Näkökulma sektioon - jossain muualla emme ehkä olisi elossa

Edelleen välillä tunnen pettymystä siitä, että Arvo syntyi keisarinleikkauksella. En kovin usein, mutta joskus sitä miettiessäni pieni harmitus edelleen läikähtää sisälläni.

Toisaalta tunnen myös ylpeyttä alavatsani arvesta, jonka kautta elämäni tärkein ihminen tuli maailmaan. Se on saavutus. Muistelen myötätunnolla leikkauskivuista kärsivää, lääkkeistä sekaisin olevaa juuri äidiksi tullutta itseäni. Ja muisto itse syntymästä on hauska ja lämmin, ei surullinen.

Mutta vaikka Arvo syntyi, en koe synnyttäneeni. Niin se vain on.

On kuitenkin myös niin, että koska odotin lasta Suomessa, Arvo syntyi turvallisesti. Keisarinleikkauksella varmistettiin minun ja lapseni turvallisuus. Sitä meille ei välttämättä olisi ollut tarjolla jossain muualla.

Koska odotin lasta Suomessa, nämä asiat tapahtuivat:

A. Arvon perätila todettiin raskausaikaan kuuluvalla rutiinilääkärikäynnillä
B. Arvoa yritettiin kääntää ulkokäännöksellä, joka ei kuitenkaan onnistunut
C. Lantioni mitat tarkastettiin magneettikuvauksella ja niitä verrattiin Arvon mittoihin
D. Lääkäri totesi, että olisi mahdollista että jäisi millimetreistä kiinni, että Arvon pää ei mahtuisi syntymään alakautta
E. Minulle määrättiin alatiesynnytyskielto
F. Arvo sai syntyä maassa/sairaalassa, jossa sektio on todennäköisesti maailman turvallisin sekä lapselle että äidille

Jossain muualla näitä askelia ei ole olemassa. Jossain muualla asia olisi huomattu synnytyksen edetessä. Jossain muualla se olisi saattanut olla jopa kohtalokasta meille molemmille. Jossain muualla synnyttäminen on yksi naisen elämän vaarallisimmista tapahtumista. Minulle se oli turvallista kaikesta huolimatta.

Myös tätä ajattelen joskus.

Huhtikuu on keisarileikkauskuukausi. Minä hurraan meille naisille, joita yhdistää pienet arvet alavatsalla. Vuosien saatossa haalistuvat, mutta arvista tärkeimmät.

Lue lisää sektiosta.

Mikä sektiossa yllätti?

Usein synnytystarinoita kerrottaessa/vertaillessa omani päättyy sanoihin "Arvo syntyi suunnitellulla sektiolla". Onhan se nyt sellainen tylsin mahdollinen lause, joka voi synnytykseen liittyä.

Leikkaussali varaukseen, merkintä kalenteriin ja lähisuvulle juna/lentoliput sitä seuraavalle päivälle, että pääsevät vastasyntynyttä tuoksuttelemaan. Kun päivä sitten koittaa, mamma makuulle, vatsa auki, lapsi ulos, vatsa kiinni ja tuosta noin vapautuikin teille kivasti perhehuone, sinne toisiinne tutustumaan. Homma paketissa.

Vähän yksityiskohtaisemmin kerron sektiokokemuksestani tässä kirjoituksessa.

Pienen vauvan kanssa noihin synnytyskeskuteluihin joutui usein, nykyään enää harvemmin. Tunnen itseni aina vähän ulkopuoliseksi, mutta toisaalta kaikki "normaaliin" synnytykseen liittyvä on aina kiinnostanut minua, joten yleensä soljun keskutelussa mukana. Mutta kyllähän sitä omaa sektikokemustakin on välillä kiva muistella.

Ja silloin tällöin kohdalle sattuu joku, joka on kiinnostunut/kokenut saman/kyselee mielenkiintoisia. Ja kuulkaa, minähän muistelen. Tottahan me äidit sitä muistelemme oli synnytystapa mikä tahansa!
Tässä taannoin kävi taas niin, että vaihtelimme yhden ennalta tuntemattoman henkilön kanssa sektiokokemuksia. Tuli mieleen tämä teksti samalla, koska puhuimme sektion yllättävistä puolista ja muutamassa kohtaa ajatuksemme osuivat yhteen.

Ällövaroitus!

