Vegaaninen kylmäsavutofukiusaus on niiiiin naurettavan helppo ja yksi meidän arjen luottoruokia.
Kiusaus valmistuu siinä ajassa, kun Arvo syö iltapalaa, joten ei ole
yhteisestä ajastakaan pois. Nopeus onkin tosi tärkeä ominaisuus
arkiruoanlaitossa nykyään. Ja suht terveellistäkin perusruokaa tämä on
ja toki, jos haluaa ja viitsii, voi ruoan valmistaa myös tuoreista
kasviksista.
Arvolle tää kiusaus maistuu erityisen hyvin, Kuvassa on hänen
annoksensa, jonka päälle tulee vielä tietty salaattia ja usein vielä
santsataankin.
Kiusausta voi myös pakastaa, mutta se tosiaan syntyy alusta uunivalmiiksi vartissa!
Tarvitset
Peruna-sipulisekoitus (500 g pakaste) 2 x suikalejuuresekoitus (180 g pakaste) 6 dl kaurakerma (käytän yleensä Plantia) Kylmäsavutofupaketti (Jalotofu 300g)
Voit lisätä myös:
Juustoraaste Pakastepavut/herneet/maissi
Ohje
Voitele vuoka. Kaada sinne pakastepussit. Tofua kannattaa hieman
kuivattaa painelemalla sitä esimerkiksi talouspaperilla. Sen jälkeen se
murennetaan vihannesten päälle.
Mausta esimerkiksi suolalla, pippurilla, valkosipulijauheella,
soijakastikkeella. Tässä vaiheessa voi lisätä myös
pakastepavut/maissit/herneet. Sekoita.
Päälle kaurakermat ja halutessasi juustoraaste. 200-asteisessa
uunissa folion alla noin 30 minuuttia ja toiset vielä ilman foliota.
Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus mennä tämän vuoden
Lapsimessuille. Ihan siitä syystä, etten ole messuihminen. Vaikka pidän
kirjoista, matkoista, viinistä, lapsistakin, en kaipaa niille erillisiä
tapahtumia.
Supertarjouksetkin ovat jääneet messuilla joskus käydessäni melko
olemattomiksi. Toisaalta en seuraa esimerkiksi lastenmuotia niin, että
välttämättä edes tajuaisin hyvän tarjouksen päälle. Ja täytyy kyllä
sanoa, että Gugguun aidattu, vartijoilla varustettu osasto ennemminkin
työnsi minua luotaan kuin veti puoleensa.
En myöskään välitä ruuhkista, aikuis- enkä lapsilaumoista ja kaikenlainen jonottaminen saa minut kerrassaan kiemurtelemaan.
Omalla kohdallani ainut hyvä syy kestää tungosta on festarit.
Katselin kyllä lapsimessujen antia etukäteen, jos sieltä pomppaisi
eteen joku vastustamaton ohjelmanumero. Olen kiinnostunut esimerkiksi
lapsipsykologien luennoista, mutta ohjelmassa ei oikein näkynyt mitään
minua kiinnostavaa.
No, vinkki tällaiselle ihmiselle tässä kohtaa olisi tietty: älä sitten herranen aika mene sinne messuille!
Ja just näin olen toiminutkin jo vuosikaudet.
Sitten kuitenkin kävi niin, että messuilla työskentelevä ystävä
kysäisi, että haluaisinko liput (ei siis blogin kautta saatu) ja
ensimmäinen ajatus oli, että "uhka vai mahdollisuus?"
Sitten huomaamattani kysyin yhtä ystävää mukaan ja hän lupautui tähän
"hulluuteen" kumppaniksi. Muistelin kuulleeni, että sieltä saa
skumppaakin, niin selvä homma. Mennään kokeilemaan!
Arvon jääminen kotiin oli selvä asia. Tarjoan hänelle kyllä ihan
mielelläni uusia kokemuksia, mutta uskon, että meillä molemmilla oli
hauskempi päivä tällä kertaa erillämme. Ja kieltämättä, kun katsoin
väkijoukossa lastenvaunuja, kiittelin päätöstäni. Ei olisi minulla hermo
riittänyt.
Ja väkeähän riitti. Menimme ilmeisesti pahaan ruuhka-aikaan
lauantaina iltapäivällä ja jotenkin väen ja messutarjonnan paljous vain
hengästytti alkuun. Vähän myöhemmin tilaa oli onneksi vähän paremmin ja
osastojen kiertely helpompaa.
Parhaat löydöt minulle olivat suomalaisen
Hammaskeijun liivatteettomat ksylitolipastillit ja liperiläisen
kotileipomo Sorsan karjalanpiirakat, jotka olisivat voineet olla oman
edesmenneen mummonmutukkani kätten tuotoksia (ei mainoksia). Samaan
aikaan olleilta outlet-messuilta ostelin kyllä sitten vähän enemmän.
