Oliko kiva päivä päiväkodissa?

- Oliko kiva päivä päiväkodissa?
- Joo!
- Mitä teitte?
- Leikkii!
- Mitä leikitte?
- Ihahaa!
- Ai, hevosta. Hauskaa. Kenen kanssa leikit?
- Matiiaa.
- Ai Matildan. Saitko ruokaa?
- Joo! Paanukaakuu.
- Vau, pannukakku oli varmaan hyvää.
- Joo! Heekkutaa (herkkua). Nam nam.

Tammikuusta asti olen aina Arvoa hakiessani tiedustellut päivän kulkua. Alkuun lapsi oli aina vaan hiljaa, kun ei siis juuri osannut puhua. Pitkään hän vastasi vain joo ja tällä viikolla kävimme jo tällaisen keskustelun, mikä olikin laajin saamani raportti päiväkodin tapahtumista tähän asti.

On niiiiiin kiva jutella!

Too cute (and stubborn) to handle. #hewantstogothatway #wearenotgoingthatway #momwins #toddler #taapero #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Loka 22, 2017 kello 5.36 PDT

Päiväkotiin palaaminen

Kirjoittelinkin Facebookiin, kuinka Arvon päiväkotitossut odottivat pyykkikorissa kuusi viikkoa ja lensivät päiväkodin alkamista edeltävänä iltana vihdoin pesukoneeseen. Eiväthän ne aamulla olleet kuivaneet, mutta siihenpä ne vastoinkäymiset sitten onneksi loppuivatkin.

Jännittihän se aika paljon taas etukäteen. Pitkä loma takana, olimme lähes 24/7 yhdessä, joskin Arvo harjoitteli päivähoitoa mammansa mökillä edeltävän viikon kun me olimme jo töissä. Mietin myös, että muistaako Arvo enää päivähoitoa ja hoitajia, vaikka yritimme niistä välillä loman aikana hänelle aina muistaessamme jutella.

Kyllä, Arvo selvästi muisti päiväkodin. Hän tiesi, mistä aamupalaa saa. Ja kun hän on kotonaan joka paikassa, mihin meneekin, oli hän sitä taas päiväkodissakin.

Päiväkodin hoitajat kertoivat Arvon olleen ensimmäisellä viikolla vähän aiempaa enemmän tuttujen aikuisten perään, kun talossa pyöri paljon tutustujia vanhempiensa kanssa. Keväällä hän oli se uusi ja kuopus (saattaa kuopuksena pysyäkin, muttei enää ole se uusi tyyppi), joka sai eniten huomiota. Nyt asetelma on eri.

Lisäksi suurin osa Arvon ryhmästä siirtyi vanhempien ryhmään, joten paljon uusia kavereita ja toimivan ryhmädynamiikan löytämistä luvassa.

Kaikki on kuitenkin mennyt taas tosi hyvin. Arvo on sopeutuvainen ja meidän peräämme hän ei juuri koskaan ole itkeskellyt ja vierastuskaudetkin hän näyttää jostain syystä skipanneen täysin.

Erotilanteissa hän on itkenyt ainoastaan, jos siihen liittyy jotain yllättävää tai erikoista. Esimerkiksi Arvon ei tarvitsisi mennä joka aamu vielä aamupala-aikaan päiväkotiin, mutta se on toimivin ratkaisu hänen kannaltaan. Jos ryhmä on esimerkiksi lähdössä juuri ulos kun viemme Arvoa, se on tuntunut hänestä oudolta.

Äitikin on sopeutunut hyvin. Ikävä riipaisi parina ekana päivänä enemmän kuin Arvon aloittaessa päiväkodissa alkuvuonna. Silloin olin ollut töissä jo pari kuukautta ja tottunut erossaoloon. Nyt viidessä viikossa taas ehdin minäkin tottua siihen, että yhdessä ollaan koko ajan.

 Loma on kuitenkin aina lomaa, kotiäitiarkea en varsinaisesti ikävöi, ja kuten olen aiemminkin kirjoittanut, päiväkoti tuntuu edelleen täysin oikealta ratkaisulta. Syksy tuo mukanaan myös omaan työhöni isoja muutoksia, joten ihan mielenkiintoisia aikoja on luvassa senkin suhteen.

Kesän aikana hoitajat olivat kyllä unohtaneet Arvon suunnattoman ruokahalun ja siitä olemme taas kuulleet päivittelyä. Lisäksi he ovat kuulemma huomanneet Arvon oppineen kesän aikana sanmonaan "ei halua", joka tuleekin tosiaan aika jämäkästi. Kotonakin.

Too much fun! #swinging #laughs #keinutaan #toddler #taapero #kesä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Elo 5, 2017 kello 12.21 PDT

Oliko päiväkoti oikea ratkaisu perheellemme?

Ensimmäinen puolivuotinen päiväkodissa on nyt takana. Lomalle lähtiessämme saimme mukaan hoitajien kevään aikana ottamia valokuvia.

Kuvissa Arvo syö, leikkii, nauraa ja nauttii. Ihania otoksia. Kuvat ovat kuin pieniä äidille vihdoin viimein paljastettuja salaisuuksia. Ne ovat häivähdyksiä hetkistä, joissa en ole ollut mukana.

Kokemuksia, joista emme me vanhemmat tiedä. Pieni haikeuden vire käy lävitseni, mutta enimmäkseen tunnen kuvia katsellessani kiitollisuutta.

Monen mielestä näin pieni lapsi ei tarvitse varhaiskasvatusta. Vaikkei ehkä tarvitse, ei se tarkoita, etteikö varhaiskasvatus tämän ikäiselle mitään antaisi. On nimittäin antanut. Paljonkin. Ja minä tiedän, että on antanut sellaistakin, mitä hän ei kotona olisi välttämättä saanut.

