Noin 15 vuotta kadoksissa ollut laskettelukärpänen löytyi taas. Pikkupakkasessa, aurinkoisilla keväthangilla, juuri sopivan tasoisissa rinteissä. Niin huippua, kävin joka päivä. En nyt heti muista, koska on ollut niin rentoutunut olo.
Lomaa vietettiin siskonperheen kanssa hänen työpaikkansa mökissä, joka sattui olemaan suoraan rinteessä. Sehän oli meille lapsiperheille aivan loistokas ratkaisu. Toiset meni, toiset tuli, aina suoraan laskien mökille. Itselläni vielä kun ei ole ajokorttia, ei tarvinnut säätää mitään kuskailuja. Perfect!
Siis miksi mennä laskettelulomalle, jos ei majoitu rinteessä? Sama homma kuin miksi mennä Robbie Williamsin keikalle, jos ei mene Inner pit -katsomoon? Eihän siinä oo vaan mitään järkeä.
Laskettelun lisäksi seura oli toki mitä parhainta. Serkusten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on todella liikuttavaa. Pienet ihmiset niin kovasti jo rakastavat toisiaan. Snif.
P.s. Mulla on luetettava Katinkullan kylpylä lippujen diilerikontakti, numero jakoon tarvittaessa ;)
Meillä on rakennettu aamupalamajoja lapsiyövieraille jo vuodesta 2011. Voitte tarkistaa sen tästä kirjoituksesta.
Siinäkin mielessä ihanaa tämä pitkäaikainen bloggaaminen, että täällä on kaikenlaisia muistoja. Nytkin tavatessamme kerroin siskontytölle noista samaisen tekstin sisältämistä jutuista, joita hän on vuonna 2011 sanonut.
Viime viikonloppuna siskoni perheineen olivat nimittäin yökylässä ja perheen 5-vuotias varmisti jo illalla, että tehdäänhän se maja aamulla. Tehdään, tehdään! Hän myös teki aamupalatilauksen samalla, naureskelimme että tämähän on ihan täyden palvelun hotelli tämä.
Ja tehtiinhän se maja ja siellä aamupalansa söivät pienemmät serkukset. Arvokin niin tohkeissaan, kun sai syödä lattialla :D Majasta on puhuttu monesti viikon aikana. Ehkä sellaisen voisi tehdä ihan ilman yövieraitakin joskus. Nythän meillä on tämä oma majalainen täällä!
Isompi siskontyttö ei enää majaan mennyt. Snif. Ja toisaalta niin sen kuuluukin mennä.
"Tässä on paljon mukavampi syödä tässä pöydän ääressä." Niinhän se on! Ehkä 10 vuotta on joku raja, josta alkaa mukavuudenhaluisuus? Näin 35 vuoden rajaa kolkutellessa se on kehittynyt jo aika pitkälle!
Joo, ovat arkipäivätkin olleet lähiviikkoina melko kiireisiä, mutta huhheijaa nyt mentiin viikonloppuna!
Sisko perheineen tuli etelään (asuvat Oulussa). Sehän tarkoitti siis
luistelukilpailuja (me tietty vaan kannustajina), siskontyttöjen
yökyläilyä, 11 hengen pizzabileitä, muistipeliä, mutakakkua,
leffa-iltaa, painia, naurua ja hulluja hetkiä.
Jotenkin mua niin liikutti nämä parhaat tyypit katsomassa leffaa
yhdessä sohvalla. Arvokin siellä niin isoa poikaa serkkujen vieressä.
Hänellä oli omat leffaeväätkin (juuston makuisia vauvanaksuja) ja
yllättävän hyvin jaksoi elokuvaa katsella.
Ja ai niin, sivuhuomautuksena mainittakoon, että pizzabileiden vanhin
osanottaja isotätini (muutamaa kuukautta vajaa 99) tykkäsi myös
odotustemme vastaisesti pitsasta. Siitä, missä ei ollut lihaa eikä ollut
kuivaa!
Mutta voi että, tytöt huolehtivat niin upeasti pienestä serkustaan ja
sunnuntaiaamuna oli Arvo aivan onnesta pökerryksissä, kun ihanat serkut
olivatkin vielä meillä. Tätiä kyllä vähän pyörrytti tämän nuoremman
siskontytön valitsema herätysaika 5.57... Ja Arvo nukkui tietty sitten
kasiin.