1. Katetrointi. Hyvin mahdollista, että olin maapallon ainut 32-vuotias henkilö, joka ei tiennyt miten katetrointi tehdään. Tai kai minä tiesin. Ja kai se jossain paperissa luki. Mutta se tuli mulle todella suurena järkytyksenä leikkaussalissa, kun katetrointia alettiin tekemään. Mitään kipua en tuntenut, mutta ihan rehellisesti kun olin ajatellut, että koska lapsi syntyy vatsan kautta, niin mitään ei tehdä alakautta.

2. Jälkivuoto. Samaiseen aiheeseen liittyvä. Eli edelleen olin ajatellut, että kun se lapsi kerta tulee vatsan kautta, ei alakautta sitten tapahdu mitään. En tiedä, mitä kuvittelin, että imuroivat vatsani tyhjäksi kaikesta raskausmateriaalista? Ja selvästikään minulla ei ollut selvää kuvaa, mitä synnytyksen jälkeen naisen elimistössä tapahtuu, mutta yllätyksenä tuli tämäkin asia.

3. Kipu. Heräämössä todettiin, että kohtu ei lähtenyt supistumaan ja sitä jouduttiin painelemaan voimakkaasti jo siellä sekä tulevina päivinä. Ai, saatana! Hirveintä kipua, jota olen tuntenut.

Kun 24 tuntia leikkauksen jälkeen nousin ensi kertaa sängystä kokeilemaan vessassa käyntiä, pesemään hampaat ja suihkuun, en pystynyt seisomaan suorassa. Köpötin vessaan hoitajan käsipuolessa kaksin kerroin vääntyneenä. Sain pestyä hampaat, mutta pöntöllä korvat alkoivat soimaan ja katse sumentumaan. Merkkejä, joita hoitaja oli käskenyt minun tarkkailla. Hän toi sänkyni vessan oven eteen ja suihku sai vielä odottaa.

Olin tunteesta ihan kauhuissani, koska kuvittelin tämän vaiheen kestävän jopa viikkoja. Sain kuitenkin heti kovemmat kipulääkkeet ja iltasella pääsin jo omin avuin sängystä.

4. Nopea toipuminen. Jos olisin tiennyt, että kahden päivän päästä leikkauksesta pystyn jo kävelemään suorassa pikkuaskelin edestakaisin synnärin käytävää, en olisi ollut alkukivusta niin järkyttynyt. Toipuminen oli todella nopeaa. Toki haava tuntui pitkään kyyristyessä ja nostaessa, mutta järkyttävää kipua en ensipäivien jälkeen enää tuntenut kertaakaan.

5. Vuoden raskaus"kielto". Synnäriltä lähtiessä kätilö sanoi, että olisi parempi sitten että vuoden päästä uusi raskaus olisi korkeintaan ihan alkumetreillä kohdun paranemisen takia. En ollut tätä ennen tiennyt, mutta ei se tieto minään järkytyksenä tullut. Totesin tähän vaan "Juu, ei oo kuule suunnitelmissakaan".

6. Leikkaussalissa sai ottaa valokuvia. Jopa yksi hoitaja, tai oliko se anestesialääkäri, en muista, otti meistä kolmesta muutaman kuvan vielä kun leikkaus oli kesken.

Sellaisia yllätyksiä mulla. Onko muilla sektioäideillä vastaavia?

"Laiskan naisen vauva ei käänny"

Kaikille asioille kun on oma viikkonsa nykyään niin sattuipa silmään Facebookissa, että perätilaviikkoa vietetään marraskuun alussa. Kirjoitetaanpa siis siitä!

Arvon lisäksi minulla on tosi monia ystäviä, joiden vauvat ovat olleet myös perätilassa. Itsestä tuntuu, että perätilavauvat ovat yleistyneet. Tai sitten omaan lähipiiriin on vaan sattumalta osunut melkeinpä joka viides vauva perätilaan, vaikka kansallinen luku 4% synnytyksistä.

Perätilojen "hoito" tuntuu vaihtelevan aika paljon, joillekin on suoraan sovittu sektio edes mittoja tarkistamatta, toisten synnytys on käynnistetty ja toisaalla synnytyksiä ei missään tapauksessa käynnistetä, koska perätilasynnytyksen yksi "ehto" on, että se etenee nopeasti.