Ei sitä ole mukava äitinä myöntää eikä todellakaan helppo sanoa ääneen, mutta koen olevani parempi äiti nyt kuin ollessani vanhempainvapaalla. Luonnollisestikaan tämä ei ole tilanne kaikkien äitien kohdalla. Mutta tämän äidin kohdalla on.

Kuvissa näkyvien ihanien päiväkotihetkien, luotettavien aikuissuhteiden, uusien kavereiden lisäksi on Arvo saanut myös kärsivällisemmän, läsnäolevamman ja iloisemman äidin. Aika korvaamatonta.

Juuri ennen kesälaitumille lähtöä kävimme vasu-keskustelun päiväkodissa. Olen yllättynyt, kuinka luonnolliselta tämä yhteistyössä tehtävä kasvatus on tuntunut. Ja kuten saimme kuulla, ja olemme tietysti itsekin kevään aikana todenneet, että  Arvo näyttää pelkästään kukoistavan sen ansiosta.

Kaiken hurjaa vauhtia edistyvän kehityksen lisäksi Arvosta on kasvamassa sosiaalinen, rohkea, utelias ja empaattinen tyyppi. Viimeinen näistä tuli meille uutena, koska kotona emme juuri ole vielä empaattisia piirteitä hänessä havainneet. Päiväkodissa Arvo kuitenkin kuulemma käy usein silittämässä itkijää. Sydämeni oli pakahtua.

Nyt meillä on aikaa nauttia yhteisestä kesästä ja elokuussa palaamme taas päiväkotiin ja työpaikoillemme. Se ei enää pelota, vaan odotan sitä luottavaisin ja hyvin mielin. Tämä kevät näytti, että olemme tehneet meidän perheellemme oikean ratkaisun. Ratkaisun, johon kuuluu älytön määrä rakkautta, arvokasta perheaikaa ja paljon kokemuksia kaikille meille. Yhdessä ja erikseen.

Nolo äiti päiväkodin pihassa

Lapsi huomaa äidin toiselta puolen päiväkodin pihaa ja hihkaisee. Kuin hidastetusta elokuvasta hän kirmaisee juoksuun huutaen "äiti, äitiiii" ja loikkaa lopulta onnenkyyneleitä tihkuvan äidin syliin.

Joo, näin ei siis koskaan tapahdu meillä.

Tällä viikolla Arvo juoksi ekaa kertaa minua karkuun häntä hakemaan tullessani.

Naureskelin hermostuneesti. Hehe. Tules nyt. Lähdetääs hei. Hehe. Millaisena äitinä minua oikein pitävät... ei tahdo oma lapsi lähteä mukaan. Hehe.

Häpeä on tietysti vain oman pään tuotos, päiväkodin hoitajat ovat varmasti nähneet niin paljon erilaisia tilanteita, etteivät tuomitse tällaisten kohtaamisten perusteella.

Olen stressannut hakutilanteissa myös sitä, jos en heti tunnistakaan kuka pikkupää pihalla on omani. Kun niitä siellä riittä. Mitä ne sitten sanovat? Hehe.

Melko hyvin olen kuitenkin Arvon tunnistanut, hyvä mä! Ja kesäksi hommasin hänelle kirkkaankeltaisen hatun ;)

Kerran Arvo muuten juoksi innoissaan minua kohti tullessani hakemaan! Minä ehdin jo laskeutua lattiatasoon, mutta Arvo kurvasikin ohitseni selkäni takana seisovan ukkinsa syliin.

Yleensä Arvo toki huomioi minut, kun tulen hakemaan, muttei heti tule luokse. Puhuessani hoitajien kanssa hän ehkä tulee näyttämään leluja ja jos kestää, niin saattaa hän haluta syliinkin. Karkuun ei ennen tätä viikkoa ole kuitenkaan lähdetty.

Tällä viikolla ovat muuttuneet aamutkin. Yleensä Arvo on halunnut, että hänet annetaan sylistä syliin. Nyt hän kirmaa suoraan käsienpesupaikalta ruokailutilaan ja omalle paikalleen. Parasta on, jos joku kaveri on tulossa samaan aikaan ja saa kikatella yhdessä jo matkalla.

Puuropöydästä ei sitten enää juuri varrota äidille vilkuttelemaan. Jos oikein kauan ja määrätietoisesti huiskutan, niin koko muu puuroa kauhova lapsikatras kyllä huutelee jo kuorossa hyvästejä. No, jos äiti tästä sitten lähteekin pikkuhiljaa... Hehe.

We took a partyselfie yesterday. #allthekisses #toddlerlife #momlife #momandson #äitijapoika #kesä #ylioppilasjuhlat #taapero #momfie #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Kesä 3, 2017 kello 9.51 PDT

Käyttökelpoinen lahja päiväkodin henkilökunnalle

Minun piti olla kauhean kekseliäs ja originelli. Tehdä jotain persoonallista ja yksilöllistä jokaiselle henkilökunnan jäsenelle.

Kauhean nopeasti sitten tulikin se kevätjuhlapäivä. Edellisenä iltana töiden jälkeen sitten suuntasin Ruohonjuureen ajatuksenani ostaa jotain ekologista ja käyttökelpoista. Ei krääsää. Jotain mitä itsekin haluaisi.

Käteen osuivat sitten nämä kauniit bambutiskirätit, joita meillä kotonakin on käytössä.. Käytin hetken miettien, minkä värinen kullekin hoitajalle sopisi. Sillä tavalla persoonalliset ja mietityt! Ja hyväksi havaitut :)

Ostin ryhmän hoitajille omat ja yhden myös päiväkodin keittäjälle, joka ajatuksella aina tekee Arvolle ainoana lapsena kasvisruokaa.

Ehkä jouluksi sitten jotkut spektaakkelit. Tai jouluiset bamburätit...

Arvo ja nuket vai Arvo-nuket

Mä en ehkä kestä! Kahdella Arvon päiväkotikaverilla on kotona nuket, joiden nimi on Arvo.