Perinteiset messutuliaiset, eli lakut, unohdin. Kyllä muuten harmitti illalla!
Ja niin, nautimme myös ne skumppalasilliset ystävän kanssa rauhassa rupatellen. Se taisi olla reissun paras hetki.
Siinpä se! Lapsimessut 2017, ei niin paha kuin pelkäsin, mutta ei messuahdistujan päätäkään kyllä kääntänyt.
Pääsiäisenä kävi taas selväksi, kuinka onnellinen tilanne meidän
perheellä on. Niin paljon rakkaita ihmisiä ympärillä. Arvostakin
selvästi on ihanaa, jos kotonamme on vieraita.
Hän tykkää myös käydä vierailuilla muilla, mutta siellä huomio
kiinnittyy enimmäkseen ulkoisiin tekijöihin. Pitää tutkia nurkat ja
kaapit ja tonkia kukkaruukut. Jos leluja löytyy, niin siinäpä sitä!
Kotona vieraat saavat usein hänen jakamattoman huomionsa.
Voi sitä liikuttavaa pientä ukkoa, joka aamutuimaan köpöttää
olohuoneen poikki jännityksellä katsomaan löytyykö vieraita. Pääsiäisenä
heitä löytyikin meiltä useampana aamuna. Oi onnea!
Taaperon rakkauttahan ei voi lahjoin ostaa. Leluista yhtä hieno on
juomapilli, risu ja vanha palapeli kirpparilta kuin joku uutuuslelu.
Ollaan naureskeltu tätä myös Arvon rakkaan autoharrastuksen kanssa. Että
auto on auto on auto, oli se sitten uusin Audi tai roska-auto. Näistä
jälkimmäinen on ehkä jopa upeampi äänen takia.
Taaperon saa onnelliseksi olemalla ja se oleminenhan on aika
yksinkertaista. Häntä pitää katsoa, kuunnella (nykyään myötäillä
sanomisia, vaikkei ymmärrä), liikutella leluja ja kieputtaa taaperoa,
jos hän tahtoo. Hänen tasolleen kannattaa laskeutua (siis ihan
fyysisesti) ja heittäytyä mukaan siihen, mikä häneltä tulee luonnostaan.
Leikki!
Itse en tätä osannut ennen. Tai osasin, mutta se tuli luonnostaan
oikeastaan vain siskonlasten kanssa. Nykyään osaan olla muidenkin lasten
kanssa.
Lähipiirissämme on eräs ihana sukulaismies, joka heittäytyy lapsen
maailmaan ihan erityislaatuisella tavalla. Läsnäolo ja aito ilo
pulppuavat hänestä, ne tarttuvat lapseen ja takaisin. Hän on todellinen
taaperokuiskaaja ja Arvo hyödyntää tilaisuuden aina täysillä. Ja me
vanhemmat tietysti myös, heidän touhuaan on ilo katsella vierestä.
Näettehän sen tästä kuvastakin. Siinä he ovat täysin kaksin, ei ole ketään muuta. Taaperon parasta aikaa!
Arvon ukki osti Arvolle viime syksynä kirpparilta siistin, harmaan Reimatecin talvihaalarin 6 eurolla koossa 68.
Hyvä löytö, ajattelin silloin. Loistava löytö, ajattelen nyt. Haalari
on nimittäin palvellut koko talven. Koko piiiiitkän talven.
Kunnes nyt "keväällä" (eli kalenterista, jos katsoo niin keväänhän olisi pitänyt jo alkaa aikoja sitten) haalari alkoi kutistua.
Maaliskuun alussa sanoin jotakuinkin näin. "Kyllä se on vähän
kinttana jo, vaan ei nyt enää kannata uutta ostaa." Ja välillähän
päästiin jo kokeilemaan välikausihaalaria ja softcelliä. Sitten taas on
kaivettu kinttana kaapista.
Tänäänkin aamulla venytin lahkeiden silikoniremmit aika
viimeisilleen, että sain ne kenkien alle. Kohta varmaan napsahtavat
poikki. Mutta eihän nyt ENÄÄ kannata uutta ostaa, toukokuuhan on jo ihan
kulman takana.
Pääsiäisen jäljiltä haalari myös haisee savulta ja siinä on
ketsuppitahroja nuotiomakkarasta. En viitsisi sitä ENÄÄ pestäkään, kun
toukokuuhan alkaa tosiaan ihan kohta. Sitten pestään se kaappiin ja ensi
talvena se on todennäköisesti kummipojalle sopiva.
Niin, että kyllähän tämä haalari on melkein 80-senttisen lapsemme
viimeinen käytössä oleva 68-koon vaate, vaikka Reiman koot usein isoja
ovatkin niin niin niin... Ja nyt ei ole kyse äidin luopumisen tuskasta,
että vauva ei saisi kasvaa. Olen valmis luopumaan!