Itseltäni otettiin magneettikuvauksessa lantion mitat, mutta koska Arvon pää oli kasvanut suureksi ja oli hankalan mallinen, ei hän olisi jalat edellä mahtunut syntymään alateitse. Pää edellä ongelmaa ei olisi ollut. Lääkäri määräsi minut niin sanottuun alatiesynnytyskieltoon, koska sen turvallista sujumista ei voitu mittojen puolesta taata.

Käytännössä tilanne siis oli se, että Arvo olisi saattanut jäädä päästään kiinni synnytyskanavaan. Aika järkyttävä ajatus. Siinäkin mielessä, että jossain muualla maailmassa tätä ei todellakaan olisi tiedetty etukäteen.

Tämä ajatus kuitenkin myös auttoi minua pääsemään pahimman synnytyspettymyksen yli. Olinhan kuitenkin etuoikeutetussa asemassa ja sektionikin tehtiin maailman parhaassa hoidossa. Mutta synnytyspettymystä koin tosiaan silti ja välillä edelleen mietin asiaa. Moni alatiesynnyttäjä on sanonut, että "olin onnekas" tai "en menettänyt mitään". Itse koin kuitenkin menettäneeni yhden luonnollisimmista ja ihmeellisimmistä asioista, mitä ihminen voi tehdä. Synnyttää oman lapsensa.

Perätilan syy jää usein epäselväksi. Arvon pään erikoinen muoto ja koko saattoivat olla joko perätilan syy tai seuraus. Asiaa internetin ihmeellisestä maailmasta tutkiessani löysin sellaisen teorian, että perätila voi johtua esimerkiksi kohdun epätavallisesta muodosta tai asennosta. Kotilääkärinä mietin esimerkiksi sitä, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Tämä aiheuttaa tietysti lantion epäsymmetrian.

Äitiysloman alusta asti olen toiminut kielikummina somalinaiselle. Kerroin hänelle ennen synnytystä, että minulle tehdään sektio, koska vauvani on perätilassa. "Sinä et ole liikkunut tarpeeksi", hän totesi samantien. Sopersin takaisin, että olen kyllä joka päivä käynyt lenkillä...

Vaikka hänen kommenttinsa tuntui ehkä siinä tilanteessa tylyltä, niin tiedän ettei hän sitä tarkoittanut loukkauksena, totesi vain ja toki kielitaitokin vaikutti asian esittämiseen.

Asia jäi kuitenkin mieleeni. Minun toimistotyöläisen jokapäiväinen pieni kävelylenkki ei ehkä ole paljon liikuntaa suuremmassa mittakaavassa. Internetistä löysin tukea ajatukselle liikunnan vähäisyyden vaikutuksesta, istumassa lantio on tietenkin eri asennossa ja ei ehkä ainakaan edistä vauvan kääntymistä pää alaspäin.

No, istumatyö on lisääntynyt.  Ja television katsominen. Painotan nyt, että tämä on ihan omaa pohdintaani eikä mikään yleispätevä tutkimus tai edes väite. Eikä mitenkään lääketieteellistä.
Mutta keksinpä sitten kaiken tämän pohdinnan päätteeksi loppuraskaudesta omasta mielestäni kovinkin vitsikkään sanonnan "laiskan naisen vauva ei käänny". Ehkä. Ehkä ei.

Yhtään tutkimusta perätilojen lisääntymisestä en ole löytänyt, jos joku sellaisesta tietää saa linkata.
Facebookista löytyy vertaistukiryhmä Perätilavauvat.
.
Kuva viikko ennen synnytystä raskausvesijumppapaikan pukkarista. Urheilinhan minä siis ;) Tulipa pieni haikeus katsellessa tuota pötsiä, jossa Arvo pää ylöspäin majaili.

Päivä, jolloin minusta tuli äiti

Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti jännitys. Henkeä salpaava jännitys.

Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.

Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.

Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."

Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.

Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.

Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.

Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!

Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.

Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.

Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.

Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.

Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?

Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.

Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.

Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.

Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...

Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.

Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.

6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.

Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.

Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
 
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.

Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.

Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.

Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.

Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.

Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.

Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.

Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.

Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.

Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.

Raskausviikko 38

Kahden tunnin maittavien yöunien jälkeen lähdin keskiviikkoaamuna Saloon katsomaan Tipun kaksiviikkoista kaveria. Hurmaava pieni neiti. Tuntui hassulta pitää niin pikkuruista sylissä. Kohta minun pitäisi osata.