Siis meidän Arvon mukaan. Maskotti mikä maskotti. Voih, mun äidin sydän!

Mietittiin miehen kanssa tuotteistaa tämä potentiaali ja suunnitellaan kovaa vauhtia Arvo-nukkesarjaa. Minä ostaisin! Ja mummu ja mamma! Kolme jo myyty.

Arvolla on lelujen joukossa minun vanha Lauri-nukkeni (kuvassa). Lauri on kovia kokenut Kaalimaan kakara kultaiselta 80-luvulta (oletan suurimpien myrkkyjen jo haihtuneen).

Lauri ei ole Arvoa tähän asti oikein kiinnostanut, mutta viime aikoina Laurille on alettu juottamaan vettä ja hieman halailemaankin. Äiti on ehkä vähän näyttänyt mallia ;)

Ja suurin hellyydenosoitus, jonka Arvolta voi saada, on tietysti pääseminen hänen autonsa kyytiin!

Päiväkoti ja flunssakierre

Päiväkotiarjessa ollaan jo reippaasti toisen kuukauden puolella. Rutiinit ovat loksahdelleet monella tapaa paikoilleen.

Päiväkotipäivien alkaminen/loppuminen ja kesto vaihtelevat kyllä jonkin verran, kun meidän vanhempien työpäivät ovat niin erilaisia. On etätöitä, on kokoustamista, on päivystystä, on kiirellisempää ja on rauhallisempaa. Onneksi sitä joustavuutta löytyy, se on ollut todella suuri apu alkuvuonna.

Arvon päivät alkavat 8-9 välillä, toisinaan aamupala syödään kotona ja välillä päiväkodissa. Haku tapahtuu 15.15-16.15 välillä.

Alkuun on erityisesti panostettu siihen, että päiväkotipäivät ovat olleet mahdollisimman lyhyitä. Kun kaikki on kuitenkin mennyt jo niin hyvin, välillä käy äidin mielessä, että pitäisikö vaikka käydä kaupassa joskus rauhassa ja hakea Arvo vasta sitten. Tuntuu "rikolliselta" ajatukselta, mutta myös houkuttaa!

Sama kuin välillä tuntuu ihan syylliseltä nauttia työnteosta tai siitä, miten hienosti tämä uusi arki on lähtenyt rullaamaan. Typerin asia ikinä! Tuntea huonoa omaatuntoa jostain, mikä toimii! Mom guilt is a bitch!

Päiväkodin hoitajilta kuuluu lähinnä hyviä uutisia, ruokahalu on niin suuri, että naapurinkin ruoka katoaa, jos silmä välttää. Kotona olemme ihmetelleet uusia taitoja, kuten pallon potkimista sekä erilaisia pöristelyjä ja kiljahduksia.

Sanavarastotilanteeseen on tullut muutos. Alkuvuonna suosikkifraasi oli kato, kato, kato. Nyt käytössä on pääsääntöisesti kaksi sanaa: auto ja avvo (Arvo). Autoooo, tarkoittaa erityisesti että pitää saada jotain. Amppu (lamppu) tulee edelleen kysyttäessä.

Mikä on ollut myös ihanaa ja helpottanut arkea tosi paljon on, että joka toinen viikko on nyt ollut jompikumpi minun vanhemmistani hoitamassa Arvoa yhden päivän arkena. Päivä isovanhemman kanssa on kuin pistäisi rahaa pankkiin kaikkien kannalta!

Arvo saa olla rakkaiden kanssa, nukkua pidemmät päikkärit ja kerätä muutenkin taas eri tavalla voimia kotioloissa. Isovanhemmat saa laatuaikaa lapsenlapsen kanssa ja vanhempien iloksi tietysti arkipäivä on hiukan helpompi ja onpa käynyt niinkin, että jotain he ovat kodissamme pikkuisen puunanneetkin päiväuniaikaan.

Ikävä kyllä olemme olleet flunssassa koko perhe enemmän ja vähemmän ja vuorotellen ja päällekäin nyt jo viikkoja. Viime viikolla Arvo oli sairauslomalla pari päivää korvatulehduksen takia. Itse jo meinasin parantua, mutta jostain se taas lähti tämä flunssa uudelle kierrokselle...

Supernorolta olemme toistaiseksi onneksi välttyneet. Kop kop kop.

Hopes of spring. #winterbeover #toddler #kidsofig #coolkids #taapero #kevättäkohti

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Helmi 18, 2017 kello 6.24 PST

Laadukas varhaiskasvatus - onko sitä olemassa?

Mehän aletaan olla jo vauhdissa. Viime viikko oli eka kokonainen viikko päiväkodissa, jee!

Edelleen kaikki menee tosi hyvin. Arvo jää joka aamu innoissaan päiväkotiin ja tulee iloisena moikkaamaan iltapäivisin. Mikään kiire ei kuitenkaan ole lähteä kotiin, kun on aina leikit, tai perjantaina peräti disco, kesken!

Joka päivä hoitajilla on jotain mukavaa sanottavaa päivänkulusta, minua kiinnostaa aina erityisesti mitä on syöty ja miten pitkät päikkärit Arvo on nukkunut.

Keskustelin Arvon omahoitajan kanssa päiväunien pituudesta. Toiveena olisi saada niitä vähän pidennettyä, Arvolla on nyt muutama kitutunti iltaisin, kun selvästi jo väsyttää. Ollaan aikaistettu nukkumaanmenoa, mutta kun kotipäikkärit ovat 3 tuntia ja päiväkotipäikkärit vaan puolet tästä, niin ero on aikamoinen.

Arvo on kuulemma ensimmäinen (vaikka ryhmänsä pienin), joka nukkarissa nostaa sängystä pään. Kuikuilee hetken ympärilleen ja sitten alkaa sen päiväinen kalkatus, että hänet on vietävä pois huoneesta. Tiettyhän se ois kiva herättää kaikki kaverit! Leikkimään!