Nuoremman siskontytön kanssa juteltiinkin siitä, miten Arvolle useat
asiat tulevat täytenä yllätyksenä, kun Arvo ei vielä ymmärrä oikein
menneisyyttä ja tulevaa. Hän oli kyllä vakuuttunut, että Arvoa jo
etukäteen harmitti, että heidän piti lähteä sunnuntaina pois. Ehkäpä
sittenkin niin!
Tytöt valitsivat taas sunnuntaina Arvon asun (on tullut tavaksi kun
yhdessä jossain ollaan) ja nyt osui kyllä äidinkin mielestä ihan
nappiin. Eikä ole muuten mikään ihan turha isäntä poseeraamaan! Joskin
se kestää sekunnin sadasosan ja on sitten valokuvaajan ammattitaidosta
kiinni, ehtiikö sen vangita.
Sunnuntaina Arvo nukkui ihan yllättäen vain puolen tunnin päikkärit.
Toivottavasti oli vain ohimenevä tuulahdus, tällä kertaa pieni lepohetki
olisi kyllä tullut vanhemmillekin sinkoilun keskellä tarpeen. Arvo
kyllä nukahti iltasella vielä autoon, kun olimme palaamassa mamman luota
syömästä.
Olihan sitä Arvollakin tässä viikonlopussa toki aika paljon
tapahtumia. Saattoi olla "oire" siitäkin nuo huonot päikkärit... Ja
oikeastaan hän otti varaslähdön viikonloppuun, kun mummu ja varapappa
olivat häntä perjantain hoitamassa (itse kävin esim. kampaajalla ja
ostamassa meikkejä, tulikin jo aika tarpeen molemmat). Toivottavasti
arki alkaa hänelläkin taas lempeästi huomenna.
Tietysti tämä on sellaista hyvää ja mieluisaa kiirettä. Mutta kyllä
sitä silti tarvitsisi toisen viikonlopun tähän perään. Ja kävi
väkisinkin tuossa mielessä, että mitä jos ois kolme lasta? Joka päivä.
Täällä meillä. Kun 24 tuntiakin otti jo näin voimille!
Mutta huomenna taas töihin lepäämään vai miten se meni?
Vietettiin viikonloppu Oulussa siskonperheen luona.
Viikonloppu oli ihana, vaikka sitä värittikin suru-uutinen mummomme poismenosta. Siitä lisää myöhemmin, mutta täytyy sanoa että parasta teraapiaahan pienten ihmisten seura on suruun. Ja oman siskon, jolle menetys on sama kuin itselle.
Aadahan on osoittautunut todella suurisydämiseksi pieneksi ihmiseksi ja pääsimme molemmat toteuttamaan haluamme auttaa Nälkäpäivä-kerääjinä. Voi että, olin ylpeä hänestä kun hän jaksoi seistä lippaan kanssa, kiitellä ihmisiä rahoista ja toivotella päivänjatkoja. Itsehän olin suurimmaksi osaksi tällä kertaa statistina, koska suurin osa rahoista kilisi luonnollisesti Aadan lippaaseen. Välillä taputtelin vähän mahaa ja jokusen roposen sain säälistä minäkin ;)
Muuten viikonloppuun kuului saunomista, leikkimistä, vähän ulkoilua (minkä syysmyrskyltä pääsi tekemään), hyvää ruokaa ja herkuttelua. Rentoa yhdessä olemista. Aivan ihanaa.
Välillä vähän ihmeteltiin myös Tipua yhdessä. Elea oli hänestä kovin kiinnostunut ja oli sanonut jo etukäteen "ikävöivänsä vauvaa" ja otti monta kertaa vauvan puheeksi ihan omasta aloitteestaan. Vauvalle piti syöttää karkkia "laitat karkin suuhun ja siitä se kierii vauvan mahaan. Vauva tykkää karkista."... ok, tämähän sopii mulle! Ja hän ilostui, että vauva pääsee lentokentällä keinuun ja liukumäkeen. Kerran hän myös kommentoi vessassa ravaamistani "sä oot kyllä käynyt siellä jo tosi monta kertaa". Vähän kokeiltiin mahan läpi pieniä potkuja ja molemmat tytöt kyselivät monta kertaa, jos satuin vaikka koskemaan mahaa, että potkiiko se nyt?