Viime yönä muuten nukuin oikein maittavat 8 tuntia. Että yöunet ovat samalla vuoristoradalla kuin tunteeni. Välillä nukuttaa ja välillä ei. Välillä itkettää ja välillä naurattaa. Sektiopäivä tuntuu ihanalta ja jännittävältä ja kamalalta. Ei sitä oikein voi edes ajatella. Katson liikkuvaa mahaa ja yritän ajatella liikkeitä aiheuttavaa Tipua sen ulkopuolelle.

Ja sitten... Meillä on kotona pörrännyt jättikärpänen jo toista viikkoa. Kumpikaan ei ole jaksanut tehdä asialle mitään ja aina siihen törmätessäni oon aatellut vaan että "ai, toikin vielä täällä". Nyt se oli sitten jäänyt kiikkiin pöydälle jääneen glögilasin pohjalle. Emminä voinut sitä alkaa tappaa, meidän lemmikkiä. Odotin P:n kotiin ja sitten keksin, että jos hän heittää sen parvekkeelta alas. Että sillä olisi edes mahdollisuudet. "Niin, märkä kärpänenhän varmasti pärjää Suomen talvessa"... teki kuitenkin niin kuin pyysin.

Tosiaan nyt kun syntymäpäivä on tiedossa, on tämä ollut vähän sellaista "ei malta oottaa"-meininkiä. P:n lähtiessä töihin aamulla sanoin, että "jos ei olisi leikkausta tulossa, tää olisi tällaista vielä vaikka 3 viikkoa." Meille on muodostunut aika kiva rutiini aamuille, juodaan kahvit yhdessä. Katsotaan, millaista meillä on viikon päästä! :)

No mutta, viimeinen kokonainen raskausviikko on siis takana. Todennäköisesti ainakin. Sektio tapahtuu ennen laskettua aikaa (johon olisi tasan viikko, tai nyt jo ollaan 39+1). Ja noh, ainoat sektion peruuttavat asiat kai olisi superruuhka sairaalassa ja se, että Tipu olisi kääntynyt.

Oletan, että olisin huomannut jos Tipu olisi pyöräyttänyt ison päänsä ja n. 3,5 kilon massansa ympäri mahassani. Vaikka välillä kun herään aamulla tuntuu, ettei mahaa olekaan ja välillä napa tuntuu räjähtävän ulos. Pää pönkee edelleen kylkiluiden ohi ylöspäin ja luiset polvet nököttävät vasenta kylkeä vasten, jos makaan oikealla kyljelläni... Vaikka ehkä maha on nyt vähän tipahtanut.

Välillä kävellessäkin olo on vielä täysin raskaana olematon. Ihan silloin tällöin, mutta niin tapahtuu edelleen. Hypähtelen niin kuin mikäkin tyttönen! Sitten alkaa supistaa... Muutenkin välillä kolottaa ja tosiaan vähän supistaa (mutta tosiaan vain silloin tällöin, ei mitään synnytysjuttuja). Verenpainekin on vähän noussut, muttei vielä hälyyttävästi. Edelleen toistan, että vähällä olen päässyt. Toki tässä tosiaan olisi voinut vielä olla 3 viikkoa tätä raskautta :)

Ja se, että Tipu mahtuu vielä "katoamaan" mahaani tarkoittanee, että siellä on sitä tilaa. Ulospäin maha onkin edelleen sellainen, että eräs tapaamani nainen huudahti kauhuissaan sanoessani vauvan syntyvän viikon sisään "Ei vielä, sehän on aivan liian pieni. Sen täytyy antaa kasvaa vielä." Hän luuli minun olevan noin 7. kuulla ja rauhoittui kyllä, kun kuuli vauvan olevan jo täysiaikainen.

Viime viikolla piti vielä kiirettä, mutta nyt olen vähän rauhoittanut menoa. Viikonloppuna käytiin P:n kanssa treffeillä lauantaina ja kavereiden kanssa vielä brunssilla sunnuntaina ja leffassa katsomassa alkuperäinen Disneyn Pieni merenneito -animaatio. Vesijumpassakin kävin vielä viime viikolla ja kävelyllä sen lisäksi lähes joka päivä...