Tokat päikkärit on jätetty kotona pois, koska silloin illat sitten taas ovat turhan myöhäisiä. Perjantaina kuitenkin, kun hain Arvon, hän kääntyi matkalla rattaissa ympäri ja jäi tuijottamaan minua hiljaa. Äiti ymmärsi. Annoin hänelle taskusta tutin suuhun ja laskin selkänojan. Minuutissa ukko oli unessa.

Yöt ovat sujuneet melko rauhallisesti. Yksi kokonainen 11 tunnin yökin oli tällä viikolla. Kokonaisia öitä on nyt ollut käytännössä yksi viikkoon ja ihanalta tuntuu. Muuten mennään yhdellä tai kahdella herätyksellä.

Viime viikolla kokeiltiin myös viedä Arvo päiväkotiin aamupalalle. Tähän asti ollaan saatu järjestettyä päivät niin, että aamupalat on voitu rauhassa syödä kotona. Todennäköisesti pystymme jatkossa sitä jossain määrin jatkamaan, mutta koska Arvo on pitkän kaavan aamupalanautiskelija, vie se aika paljon aikaa aamusta.

Kyllähän siitä aikamoinen äläkkä nousi, kun ei aamu mennytkään odotetusti ja ilman aamupalaa alettiin vaan pukemaan ulkovaatteita päälle. Päiväkodissa mieli olikin sitten onneksi parantunut heti, kun ruokaa oli saatu eteen!

Viime viikonloppuna ostimme käytetyt Ora Jovi Io -matkarattaat päiväkotimatkakäyttöön. Rattaita pitää päiväkodissa säilyttää ulkona päivät ja halusimme myös helpommin koottavat rattaat, kun osa viemis- ja hakumatkoista tapahtuu autolla.

Ensimmäiseen käyttöviikkoon mahtui lunta, liukasta ja räntääkin, ihan hyvin kulkivat. Orathan ovat suomalaista tekoa, niin onneksi ne on ilmeisesti myös suunniteltu näihin olosuhteisiin. Eivät todellakaan mene pienimpään tilaan, mutta se ei nyt ollutkaan tässä kohtaa kriteerinä.

Arvo's serious face watching the news. What is that Trump up to now?! #seriousface #notfunny #trump #kidsofig #toddler #saturdaynight #taapero #uutiset #vakavakakara

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Helmi 4, 2017 kello 9.08 PST

Tällä viikolla on puhuttu Vauvassa paljon päiväkotien ongelmista. On järkyttävää, että tilanne on noin huono joissain päiväkodeissa. Vauvalla on kuntavaalien aikaan hyvin sopiva kampanja, jossa vaaditaan lapsille parempaa arkea. Kaikilla lapsilla on samanlainen oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen!

Olemme kyllä tosi onnekkaita, kun tilanne Arvon päiväkodissa vaikuttaa kaikin puolin niin hyvältä tämän ekan kuukauden jälkeen.

Ongelmiin on ehdottomasti puututtava, mutta minua myös vähän harmittaa, että varhaiskasvatuksen maine on kokonaisuudessaan niin huono. Ongelmista kertovat jutut luetaan helposti niin, että tilanne on kaikissa päiväkodeissa sama. Ei päiväkoti kuitenkaan ole synonyymi ongelmille.

Kaikki eivät tunnu edes uskovan, että päiväkodista voi olla hyvää sanottavaa, kun kerron meidän kokemuksista. Jotkut vaikuttavat ehdottoman päiväkotikielteisiltä, ilmeisesti juuri näiden ongelmajuttujen perusteella, vaikkeivät ole alueensa päiväkodeissa välttämättä edes vierailleet. Ja toiset taas sitten tuntevat syvää syyllisyyttä siitä, että lapsi "joudutaan laittamaan päiväkotiin".

En halua aloittaa mitään päivähoito vs. kotihoito -keskustelua, mutta toivoisin ettei päiväkodinpelko olisi vaikuttava tekijä, jos vanhemmat muuten olisivat valmiita laittamaan lapsensa päivähoitoon.
Ja olenpa kuullut sellaistakin, että "pakkohan se on varmaan uskotella itselleen hyvää, että pystyy lapsensa sinne viemään joka päivä"... Tai sitten kaikki vaan menee oikeasti hyvin ja on olemassa myös sellainen asia kuin hyvä varhaiskasvatus.

Tietysti olen asiaa paljon miettinyt ja "etsinytkin" ongelmia päiväkodistamme, mutta toistaiseksi ei ole yhtään mitään valitettavaa! Arvon päiväkodissa hoito on parempaa kuin uskalsin edes toivoa.
Ja minähän puhun nyt meidän kokemuksista pienten ryhmässä, jossa on 12 lasta ja kolme aikuista eli jokaista neljää lasta kohden on yksi aikuinen, sama mitoitus kuin perhepäivähoidossa. Isompien lasten ryhmässähän tämä suhdeluku on eri ja ymmärrettävästi sitten myös alttiimpi ongelmille.

Tietenkään en voi vielä lapselta kysyä, miten päivä on mennyt, tässä on luotettava ammattilaisten sanaan. Mutta miksen luottaisi?  Kun ajattelen sen myös näin: jos jätän päivähoitoon iloisen pojan ja haen sieltä iloisen pojan, ei ole mitään syytä olettaa hänen olleen mitään muuta siinä välissä (sen enempää, mitä nyt kotonakin harmittaisi kun jää kiipeliin ja ruokahuolto ei ole sopivan ripeää).

Päiväkodin aloitus - toinen viikko

Meno on jatkunut päiväkodissa samana kuin ekalla viikolla. Hienosti menee, on joka iltapäivä palaute, kun Arvoa haemme..