Todennäköisesti viikonloppu Oulussa oli viimeinen laatuaan ilman Tipua. Tunnen pientä luopumisen
haikeutta sen suhteen, että minun tädin roolini tulee väistämättä
muuttumaan jatkossa. Tädin tirput eivät tule enää saamaan totuttuun tapaan
jakamatonta huomiotani... Mutta toisaalta sitten taas annan heille ehkä
lahjoista parhaimman eli uuden leikkikaverin :)
Helsinki-Vantaalta torstai-iltana lähtiessä ei lentokentällä ollut juuri kukaan. Myyjät rupattelivat toistensa kanssa, muutaman portin edessä oli ihmisiä. (HUOM! Kotimaan lennoilla ainoat tuliaistavarakaupat on R-Kioski ja Stockan pikkupuoti eli ei kannata jättää viime tinkaan).
Oulun lentokentällä oli täysi härdelli! Turkin lomalento oli saapunut juuri. Havajipaitoja ja palaneita neniä viuhui siellä täällä ja tullissakin oli henkilökuntaa. En muista, koska olisin viimeksi nähnyt Helsingin päässä tullissa virkailijoita...
Oulussa käytiin torilla muikuilla, hengailtiin kaupungilla ja rannalla Nallikarissa. Tärkeintä oli tietysti naperoiden kanssa trampoliinilla pomppiminen ja aamulla sängyssä hupsuttelu sekä niiden nukkumaan menon jälkeen jutustelu viinilasien äärellä.
A uhkui ylpeyttä esitellessään meille luokkaansa ja koulukirjojaan. Pientä Oulun murretta oli jo nyt havaittavissa - ne tuplakonsonantit!
E:n kanssa taisin käydä ensimmäisen pidemmän keskusteluni ikinä, kun katselimme leijonan ja kirahvin kuvia... gröhöm... viinitonkan kyljestä. Keskustelu meni jotenkin näin:
"Tässä kuvassa on leijona."
"Ei! Kiu (kisu)."
"Tää on kyllä leijona."
"Eeeei! Kiu."
"Noh antaa olla, tässä on kirahvi."
"Ei! Hauva."
"Ei ole hauva, kun on kirahvi."
"Eeeei! Hauva."
"Kirahvi."
"EI! Hauva."
Ja kun makasin trampoliinilla jo kaikkeni antaneena ja kaksi hymyilevä aurinkoista naamaa lähestyi toisesta laidasta riemusta kiljuen mietin, että tämän hetken jos saisin pulloon niin sillä jaksaisi vaikka minkälaisen talven yli.
Seitsemän vuotta sitten sisko perheineen muutti Englantiin. Tänään he lähtevät Ouluun. A aloittaa koulun siellä ja E oppii pelekäämään polliisia.
Eipä ole näköjään ongelmienkäsittelytaitoni juuri parantuneet tässä ajassa. Edelleen mantrani on: Jos ei ajattele sitä, ei joudu ajattelemaan sitä. Olen ollut koko vuoden aika vastahakoinen puhumaan asiasta.
Se nyt vaan on näin ja ikävä tulee.
Vuonna 2007 menin siskon perheelle heippojen jättämisen jälkeen itkien kotiin. Se on jäänyt mieleen siinäkin mielessä, että silloin mietin että tuleeko mun kotona olemaan koskaan ketään, joka lohduttaisi.
Tuli ja tällä kertaa voidaan ikävöidä yhdessä.
Aika hauska juttu tää blogi kyllä, täällähän tää on mun koko elämä.
Seitsemän vuotta sitten opin myös erään toisen lauseen, jota edelleen toistelen silloin tällöin (vastaus, mistä lause on peräisin täältä).
Vaikka viikonloppu meni flunssaisena, ehdin aika paljon:
Tehdä fondueta (vihdoin resepti, joka toimii idioottivarmasti, pitää jakaa) ja kokonaisia sinisimpukoita. Ja pahoja, kuivakoita laskiaispullia (viime vuonnakin epäonnistuin, hyvät pullareseptit jakoon!)