Kaupungilla on vähän sellainen jännä olo, että hei täällä mä vaan kuljen ihmisten keskellä ja kohta olen äiti! Ettekö tajua?!

Tipulla kai on jo kaikkea. Sänky on pedattu meidän huoneeseen, tarkoituksena olisi pitää pinnasänky kiinni meidän sängyssä. P:n sukukehto odottaa olohuoneessa. Kudoin muuten pienet sukatkin vihdoin! Sektio-ostoslistalla on vielä jättikokoiset puuvillaiset mammakalsarit. Sain viime hetken vinkin, että sellaiset on mukavimmat leikkaushaavan kanssa. Harmi, että nämä "bikinit" on heitetty roskiin ;)

Ainut oleellinen asia, mikä pitää vielä opetella, on turvakaukalon kiinnittäminen autoon :D Että saadaan hänet kotiin!

Saadaan hänet kotiin!

Ja viimeinen tasaviikkokuva. Tai siis 39+1, koska eilen ei keretty :) Ja painonnousu oli humpsahtanut melkein 14 kiloon. Sanoisin, että sitä turvotustakin siinä varmaan on... Isotäti sanoi viime viikolla, että "oletpa pahan näköinen naamasta, sulla on varmaan vaikeaa". Muuten olen lähinnä saanut kivoja kommentteja mahasta ja muusta. Kukaan tuntematon ei ole kommentoinut saati hiplaillut. Liittynee siihenkin, että maha on suht pieni ja piilossa vaatekerrosten alla. Pari ihanaa aurinkoista pakkaspäivää olikin tuossa  jo!

Raskausviikko 37

Viimeisiä viikkoja tätä raskautta menossa. Jännää. Hurjaa. Vauvan näkemisen lähestyminen tuntuu unelta. 

Vaikka nukkuminen todellisuudessa on haastavaa. Asentoa on vaikea löytää ja kun herään, valvon tunnin tai kaksi ennen unen löytymistä. Vauva myllää mahassa ja jos muuten nukuttaisi, niin sitten voi alkaa laskea päiviä synnytykseen ja tuhota senkin vähän. Paha olokin on välillä makuullaan, neuvolantäti muistuttikin välttämään selällä oloa vaikka sitä olen muutenkin välttänyt. Vauvan pää ylhäällä kuulemma painaa entisestään sitä jotain suonta.

Ja ai niin, vessassakin on käytävä, vaikka pahimmalta juoksemiselta ilmeisesti vältyn perätilan takia. Jalka kyllä välillä löytää tiensä monottamaan aika arkoja mestoja...

Muutamana iltapäivänä ja iltana tämä unettomuus on johtanut aivan järkyttäviin väsymyskohtauksiin, joiden aikanakaan uni ei kuitenkaan välttämättä tule. Noh, aika pitkään selvisinkin suht hyvillä unilla.

Väsymyksen aiheuttamaa lievää ärtymystä on myös ilmassa. Toisaalta toivon, että loppuisi jo tämä odotus ja toisaalta olo ei ole vieläkään ihan valmis. Ei se ehkä sellaiseksi tulekaan.

Vatsaa kolottelee, jalkoja kramppailee, sormet puutuvat yhä useammin. Ai niin ja nyt sen turvotuksen huomaa itsekin. Pelastin vihkisormuksen pois kädestäni yhtenä aamuna ja välillä tuntuu, että koko naama on jotenkin turpeana. Satuin katsomaan Kardashianeja yhtenä iltana (oikeasti satuin, koska siinäpä yksi reality, jota en oikeasti seuraa) ja siinähän Kim odottaa ekaa lastaan juuri. Naamapöhötys, I feel you Kim Kardashian!

Mutta kaiken kaikkiaan en kyllä voi valittaa. Raskautta on jäljellä alle kaksi viikkoa ja edelleen jaksan viipotella kaupungilla ja suuremmilta krempoilta olen välttynyt.

Kävin viimeisestä kertaa neuvolassa "yksin", jos ei kummempaa ennen leikkauspäivää tule. Sain neuvolasta influenssarokotteen. Neuvolantäti myös vähän skarppasi ja oli oikein myötätuntoinen keisarinleikkaustuntojani kohtaan. Eli ihan hyvä mieli jäi. "Rauhallisin mielin vaan nyt", hän toivotti.