Poikanen tosiaan viihtyy. Tällä viikolla äiti on saanut kuulla lapsensa olevan viilipytty, cool, hurmuri, ilmeikäs ja hitusen dramaattinenkin. Hoitajien kertoman mukaan Arvo tulee muiden lasten kanssa hyvin toimeen, on kiertänyt aikuiset pikkusormensa ympärille ja nauttii huomiosta.

Olen huomannut, ja tämä ei siis millään tapaa ole mikään ongelma tai valitus, että Arvo tuoksuu erilaiselta päiväkotipäivien jälkeen. Se vaan tuntuu jotenkin hassulta. Voi olla, että olen aika herkkäkin tuoksuille, meillä kotona kaikki on nykyään tuoksutonta. Mutta Arvohan viettää hyvän osan päivää syleissä (mikä on ihanaa!) ja tietysti häneen tartuu tuoksuja muista ihmisistä.

Hän on päiväkotiryhmänsä kuopus, maskotti, ja kuten eräs hoitaja totesi, Arvosta voi vielä nuuskutella vauvatuoksuja. Itse en niitä enää haista, mutta muutenhan tuo pyöreä valkohaituvainen pää on täysin vastustamaton.

Arvon mummu oli meillä ja Arvo vietti "vapaapäivää" keskiviikkona. Ihana, että isovanhemmat voivat niitä hänelle silloin tällöin järjestää. Sillä vaikka kuinka hyvin Arvo päiväkodissa viihtyisi, niin on näistä vapaapäivistä hänelle tietysti erilaista iloa. Hän saa hengata isovanhempien kanssa, jakamatonta huomiota ja isovanhemmatkin roiman annoksen Arvo-energiaa!

Viime viikolla olivat yöt rauhattomia, tällä viikolla ovat olleet illat. Yöt ovatkin sujahtaneet takaisin 0-2 herätyksen kaavaan (kyllä, 8. täysi yö koettiin tällä viikolla), mutta iltaisin Arvo oli itkuinen ja nukahtaminen vaikeaa.

Mehän olemme nukuttaneet Arvon toisille päikkäreile vielä kotona, koska päiväkodissa hän ei toistaiseksi ole nukkunut vielä 1,5 h pidempiä päikkäreitä. Arvelimme nukahtamisvaikeuksien kuitenkin johtuvan juuri noista toisista päikkäreistä, joten kokeilimme jättää toiset päiväunet pois torstaina ja perjantaina. Kello 16-17 välillä Arvo olisi varmasti nukahtanut, jos hänet olisi nukkumaan laittanut, mutta tämän jälkeen illat menivät hienosti. Ei alkuviikon kitinääkään ja nukahtaminen sujui helposti.

Ja sitten perjantai. Aamulla Arvo oli itkaissut, kun iskä oli hänet vienyt päiväkotiin. Päättelimme tämän johtuvan siitä, että hän jäi muista aamuista poiketen eteiseen, kun muu ryhmä oli jo pukemassa ja ulos lähdössä. Yleensä olemme riisuneet hänet ja vieneet sisätiloihin.

Sitten lounasaikaan tuli puhelu päiväkodista. Arvo oksensi, tulkaa hakemaan. Voih.
Eli muuten hyvin menee, mutta keräämme sitten tämän tautisarjan tähän alkuun ilmeisesti.

Kotona hän ei kuitenkaan enää oksentanut ja ruokahalu oli tallella. Ilta meni muutenkin normaalisti ja päättelimmekin, että ehkä vatsan oli laittanut sekaisin jokin muu kuin vatsatautipöpö. Huh!

Ehkä ensi viikolla sitten eka koko viikkoa hoidossa?

Fresh pineapple without a bib. #notmybrightestmoment #toddler #snack #taapero #välipala

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Tammi 26, 2017 kello 8.42 PST

Lapsi on terve kun se syö

Maanantaina Arvo oli syönyt päiväkodissa kolme annosta porkkanalettuja.

Jokohan ne kohta luulee, ettei me anneta lapselle kotona lainkaan ruokaa?

Ja vaikka Arvolla on ruokahalu kohdillaan kotonakin, mutta eihän kyllä kolmea annosta syö. En toki tiedä, minkäkokoisia ovat päiväkodin annokset.

Mutta mietin tässä, että voisiko sittenkin olla, että päiväkodissa ois vaan vähän parempi kokki kuin kotona.

"Ei ole, kyllä sun ruoka on parempaa", lohdutti mies, kun hänelle tätä pohdin.

"Mutta ethän sä oo maistanut niitä päiväkodin pöperöitä. Ties vaikka itsekin haluaisit siellä syödä ennemmin..."

Enpä valita. Tietenkään. Tosi hienoa, jos Arvo sattuu olemaan alueen parhaassa lounasravintolassa hoidossa! Ja tietysti mikä tärkeintä, niin ruoka maistuu ja ukko kasvaa.

First he was like "okay moooom, I will try your #veganbolognese sure...", then he was like "omg, this is delicous!" #kidsofig #vegaanihaaste #kidsfood #veganfood #spoonpracticeisreal

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Tammi 5, 2017 kello 8.50 PST

Päiväkodin aloitus - ensimmäinen viikko

Päiväkodin aloitus on ylittänyt kaikki odotukset. Vaikka etukäteen sanoin usein "ihmettelen, jos Arvon kanssa tulee isompaa ongelmaa", niin tokihan sitä jännitti.

On ollut jännä kuulla vielä toistaiseksi aika tuntemattomien päiväkodin työntekijöiden kommentteja Arvosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että minulle on ollut hankalaa erottaa Arvon luonteenpiirteitä siitä, mikä nyt vauvana/taaperona oloon kuuluu. Onkin ollut tosiaan hauskaa ja helpottavaa, että henkilöt, joilla on erilaisista lapsista kokemusta, ovat pitkälti kanssani samoilla linjoilla.