Käydä katsomassa Robocopin. Ekoilla "oikeilla treffeillä" (muistatteko, ne oli nämä!) katsottiin mun silloisen kämppiksen kokoelmasta molempien lapsuuden kulttielokuva Robocop. Nyt melkein tasan 4 vuotta myöhemmin käytiin katsomassa elokuvan remake, joka ei ollut niin huono kuin kuviteltiin. Siinä oli jopa ihan mielenkiintoista filosofista pohdintaa aiheesta (joo, oikeesti... mut vähän vaan). Ostin meille liput ystävänpäivä/0,5-hääpäivälahjaksi.
Myydä pyöräni. Sain hyvät rahat pari vuotta vanhasta pyörästäni ja olen nyt vapaa ostamaan uuden. Jes! Tällä kertaa en mene "kunhan-se-on-kivannäköinen" edellä vaan toiminnot! Mummopyörällä ei kovaa pötkitä. Ja ensi kesänä pitää päästä kovaa, liian monta etanakesää jo takana. Tonnin haaste, kolmas kerta toden sanoo!
Olla täti. Ehkä tähän astisen tätiurani tärkeimmällä hetkellä, nimittäin korvien rei'ityksessä. Voi kun sitä lasta niin jännitti, mutta rohkeasti suoriutui ja oli niin onnellinen jälkeenpäin. Illalla hän lauloi mulle tuutulauluksi Joka ilta kun lamppu sammuu, kun en itse sitä osannut hänelle laulaa.
Pienemmän sirpakan perässä saikin sit sunnuntaina juosta, kun hän innostui varastamaan Saarenmaa-pullon viinakaapistahyllyltä ja juoksi ympäri asuntoa sen kanssa.
Ai niin ja käytiin me tietty Aadan kanssa myös Rehndahlin kotieläinpihalla. Aika kiva paikka Kirkkonummella, eläinrakas lapsonen siellä tietty kieppui kaikkien kaulassa.
No, tänään skippasin jumpan ja kävin ostamassa flunssalääkettä. Hö.
Viikonlopun aikana juhlittiin sekä aikuisten kesken että lasten
synttäreitä. Vuosia täyttivät mun siskontyttö Aada ja P:n siskontyttö. Aikuisten juhlissa teemana oli kissanristiäiset.
Meidän Aada on jo 7 vee! Voitteko uskoa. Maailman rakkain lapsi menee syksyllä kouluun. En kestä!
Muistatteko vielä tämän kakkapyllyn? Tai englantilaisen pikkuneidin? Huomaavaisuus on ollut tytön luonteenpiirre jo aika pienestä! Tiedä mitä tästä politiikkaakin jo pohtineesta tytöstä vielä tulee!
Aikuisten illanistujaisia vietettiin myös sekä perjantaina
että lauantaina. Ensimmäiset vei skumpan ja tapaksien voimalla johonkin
hämärään lauttasaarelaiskapakkaan, jossa Lasse Pöystinkin tiedetään viihtyvän
(ikävä kyllä ei ollut nyt paikalla). Toisissa juotiin boolia, jonka jälkeen
pelattiin tarkka-ammuntaa pleikkarilla.
Melko ohjelmantäyteinen viikonloppu siis! Töitäkin ehdin
tehdä ja olympialaisia tuijottaa. Lauantaiaamuna heräsin slopestylefinaaliksi,
mutta sunnuntaina en. Ei ne koskaan voita kun mä katson!
Elämään jäänee Anssi Koivurannan heitto
mäkihyppykarsinnan jälkeen, jota katsottiin lauantai-illalla kaveriporukassa.
Toimittaja kysyi, että miten Anssi aikoo rentoutua ennen finaalia. ”Ei paljon
tän rennompi voisi olla, skippasin treenitkin päivällä!”
Siis jätkä menee olympialaisiin ja skippaa treenit! WOT!
Mekin skipattiin sulkapallotreenit sunnuntai-illalla (tämä
tuskin järisyttää suomalaista urheilukansaa) ja keskityttiin X-filesien
katsomiseen. Ollaan aloitettu ihan alusta, Mulder ja Scully rocks!
Yhtenä päivänä viime viikolla kaupassa ei ollut isoja valkoisia papuja.
Ajattelin mahdollisuutta, etten ehkä koskaan enää saisi ihmepapuja. Pahaltahan se tuntui.