Toukokuu, oletko sinä siellä? Tule ja vie kinttana mukanasi!
Asia on nyt tässä pikkuhiljaa edennyt. Alkukäynnin jälkeen seuraava
askel oli gynekologinen lääkärintarkastus ja kromosomikoe
(verikoe), joissa molemmissa todettiin minun sopivan luovuttajaksi.
Puhuimme käynnillä myös lisää käytännön asioita, kävimme yksityiskohtaisesti läpi tulevaa hoitoa ja teimme alustavan aikataulun.
Käynnillä allekirjoitin myös luovutussopimuksen, jossa
annoin munasolujeni käyttöoikeuden vastaanottajille 15 vuodeksi. Tämä
aika takaa heille mahdollisuuden "tehdä" myös täysbiologisia sisaruksia,
jos kaikki menee toivotusti.
Munasolujen luovutus toimi siis niin, että yhden hoitokerran kaikki
munasolut (ellei niitä tule valtavasti) menevät yhdelle
vastaanottajalle/parille. Ne hedelmöitetään ja tästä syntyvät
mahdolliset alkiot voidaan sitten siirtää heti ja/tai tulevaisuudessa.
Eteenpäin saajat eivät voi näitä alkioita enää lahjoittaa, vaikka
ylimääräisiä jäisikin. Enkä minä tietenkään saa niitä takaisin.
Voin perua luovutussopimuksen halutessani, joka luonnollisesti oli
vastaanottajien näkökulmasta aika järkyttävää enkä keksi ainuttakaan
syytä, miksi niin koskaan toimisin. Sopimukseen olisi myös voinut
laittaa jonkun ehdon, kenelle haluan munasolujeni menevän. Ei ole mitään
ehtoja. Ehdotonta rakkautta alusta loppuun. Piste.
Lääkärintarkastuksen jälkeen raportoin klinikalle kuukautiskiertoni,
joka on tässä imetyksen loppuvaiheilla/loputtua ollut hieman
epäsäännöllinen ja sen perusteella sovittiin hoidon tarkempi aikataulu.
Kaikki täysin omien toiveiden mukaan.
Vaikeinta koko prosesissa on
tällaiselle järjestelmälliselle, uteliaalle ja
innostuneelle ihmiselle ollut sulattaa, että vaikka asia on
luonnollisesti edennyt samalla myös saajapuolella, on se
tapahtunut täysin tietämättäni.
Minähän olen tämän tarinan sivuhenkilö. Vaikka jokseenkin tärkeässä
osassa, olen mukana vain alkukohtauksessa ja elokuvan todelliset tähdet
ovat muualla. Saavuttamattomissani.
Kyllähän minä heitä mietin. Mietin, jännittääkö heitä. Mietin,
voivatko he ajatella mitään muuta. Mietin, miltä heistä on tuntunut, kun
he ovat kuulleet uutisen. Mietin tulevatko he vastaan väkijoukossa. Ja
huolehdin myös asioita, kuten onkohan klinikalta muistettu ilmoittaa
heille ajoissa... Heh, ihan pöljää!
Kun olen tällainen "projektijohtaja" luonteeltani on ollut vaikeaa
luovuttaa täysi vastuu asian etenemisestä ammattilaisille. Nimenomaan,
ja painotan tätä itselleni, ammattilaisille. Mutta kun minä olen se
tyyppi, joka hätänumeroonkin soittaessa sanoo, että "kyllä mä tän palon
itsekin sammuttaisin, jos ois vettä". Ei se vaan tässä tapauksessa
onnistu. Kasvattava kokemus kaiken kaikkiaan.
Hullunkuristen perheiden sottainen, hajamielinen ja voivotteleva
sakki. Kärpäsiä ympärillä, eripari sukkia jaloissa, äidin tukasta
törröttää karkkipaperi. Kaikilla punottavat posket ja väsyneet silmät.
Kodissaan on leluja hujan hajan. Vaatteita siellä täällä. Revittyjä,
puoliksi syötyjä mainoslehtisiä lattioilla. Koiraa ei ole, yksi viikossa
villiintynyt taapero vain. Keittiössä haiskahtaa. Nuutuneen tunnelman
voi aistia jo kaukaa.
Mehän siinä. Perhe Pöpö.
Lapsella kesti virustauti viikon, kuumetta ja yskää. Äidillä ja iskällä mahataudit siinä sivussa.
Selviytymisvaihde oli päällä. Levitköön, haiskoon, olkoon vähän
hunningolla. Perhe Pöpö koisasi vaan, kaikki yhdessä päikkäreillä. Oli
tässä viikossa jotain ihanaakin.
Mutta nyt ollaan jo voiton puolella! Onneksi huomenna on kuitenkin jo perjantai.