Hoitajat ovat kutsuneet Arvoa superjoustavaksi, sopeutuvaiseksi, puheliaaksi, sosiaaliseksi, rohkeaksi ja uteliaaksi. Hänen huikea ruokahalunsa saa maininnan joka iltapäivä ja muutamana päivänä hän oli jo komentanutkin hoitajia, jos ruokahuolto ei pelannut tarpeeksi nopeasti. Päiväunillekin hän on joka päivä nukahtanut melko helposti, mutta niiden kesto on toistaiseksi jäänyt vain 1-1,5 h välille ja siksi olemmekin nukuttaneet hänet vielä kotona toisille lyhyille päikkäreille.

En voi kun jatkuvasti ihmetellä tuota meidän rakasta pientä, kun on joka paikassa kuin kotonaan.

Vaikka päivät sujuivat mallikkaasti, niin öissä tapahtui muutos. Arvo nukkui tosi levottomasti alkuviikon. Hän oli jo ennen päiväkodin aloittamista nuhainen, mikä sekin varmasti vaikutti. Lisäksi hampaita on tulossa kerralla peräti kolme kappaletta, pari isoa takahammastakin. Tiedä sitten mikä oli suurin syy, mutta heräilyjä oli tavallista enemmän.

Ja niinhän siinä sitten sen nuhan kanssa kävi, että ensimmäinen päiväkotisaikku koitti perjantaina. Arvo nukkui suuren osan perjantaista, tuntui illalla hyvältä että hän oli saanut tämän yhden lepopäivän. Vaikka kuinka hienosti sopeutuukin, niin myllertäähän siellä mielessä varmasti.

Unta on riittänyt muutenkin koko viikonlopun normaalia enemmän. Päiväkodissa opitut sisäpäikkärit on otettu käyttöön kotonakin. Olen jo kuukausia silloin tällöin yrittänyt saada Arvoa nukahtamaan viereen päikkäreille, koska olisi vain niin ihana köllötellä hetki vierekkäin, mutta turhaan. Nyt se kuitenkin onnistui vaivatta ja molemmat vanhemmat hyödynsimme tätä yhteispäikkäröimällä koko viikonlopun.

Ja sunnuntaina heräsin klo 7.40 tajuten, että Arvo ei ole herännyt kertaakaan. Koska kyseessä oli vasta seitsemäs (who's counting?) kokonainen yö hänen elämässään, hiivin tietysti heti huoneeseen varmistamaan että onko kaikki ok. Oli ok ja hän heräsi vasta pieneen kolisteluun 9 maissa.

Varsinkin kesällä metsästin ratkaisua parempiin öihin iltapaloista. Nytkin oli pakko kokeilla ja antaa sunnuntain iltapalaksi täysin identinen satsi kuin lauantai-iltana. Arvo söi luonnonjugurtti-mantelivoi-öljy-päärynä-smoothien ja muroja (sokerittomia maissi/riisimuroja) kauramaidossa sekä pienen palan banaania. Huomenna nähdään oliko tämä voittajaresepti!

EDIT: Ei ollut ihan selkeä voittaja, mutta kahdella herätyksellä selvittiin su-ma-yö!

Äidin uutta hyötyliikuntaa

Kyllä en mitään jumppia tarvitse enää koskaan, kun minulla on ihan uusi harrastus!

Pääsin keskiviikkona tutustumaan ensimmäistä kertaa hikiliikuntamuotoon "lapsen vieminen päivähoitoon ja siitä sitten töihin". Winter in Finland -edition!

45 minuutin hikitunti, joka on täynnä varmaa kalorienkulutusta ja rasvanpolttoa.

Aloitetaan kevyellä lämmittelyllä, jossa kiemurtelevalle taaperolle puetaan ulkovaatteet.

Sitten tartutaan painoihin ja lykitään vaunut liikkeelle. On mäkinousua ja varovaista sipsutusta liukkaissa kohdissa. Molempia tasaisesti ja pelkästään sopivasti. Ja räntäkin vaan viilentää.

Sitten sykevaiheesta lihaskuntoon, kun jo leikkimään hinkuvalta taaperolta riisuutaan vartti sitten puetut ulkovaatteet. Paremmat tehot saa, jos ei riisu omia ulkovaatteita!

Pieni hengähdys, pihalla voi tiristää halutessaan muutaman kyyneleen, mutta sitten heti seuraavaan sykkeen nostatukseen.

Töppöstä toisen eteen, bussi jo lähestyy! Muutama juoksuaskel. Hei nyt et hyydy, jaksaa, jaksaa!
Taas pieni hengähdys, halutessaan voi palata hetken takaisiin tunnelmiin ja tiristää muutaman kyyneleen lisää.

Sitten aamujumpan vaarallisin vaihe eli aivan-sairaan-liukkaan-sillan-ylitys. Päätehtävä: säilytä nivelsiteet. Tekee hyvää myös tasapainolle ja corekin tykkää!

Valmista tuli! Hienosti jaksoit! Sitten palkinnoksi latte ja tietokoneelle.

Seela Sella ihmetteli Pieni eläin -näytelmässään, että miksi kotitöitä vihataan niin kovasti. Kun nehän ovat sitä oikeaa elämää. Eläimet ihan nauttivat kotinsa laittamisesta ja puhtaanapidosta. Jos ne puuhat ulkoistetaan, niin tarvitaan tilalle jotain keinotekoista ajanvietettä.

Tämä ajatus on jäänyt mulla pyörimään mieleen. Sen lisäksi, että se on mullistanut asenteeni tiskikoneen täyttöä kohtaan, niin tähän päiväkoti"rumbaankin" yritän suhtautua juurikin sellaisena kuin se on - elämää ja hyötyliikuntaa. Katsotaan kauanko asenne säilyy, mutta aina kannattaa yrittää!