Seuraavana päivänä kauppaan oli tullut papuja. Ostin useamman paketin ja marinoin ne heti.
Minulla on papuaddiktio.
Tein myös jotain ennenkuulumatonta keskiviikkona, mitä syömiseen tulee. Ihana H toi Tukholman-reissultaan tuliaisiksi ihka oikean Liitulakupussin. Ehkä kaikkien aikojen lempikarkkejani (äitikin tuo aina niitä).
Kiitin ja annoin karkit pussia avaamatta eteenpäin Aadalle. Deaddiktio? Onko se edes sana?
Aadan kanssa puhuttiin myös häistä ja hän totesi hyvin varmana, ettei minä ja P varmasti koskaan tulla eroamaan. Joskus aiemmin hän päätteli, että P:n täytyy rakastaa minua tosi paljon, koska olen saanut hankkia keittiöön pelkkiä punaisia ja vaaleanpunaisia kodinkoneita. Aada <3 br="">
Sienestäminen on kyllä parasta aivot-narikkaan-rentoutumista. Missään muualla ei ajatukset pääse niin karkuun arkisia ajatuksia kuin sienimetsässä.
"Missä sieni? Missä sieni? Missä sieni? Tuossa sieni, vieressä sieni, tuolla vähän kauempana muutama sieni. Kas tuossakin sieni. Missä seuraava sieni?"
Ihanaa.
Nyt päivällä kerätyt suppilot paistuu pannulla ja yökyläläinen Aada tuhisee nukkumassa. On hyvä.
Nyt tuli harrastettua lasten kulttuuria oikein toden teolla viikonloppuna. Oli siskontyttö kylässä.
Eilen oltiin katsomassa Watti Walopään taikashow'ta. Se vakuutti lapsen lisäksi mukana olleet kolme aikuista. Modernia taikaa, aikuisillekin hauskaa, eikä aliarvioitu lapsia. Oikeita amerikan temppuja, lapsen sanoin "ei tällaisia taikatemppuja voi olla Suomessa, ihan mahdottomia."
Tänään käytiin katsomaan Bennyä ja muumiorkesteria. Muumithan on muumeja eli jo sinänsä taattua hupia. Aika perinteinen lasten konsertti. Ja lapsi oli innoissaan tietty. Ja yhdyin mäki "maamammamamammapapapapaapapaa"-hoilotukseen.
Aamulla katsottiin Kaksin karkuteillä eli Disneyn Tähkäpää-elokuva. Olin jo nähnyt sen englanninkielisen version ja ainahan se suomenkielinen vähän/paljon jää alkuperäisestä. Kyseisen elokuvan erityisongelma oli Lauri Tähkän valitseminen miespääosan ääneksi. Kun mä sen tajusin, niin loppuhan meni sitten sitä voivotellessa. Siis what? Lapsi kyllä tykkäsi, vaikka "ärsytti kun lopussa sen ihana tukka leikattiin, lyhyt tukka on ihan tyhmä".
Olin siskontytön kanssa viettämässä arkivapaata viime viikolla. Hän on niin kiva. Leivottiin pullaa, leikittiin Zuzu petseillä (vaimitänenyton?) ja luettiin kirjoja.
Barbapapa-oppitunti:
Äiti - Barbamama
Isä - Barbapapa
Pojat:
Sininen - Barbapinko
Keltainen - Barbapoju
Punainen - Barbapaavo
Musta - Barbapörrö
Tytöt:
Lila - Barbapupu
Vihreä - Barbalala
Oranssi - Barbatipu
Puhuimme myös presidentinvaaleista. Siskontyttö tiesi, että persua ei äänestetä, mutta lemppariaan hän ei kuitenkaan osannut nimetä. Nykyisestä presidentistämme puhuessa hän totesi, että "Tarjan muistaa kaikki, persua ei kukaan."
Hyvin persuvastaisia muksuja esiintyi myös Ajankohtaisessa kakkosessa tuossa yhtenä päivänä. Tarhassa näytettiin lapsille Timo Soinin kuvaa ja penskat puhkesivat kuorolauluun: "ei, ei, ei, ei". Heh.
