavaksi. Hän hihkuu mennessään ja on kerrassaan hyväntuulinen. Hän on lähes joka tilanteessa heti kuin kotonaan, kala vedessä ihmisten keskellä syntymästä saakka.

Hän tahtoo ja uskaltaa kaikkea, ahmii maailmaa ja kokemuksia. 

Koko ajan pitäisi tapahtua jotain. Ulkona on hyvä purkaa sitä loppumatonta energiaa, sillä jos ollaan sisällä ja mitään ei tapahdu, alkaa taaperon veri vetää tihulaishommiin. Eli kiellettyihin paikkoihin ja kiellettyjen tavaroiden ääreen. Sitten tulee hiukan harmia, kun kielletään. Kovin pitkävihainen hän kuitenkaan ei onneksi ole. Kiukkuinenkin vain lähinnä nälkäisenä.

Arvon lempiruokia ovat tällä hetkellä tomaatit, kala, croisantit, leipä ylipäänsä, juusto, maapähkinävoi ja vadelmat, jotka eivät vielä viime kesänä maistuneet. Lusikka pysyy koko ajan paremmin kädessä ja varsinkin sosemaisten keittojen syöminen sujuu jo tosi  hienosti. Toki hän vielä sorminkin syö, mutta koska emme ole ottaneet tavaksi muussata ruokia hänelle, niin tietysti hän paremmin isot palaset saakin suuhun käsin.

Arvosta on kehkeytynyt ahkera pikkuapulainen. Hän haluaa touhuta pöydän ääressä learning towerissa, tyhjentää iskän apuna tiskikonetta (hän vie muoviastioita oikeaan laatikkoon) ja auttaa äitiä pyykkikoneen täyttämisessä. Hän tuo eteisestä kärryjen korista ostoksia keittiöön pyytäessäni, toki herkullisimpia on pakko haukata matkalla. Vaikka muovin läpi. Imurointi on aivan älyttömän kiinnostavaa ja huonekalujen siirtely normipuuhia. Kuivausrummusta tulevat lämpimät pyykit taas on ihana kerätä kasaksi olohuoneen lattialle ja pyöriä siinä lämmössä hetki.

Vaatteiden pukeminen on Arvolle usein edelleen hankalaa, mutta hän ottaa niitä jo kyllä aika taitavasti itse pois. Lisäksi kun vaatteet saadaan päälle, on ulos lähteminen superhauskaa. Kengät jaloissa tarkoittaa joko puistoilua tai autoja! Saunakengät taas saunaa, jossa parasta on suihkuhuoneessa temmeltäminen.

"Äiti kotii", Arvo hihkaisi yhtenä iltana kun tulin kotiin.

Kommunikointi jatkaa mullistumistaan päivä päivältä. "Äiti kotii", Arvo hihkaisi yhtenä iltana kun tulin kotiin. Ei-sanaa hän yhdistää myös jo paljon muihin sanoihin. "Ei oo, ei tuu, ei kakka, ei autoo". Sitten välillä hän saattaa iltapalalla sanoa "isää peipää (lisää leipää)". Lisäksi hän toisteli muutamana päivänä "auto toottaa".

Ja sitten tietysti aina kun äiti sanoo "nonni", se toistetaan pontevasti. Yllättävän usein tulee sanottua, heh! Kyllä-sana tai edes jonkinlainen myöntävä ele kuitenkin puuttuu, joten jotain aika oleellista kommunikointimme vielä on vailla.

Iltaisin, jos äitiä ja iskää onnistaa, saamme iloisia tanssiesityksiä, halihaleja ja kutituksia. Öisin, jos äitiä ja iskää onnistaa, nukutaan yön läpi 20-8. Enimmäkseen herätyksiä on kuitenkin vielä se 1-2, vaikka tutti unohdettiin yli kuukausi sitten ja toivoin sen tuovan asiaan lopullisen muutoksen.

Sanoisin, että takanamme on perheemme paras puolivuotinen tähän mennessä. Vauvavuotta ei todellakaan ole ikävä ja kaikki on sujunut jo pidempään jotenkin mutkattomasti. Meillä on hirmuhauskaa koko ajan ja arki tuntuu tasapainoiselta. Kahden vuoden uhma voi olla jo nurkan takana, olkoon vaan, nyt nautitaan tästä ihmeellisestä taaperoajasta!