Daycare dude. He likes it. So glad 😍 #daycare #kidsofig #päiväkoti #taapero #moomin

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Tammi 18, 2017 kello 11.25 PST

Päiväkodin aloitus

Hyvinhän se meni!

Jäbä ei ollut milläänsäkään. Kuin kala vedessä, sanoivat. Superhyvin ekaksi päiväksi, sanoivat myös. Vanhemmat ei voisi olla enempää samaa mieltä.

Iskälle sanottiin aamulla heipat ongelmitta ja iltapäivällä äidille tuotiin hetimiten näytille suuri aarre, vaaleanpunainen nukkekodin tuoli. Välissäkään ei kertaakaan ollut harmittanut.

Syömistapa ja ruokahalu vähän hymyilyttivät, kalapullat ja muusi olivat kadonneet kaksin käsin. Jopa porkkanaraaste, joka kotona ei ole tähän mennessä uponnut. Ihana, kun ei ole päiväkodissa ole mikään ongelma tämä sormiruokailu. Syömistapa vapaa! Eiköhän Arvo ajallaan lusikankin käytön opi, ehkä piankin kun seuraa muiden esimerkkiä ja viimeistään keittopäivänä...

Päivän hankalin osuus oli odotetusti päikkärit, mutta niillekin Arvo oli nukahtanut kymmenessä minuutissa. Tosin hän oli sitten herännyt 40 minuuttia myöhemmin ja pitänyt niin kovaa meteliä, että hänet oli vietävä toiseen huoneeseen. Siellä hän oli sitten jatkanut torkkumista hoitotädin sylissä. Melko liikkistä.

Minusta on jännä, että tämä sopeutuvaisuuden piirre on Arvossa ollut nähtävissä jo ihan pienestä vauvasta. Hänelle on aina ikään kuin käynyt kaikki eikä hän ole koskaan "turhista" valitellut. Nykyään hän löytää kaikesta iloa sekä ihmeteltävää. Toki hän pistää vastaankin esimerkiksi puettaessa, mutta pitkään sekään harmi ei koskaan kestä.

Joskus se, että Arvolle on aina käynyt kuka tahansa hoitajaksi ja huolehtijaksi eikä hän ole pahemmin peräämme kaipaillut, on tuntunut siltä ettei hän välitä. Sittemmin rakkaudenosoituksia on alkanut tulla ja olemmekin ajatelleet ja neuvolassakin vakuuteltiin, että kyse on vain hänen persoonastaan.

Huoleton tyyppi, luottavainen mieli. Tässä(kin) kohtaa elämää siitä on enemmän kuin hyötyä. Toki se on hyvä piirre aikuisissakin, toivottavasti hän sen säilyttää eikä ala äitinsä jalanjäljissä hermoilevaksi pessimistiksi!

Ja hah! Arvatkaas kuka olisi juuri tänä aamuna, ihka ensimmäisenä jolloin hänellä on ihan henkilökohtaista menoa, nukahtanut vielä viereen. No, tämä meidän jääkarhu tietysti!

Päiväkotiin tutustuminen

Maanantaina tömisteltiin koko perhe päiväkodin eteiseen. Ottaessamme vaatteita pois Arvo jo koputteli malttamattomana lasiovea, jonka takana näkyi päiväkodin lapsia aamupuuhissa. Hyvä alku!

Oven takaa avautui laiskan raukea maanantaiaamun tunnelma. Lapsilla oli menossa rauhallisia leikkejä, joku halusi vähän halata hoitotätiä ja sitten lukea. Ja Arvo syöksyi heti ottamaan tilaa haltuun. Kaikki nurkat piti koluta läpi, sitten tavarat ja testailla parhaat kiipeilytelineet.

Olin joskus tarhassa tet-viikon ja muistan tuon tunnelman sieltä. Tuli juuri sellainen fiilis kuin toivoinkin. Mäkin haluun jäädä tänne!

Iskä ja Arvo kävivät päiväkodissa koko viikon. Yhtenä päivänä ulkona leikkimässä, muuten sisätiloissa päivän puuhissa mukana. Torstaina minäkin olin taas mukana ja silloin Arvo jo pyysi vastuuhoitajansa syliin, mutta riensi sitten minun jalkoihini kun hoitaja esti häntä pääsemästä pistorasioille.

Päiväunia ja ruokailuja ei treenailtu. Ne sujuvat henkilökunnan mukaan paremmin, jos vanhemmat eivät ole paikalla, sillä silloin lapsi ei odota tilanteen menevän totutun rutiinin mukaisesti. Meidän kanssa Arvo olettaisi, että laitamme hänet rattaisiin nukkumaan.

Minua vähän jännittää, miten hänet saadaan unille porukan mukana nukkariin, mutta ammattilaiset tuntuivat varmoilta. Toivottavasti laittavat tekstarin maanantaina puolilta päivin, että siellä tuhisee joukon jatkona.

"Arvosta näkee, että hyvin tulee menemään", hoitaja vakuutteli. Jotainhan voi aina tulla, ehkä vasta vähän myöhemmässäkin vaiheessa. Mutta sama fiilis meillä vanhemmilakin on. "Kun tuo on niin tommonen", puki verbaalisesti lahjakas äiti tunteitaan sanoksi. Utelias, rohkea, sosiaalinen ja sopeutuvianen, hän kai yritti sanoa.

Ensi maanantaina Arvo sitten tosiaan jää päiväkotiin ilman meitä. Yritämme pitää päivät alkuun mahdollisimman lyhyinä, onneksi meillä vanhemmilla on molemmilla joustavat työt. Itse toivoisin myös, että aamut voitaisiin mahdollisuuksien mukaan pitää kiireettöminä. Yritämme mennä nyt Arvo edellä tähän päiväkodin aloituksen alkuun, hänellehän se on suurin muutos.

Äiti töissä, isä kotona

Minä olen ollut töissä jo kaksi kuukautta. Sehän on siis yksi kuudesosa vuodesta, huh!