Viikonloppuna vaihdettin palveluita siskon kanssa. Me lapsenvahtina pe-la, heiltä muuttoapua la :)
Vaikka ei sitä lapsen vahtimista nyt niin työnä voi ottaa, kun se on niin kiva tyyppi. Yhdessä sitten säilöttiin kurkkuja (ohje seuraa jos ne onnistuu), pelattiin bingoa ja riekuttiin puistossa.
Karkkiomenoitakin tehtiin, mutta niiden lopputulos oli vähän onneton. Yks satsi kiehuvaa toffeeta meni pilalle, toisesta satsista valui karkkia mun sormille, joita koristaa nyt useat vesikellot ja puoli senttiä syvät arvet. En suosittele kenellekään siis niiden tekemistä, siksi en jaa ohjettakaan.
Yhden kammottavan virheen mä myös tein. Valitsin Aadalle meidän kaikista pehmeimmän pussilakanan, joka on kai jotain isovanhempien peruja peräti. No nukkumaan mennessä pikkuneiti hermostui, kun pussilakanassa oli reikä. "Ei voi nukkua, tää reikä on kauheen iso". Kyllä se uni sitten kuitenkin tuli ja viimeistään aamupalamajassa kaikki tädin synnit oli taas anteeksiannettu.
Lauantaina sitten pistettiin hiukan muuttoa eteenpäin siskon perheen avulla ja pidettiin piknikiä olkkarin lattialla. Illalla oli huikeat itsenäisten naisten juhlat yhden ihanan itsenäisen naisen luona. Olin illan hot shot -vastaava. Taisin nauttia yhden hot shotin joka ikisellä valmistuskierroksella. Sunnuntainen olo olikin sitten sen mukainen. Meni päivä vähän plörinäksi noin uuden kodin laittamisen osalta. P:llä meinasi mennä hermo kun mä kuljeskelin ympäri kämppää kumarassa ja voivotellen. Tai kai ne menikin.
Perjantaina kilisteltiin alkuillasta yksien syntymäpäivien ja myöhemmin illalla Apollossa halpojen skumppapullojen johdosta.
Lauantaina saatiin pieni yökyläläinen, jonka kanssa käytiin Vermossa poninäyttelyssä ja Sellon HopSpotissa (pikku-HopLop).
Sunnuntaina käytiin vielä puistossa ja leffassa katsomassa Jim Careyn kokoperheen pingviinikomedia. Dubattuna tietty. Lapsi tykkäsi, tarpeeksi pieruja ja teatraalisia liukastumisia. Yllättäen leffa ei ollut ihan kärsimystä myöskään kahdelle hyvin ennakkoluuloiselle aikuiselle.
Aada on kyllä ihan huippuhauskaa seuraa ja tervetullut meille koska vaan!
Kutukodin telkkarissa pyörii tällä hetkellä lähes vain ja ainoastaan Modern Family. Eka tuotantokausi jo katsottu ja toka menossa. Joka jaksossa nauran ääneen ainakin kerran, siinä munsta paras suositus.
Oltiin ku pahimmatkin ihmisrauniot kovan ryyppyputken jälkeen eilen illalla. Syynä ei kuitenkaan ollut armoton riekunta, vaan yksi nelivuotias.
Aadan yövierailuun kuului puistoilua, pannukakun valmistusta ja syöntiä, perinteeksi muodostunut aamupalamaja ja Pikku Kummitus Lapanen –leffateatteriesitys.
Meillä on kiva ja vilkas asukaspuisto kodin lähellä, josta Aadakin löysi heti itselleen kaverin ja viipottivat menemään peräkanaa. Törmättiin puistossa myös kaveripariskuntaan, joille lauantai-illat leikkipaikalla ovat jo arkipäivää. ”Sit sä tajusit, että sitä säkin haluut?” kysyi vauvakuumeileva ystävä (eräs useista), kun kerroin tapahtumasta. ”Ei siinä kyl ihan niin käynyt.”
Yöksi häädettiin P sohvalle ja nukuttiin tytöissä meidän sängyssä. Aada on melkoinen möyrijä ja yhdessä vaiheessa heräsin peräti siihen, että tytön jalkaterä läsähti naamalle. Rakensin sitten meidän väliin peitosta ”muurin”, jolla sain pidettyä yöterroristin pois läheltäni ja vähän nukuttuakin.