Äiti kävi viikonloppuna auttelemassa ja saatiin tehytä pakkaseen sekä ruokaa että tarjoiluja vieraille. Ostettiin myös Tipulle kotiutumispuku ja mulle imetyspaitoja. Sanotaanko nyt näin, että rintaosasto vaikuttaa jo melko valmiilta tulevaan tehtävään.

Äiti oli kutonut vaunuihin ihanan peiton. Vaihtoehtopeittona on hänen minun tai siskoni vaunuihin aikoinaan kutoma peitto myös. Vanhana villasukankutojana pitää myöntää, että ainoatakaan sukkaa en ole tänä syksynä kutonut. Yhdet villaiset vaippahousut vauvalle. Järjestökaverin vaimo oli kutonut kahdet pikkusukat. Keski-ikäinen mies sai kiitokseksi tietysti lahjansaajan pillityksen aiheuttaman hämmennyksen!

Anoppikin kävi kylässä ja katseltiin P:n lapsuuskuvia. Odotan yhä enemmän sitä, miltä Tipu näyttää. Keneltä hän on perinyt mitä? Onko mutrusuu ja pienet jalat? Isän valkoinen vauvatukka ja ehkä äidin pullakat posket?

Aika vähänhän hänestä vielä tietää. Hän on osoittautumassa kyllä aika säikyksi kaveriksi. Vessat ovat ikäviä, julkisissakin joku saattaa rämäyttää viereisessä kopissa sen kannen alas yhtään välittämättä pienen henkilön tunteista. Hauskinta oli kyllä, kun tein lasagnea ja jossain välissä tajusin, että joka kerta kun naksautan lasagnelevyn poikki (juuri mahan edessä toki) tuntuu mahassa pieni säpsähdys. 

Pitänee tässä loppusuoralla soittaa vähän rajumpaa musaa kuin Antti Tuiskua, että oppii pientä meluakin sietämään.

Iltaisin soitan edelleen tuutulaulua lelusta ja asettaessani sen mahalle se saa kyllä kyytiä. Lelu heiluu puolelta toiselle ilmeisesti nyrkkeilysäkkinä ja mietityttää edelleen, että tykkääkö Tipu siitä vai ei. Trauman taso selvinnee aika nopeasti, kun soitan biisin hänelle syntymän jälkeen. 

Kävimme sairaalassa myös leikkaukseen liittyvässä infossa/keskustelussa, jossa se käytiin aika hyvin läpi. Eipä siinä kulussa juuri ole epäselvää. Toki se jännittää, mutta ei pelota. Olen aika sinut sen asian kanssa. Ei aina mene niinkuin Strömsössä, eikä se oikeastaan haittaa.

Ja mahakuviin. Ylimpänä aamun 38+0, keskellä istumakuva ja alhaalla viimeisten 4 viikon vertailukuvat. On se kasvanut, suoraan eteenpäin kai nyt näin lopuksi. Neuvolantädin mukaan vauva on myös selvästi laskeutunut, vaikka ei sitä kovin huomaa. Tai pää on ehkä vähän alempana, ei hakkaa koko ajan niin kovasti kylkiluihin. Mua onkin alkanut vähän jännittää, että onko sillä rassulla pää ihan mustelmilla. 

Painoa on nyt tullut noin 12,5 kiloa. Eli ihan ok. Pitää muistaa käydä vaa'alla vielä leikkausaamuna niin voi sitten tarkkaan katsoa, paljonko sinne sairaalaan jää. Tuntuu hassulta, että kohta tuo pallo on poissa. Kuulemma se on aika helpottava tunne, liikkuminen palautuu normaaliksi heti (miinus tietysti se sektiohaava) ja noh, tietty siihen sitten jää joku röllykkä. Kuvia palautumisestakin luvassa, jos hermo kestää.

Raskausviikko 36

Huh, mistä aloittaa.

Siitä kai, mikä tilanne on nyt. Tipulla on syntymäpäivä. Tai takaraja sellaiseen.

Hän ei siis kääntynyt tai sitä ei edes päästy kokeilemaan kun pylly ei enää minun lantiostani irronnut. Lääkäri piti hyvin epätodennäköisenä, että hän enää kääntyy itsestäänkään.

Tämä johti Tipun tarkempaan mittailuun (painaa nyt noin kolme kiloa, keskikäyrällä jatketaan) ja lantioni magneettikuvaukseen (josta aiheutunut meteli ei ollut Tipun mieleen ja hän ihan villinä protestoi koko kuvauksen ajan, josta ammattitaitoinen hoitaja onneksi osasi varoittaa etukäteen). Näillä tutkimuksilla haluttiin selvittää olisiko Tipun mahdollista syntyä alakautta pylly edellä.

Pari päivää sitä ehtikin sitten elellä ikävässä epätietoisuudessa. Alatiesynnytys on ollut siitä asti kun sitä aloin miettimään toiveissa ja suunnitelmissa, mutta normaaliin sellaiseen ei näillä spekseillä ole mahdollisuutta. Huoneessa olisi koko ajan paljon porukkaa, synnytyksen olisi edettävä tietyn kaavan mukaan ja omassa lähipiirissä ei valitettavasti ole ainuttakaan perätilasynnytystarinaa, joka ei olisi päättynyt leikkaukseen joka tapauksessa. 

Sitten lääkäri soitti minulle tutkimusten tulokset. Yksi kolmesta lantion mitasta jäi pari milliä suositusten alle ja tämä yhdistettynä muuten keskikäyrällä kasvavan Tipun isohkoon ja alatiesynnytyksen kannalta hankalan malliseen päähän (itselläni ja P:llä ollut myös isot päät syntyessä... ja on edelleen) toivat sitten kiellon synnyttää alakautta. Uusi lempinimikin syntyi "Big Giant Head" (Kolmas kivi auringosta -sarjasta) tai ystävän lyhentämänä BGH.

Lääkäri tiedusteli puhelimessa varovasti, että onko tämä isokin pettymys (tähän vaikutti varmaan spontaani hormoni-itkeskely vastaanotolla kääntöyrityksen epäonnistuttua... ja mainittakoon, että itkin myös ruokakaupassa kun ostin kananmunia, joiden päivämäärä on Tipun suunnitellun syntymäpäivän jälkeen... sniff, nää munat meillä on vielä kun meillä on vauva... jep). Kuitenkin se tieto, että lääketieteelliset syyt estävät alatiesynnytyksen, tuli itse asiassa helpotuksena. Ei tarvinnut itse enää pohtia saatikka päättää asiaa. Tilanne on nyt tämä.  Tipu syntyy sektiolla. Ja piste.

Ja nyt Tipulla on siis syntymäpäivä. Hänestä tulee marraslapsi. Eli vaikka toinen toiveeni kariutui (normaali synnytys), niin toinen (syntymäpäivä marraskuun puolella) toiveeni samalla toteutuu. You lose some, you win some.

Tipu-laskuri ehti viime viikolla ennen kaikkea tätä saada uuden muodon, kun P osti minulle kaksi joulukalenteria. Toisen Tipun syntymään asti syötäväksi ja toisen joulukuuksi. 24 päivää laskettuun aikaan ehtikin täyttyä viikonloppuna ja aloitin kalenterin isoimmasta luukusta. Jes! Tiistaina sain uuden "lasketun ajan" varmistuttua kuitenkin avata useamman luukun kerralla. You lose some, you win some.

Omaa puolisoa tulee ehkä turhan harvoin kehuttua (kun se on vähän ällöä), vaikka usein voisi olla ihan paikallaan, mutta nyt sanoisin että aika ihana se on!

Neuvolassakin ehdin käydä ennen kääntöyritystä. Sielläkin todettiin kaiken olevan muuten hyvin, mutta neuvolantädin kommentit olivat vähän erikoisia ja ovat saaneet minut nyt miettimään, että pitäisikö pyytää saada vaihtaa. Luottamuksellisen ja rennon suhteen luomista vähän hankaloittavat lausahdukset "ai sulla on toi turvotus alkanut", kun en siis ole varsinaisesti itse edes huomannut saati ottanut puheeksi ja perätilasta puhuttaessa "oliko se nyt mikään yllätys?". Että kerro siinä sitten rehellisesti perätilan aiheuttamista pettymyksen tunteista, kun ei se ilmeisesti olisi saanut olla edes yllätys... Hmm. 

Äitiysloma on jatkunut kiireisenä. Kävin kaksi kertaa teatterissa ( Pakko saada laulaa Espoon kaupunginteatterissa ja Taivaslaulu Tampereen työväenteatterissa), riekkumassa Karjala-turnauksessa, Kiasmassa, meillä kävi vieraita ja kävin itse lounailla ja vaikka missä! Nyt tähänkin tuli takaraja! Lounaita ja kiireitä on siis tiedossa ainakin vielä seuraavaksi viikoksi. 