Aamulla hän sitten avasi silmät 6.45. ”Heenu-täti, ei mua enää nukuta.”
Pikku Kummituksesta Aada oli kovin innoissaan. Siitä piti mennessä kertoa vastaan tulleelle naapurillekin ja leffan jälkeen hän kävi kertomassa lipunmyynnissä, että oli ollut kyllä kiva leffa. Itse odotin ehkä jotain kunnon nostalgiapuuskaa, joka jäi tulematta. Ja sitten odotin myös jotain kunnon vastinetta Disney-kamalle, mutten ollut oikein vakuuttunut.
Paras pannukakku a la Heenu
Tämä ohje kulkee netissä nimellä maailman paras pannukakku. Otin ja muutin kuitenkin hiukan.
Huoh. Bloggerin kuluvan viikon viat ovat hävittäneet viimeisimmän tekstini WWF:n öljyyntyneiden eläinten hoito -koulutuksesta.
Toivottavasti se kilometriteksti vielä tänne ilmestyy takaisin. Jonkunlainen versio siitä näkyy olevan luonnoksissa, ehkä kasaan siitä uuden jos ihmettä ei tapahdu.
Mutta siis ongelmien takia en ole päässyt blogia myöskään päivittämään. Nyt se näyttää toimivan. Lukuunottamatta sitä yhtä kadonnutta tekstiä.
Tänään katsotaan viisuja ja huomenna joidenkin mielestä "unelmafinaalia", minun mielestäni "saanvarmastisydärinennenloppuafinaalia". Jaiks!
Eilen oltiin katsomassa Aadan satubaletin kevätnäytöstä. Täti oli pakahtua ylpeydestä. Hän oli selvästi leppäkertturyhmänsä (ja koko tanssikoulun) paras.
Hihi, meillä oli uuden kodin ihka ensimmäinen yövieras viikonloppuna. Siskon nelivuotias Aada.
Oltiin suunniteltu hänen varalleen kaikenlaista ohjelmaa. Käytiin luonnontieteellisessä museossa (itsekin ekaa kertaa), keilaamassa (onnistui ratalaitojen ja telineen avulla hienosti) ja etsittiin pimeässä lähimetsässä aarretta (annettiin synttärilahjaksi ”aarrekartta” ja avain aarteen lukkoon, itse aarre oli lajitelma omia vanhoja ”lasten korujani” yms., jonka P kävi piilottamassa hetkeä ennen etsinnän alkua). Aamupala syötiin aamupalamajassa, joka rakennettiin lakanoista ja tuoleista.
Vähän extemporeempaa ohjelmaa oli Aadan leikki Carrolsin pallomeressä ”ihanan Leon” kanssa, aarrearkun paperisilpun levittäminen kämpän lattialle (ihan luvan kanssa) ja tarhanpihalla sunnuntaiaamuna syttynyt lumisota.
Oli aivan ihanaa. Aikamoinen ohjelmapläjäys vaan vei kyllä meidän aikuistenkin voimat ja loppusunnuntai meni sohvan pohjalla.
Aada on niin mahtava tyyppi. Hänellä on hyvä huumorintaju, hän on superkiltti ja huomaavainen. Keilaamassa hän tanssi siellä vuorojensa välillä taustamusiikin tahtiin ja kannusti vastapelureitaan eli minua ja P:tä. Kun meillä meni hyvin, hän ryntäsi halaamaan. Carrolsilla, kun silitin ohimennen P:n poskea, hän huomasi sen ja totesi P:lle. ”Olet pikku söpöliini.” Aarteenmetsästyksestä toinen oli liikuttavan tohkeissaan ja museosta ostettu Emmi-pupu supsutti korvaan vinkkejä, mistä suunnalta aarretta kannattaa etsiä. Ja voi sitä riemua, kun se aarre sitten löytyi.
Hän jaksaa kyllä ihmetellä, miksemme ole naimisissa. Siitä keskusteltiin nytkin pariin otteeseen. ”Ei me olla seurusteltu vielä kovin pitkää aikaa”, yritin selittää, muttei se tuntunut olevan tarpeeksi hyvä syy. Viime kesänä hän pohdiskeli, että ehkä olemme allergisia naimisiinmenolle.