Ehkä viimeisen viikon sitten meditoin ja hengittelen? Laitan vauvan sängyn kuntoon ja steriloin tutit? 

Raskausviikko 35

Pyllyvauva! Tipun uusi lempinimi.

Lääkärissä selvisi, että Tipu on väärinpäin. Eli tällä hetkellä tulossa pylly edellä maailmaan. En voi kieltää, etteikö se tieto olisi ollut pieni pettymys. Vielä on aikaa kääntyä pää menosuuntaan, Tipu ei myöskään ole vielä laskeutunut eli on suhteellisen irtonaisena mahassa ja siksi liikkuvainen. Ensi viikolla lääkäri tsekkaa tilannetta, että voidaanko häntä kääntymisesssä vähän avittaakin. Jos kuitenkin tilanne säilyy samana loppuun saakka, niin se tarkoittaa tietysti sitten normaalista poikkeavaa synnytystä. Eli ei sellainen nyt tietenkään kenenkään toiveissa ole. Mutta katsotaan ja odotellaan.

Olen kokeillut myös netistä löytyviä "asentohoitoja" tähän perätilaan. Eilen kun lepäilin yhdessä tällaisessa asennossa Tipu villiintyi kyllä täysin ja tuntui ihan pyristelevän johonkin suuntaan. Tuskin kääntyi kuitenkaan.

Lääkärissä muuten kaikki ok. Kämmenten puutuminen diagnosoitiin mahdolliseksi rannekanavan oireyhtymäksi, joka on ilmeisesti suhteellisen tavallista loppuraskaudesta. Se kuitenkin voi kehittyä rasittavaksi vaivaksi, joka voi vaikuttaa käsien puristusvoimaankin, joten lääkäri suositteli nukkumista rannetukien kanssa. Ostin yhden rannetuen ja olen nukkunut se joka toinen yö toisessa ja joka toinen yö toisessa. On kyllä auttanut.

Loma on jatkunut mukavissa merkeissä. Viikonloppuna juhlittiin Turussa railakkaasti ihanan naisen maisteriaisia. Hölmösti olin ajatellut etukäteen, etten ehkä jaksa kovin myöhään. Oli kuitenkin niin hauskaa, että helposti meni ravintolan sulkemiseen asti :)

Lisäksi olen tavannut mummoja, katsonut ahkerasti Gilmoren tyttöjä, pessyt kaikki loput Tipun vaatteet ja puuhastellut kotona kaikkea, mitä ei normaalisti ehdi. Leffassa käytiin bestiksen kanssa katsomassa Äidin toive, joka ei "tästä tilasta" huolimatta ollut ihan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja hyvällä tarkoitan, että olisi itkettänyt ihan hulluna. Hienosti tehty ja mielenkiintoinen, mutta jäi jotenkin vähän pinnalliseksi.

Yhtenä päivänä Tipu pelästyi selvästi, kun P rämäytti vessanpyntyn kannen alas turhan äänekkäästi minun seistessä vieressä. Mahassa säpsähti.

Nyt on raskauden viimeinen kuukausikin virallisesti käynnissä. Olen siis 9. kuulla paksuna. Huh huh! Nyt sitä pitäisi kai sitten olla suhteellisen valmis. Ei ihan tunnu siltä. Joku kyllä sanoi juuri fiksusti, että siksi tämä raskaus on niin pitkä, että lopussa sitten jo vaan malttamattomana odottaa vauvan syntymää. Epäilen näin käyvän itselleni noin parin viikon sisään.

Ja tässä mahakuva 36+0. Nyt en kyllä taaskaan yhtään huomaa eroa kahden viikon takaiseen. Enkä kyllä juuri tunnekaan. Takki kuitenkin tuntuu täyttyvän ja jännitän meneekö se loppuun asti kiinni. Ja normaalisti maha on kuitenkin kasvanut, mitattu on. Ja painoa on tullut tähän mennessä 11,5 kiloa. Tipukin lisää massaansa noin 200 g viikossa eli ei kai yllätys, että sitä tulee mullekin. Tai siis yhteismassamme lisääntyy :)