Töihinpaluu on tehnyt minulle hyvää. Olen ollut huoletonna toimistolla, ikäväkin on vaivannut odotettua vähemmän. Mulla on töissä hyvä fiilis ja energiaa taas ihan erilailla kuin äitiyslomalle jäädessä.

Ja kotonakin fiilis on eri. Olen tyytyväisempi itseeni ja varsinkin itseeni äitinä. Jaksan olla enemmän läsnä eikä mielestäni suhteeni Arvoon ole muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan. Imetänkin edelleen aamuin illoin.

Toki huomaan Arvon hakeutuvan yhtä paljon ellei enemmänkin isänsä syliin kuin minun ja tältä turvaa hakemaan. Siitä ei voi olla kuin iloinen, sehän on merkki heidän suhteensa syvenemisestä, joka puolestaan on odotettu ja toivottu seuraus tälle "vuoronvaihdolle" kotona.

Pojat ovatkin tosiaan nauttineet toistensa seurasta. He ovat retkeilleet, leikkineet, touhunneet, käyneet tapahtumissa, lounailla ja katsoneet NHL:ää. He ovat löytäneet omat rutiinit ja minäkin olen ymmärtänyt, ettei niiden tarvitse olla aina sellaiset kun minä ajattelen ja että isä osaa hoitaa lasta ihan siinä missä äitikin, vaikka tapa olisi eri.

Lapsen- ja kodinhoito onkin tosiaan meidän perheessä tasavertaistunut monessa mielessä. Koen, että isä ymmärtää minua paremmin ja minä toisaalta häntä. Kotimme on siistimpi kuin koskaan (okei, saimme konmarikärpäsen pureman molemmat männäviikolla).

Arvo on muuttunut paljon. Kun olen ottanut askeleen taaksepäin, huomaan muutokset paljon selvemmin. Hän on oppinut vilkuttamaan, leikkimään pallolla, laittamaan puueläimiä "safariautoon", pyytämään äitiä avuksi niiden laittamisessa ja vihdoin hän on alkanut kiinnostua myös kirjoista. Tämä lämmittää minua erityisesti. Haluan lukea hänelle kaikki maailman kirjat!

Hauskat äänet (erityisesti kanat) saavat hänet kikattamaan, mikronkellon kilahdus on merkki siitä, että ruokaa-mulle-nyt-eikä-huomenna ja ovikello puolestaan tarkoittaa jotain tosi jännittävää! Joku tulee! Pitsakuskin perään on jääty itkemään. Eiks se tullutkaan kylään?

Arvo haluaa loputtomasti tutkia paikkoja. Kotona hän kiertää mieluiten ympäri asuntoa kurotellen, etsien, maistellen, kokeillen ja kiipeillen. Aina löytyy jotain uutta.

Hän voisi myös loputtomasti kömpiä sohvalta nojatuoliin ja takaisin ja takaisin. Tämä leikki tunnetaan meillä nimellä "köyhän vauvan hoplop". Eipä sitä tosiaan hoplopia nyt tarvita, kun jos sattuu vaikka pääsemään rappukäytävään kävellen, niin sieltähän ei lähdettäisi millään pois. Puhumattakaan kaupoista. Talvimaasto sen sijaan ei ole lempikävelyalustoja.

Arvo on lihonut kilon kuukaudessa (eikö äiti antanut lapselle tarpeeksi ruokaa?) ja muutenkin "jämäköitynyt". Hänen tukkansa on kasvanut. Hän liikkuu erilailla, on kaikessa varmempi.

Voin kyllä omasta puolestani suositella tätä järjestelyä, että isä on kotona lapsen kanssa ja äiti töissä. Ymmärrän, että monilla se ei ehkä ole mahdollista monenlaisista syistä. Mutta jos se on vaan tahdon asia, niin sitten kyllä kannattaa. Ei ole mitään negatiivista sanottavaa tästä kokemuksesta!

Nyt on taas uuden arjen aika. Päiväkotiin tutustuminen alkaa tänään. Iskä ja Arvo käyvät siellä joka päivä yhdessä tämän viikon ja ensi viikolla iskäkin palaa töihin. Taas riittää jännää meidän perheessä!

Preparing for tomorrow 😓😢😭 #daycare #päiväkotiin #kankenmini #tohvelisankari #kleinbus

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Tammi 8, 2017 kello 10.29 PST

Tunneihminen ja päiväkodin valinta

Arvo aloittaa päivähoidon tammikuussa. Kesällä kun päätös aikataulujen suhteen oli tehty havahduin puheisiin, että alueeltamme voi joutua kauemmaksikin kunnalliseen päiväkotiin. Varsinkin kun aloittaa "kesken vuoden" eli tammikuussa. Meillä on auto, jota mies käyttää työmatkoihin, mutta minulla ei ole ajokorttia. Ää, ei minnekään kauas! Tehtiin hakemus kunnalle pikapikaa.

Kunnallistahan et itse saa valita, meillä saa toivoa kahta paikkaa. Alusta asti ajattelin, että en käy tutustumassa päiväkoteihin.

Olen nimittäin sellainen tunneihminen ja olin varma, että jossain päiväkodissa astun ovesta sisään ja rakastun. Siellä maailman lämpöisin päiväkodintäti halailee lapsia ja onnelliset piltit syöttävät toisilleen sateenkaaren paloja ja puhuvat kissanpojista. Pulla tuoksuu ja minäkin haluaisin jäädä koko päiväksi.

Sitten pam! ovi lyötäisiin kiinni ja Arvon kanssa pihalla itkisin, että "pliiiiiiis, ottakaa tää mun pentuni sinne, pliiiiis".

Tämän tiedostaen laitoimme kunnallisen hakemuksen päiväkotien sijainnin perusteella. Sikaa säkissä niin sanotusti.

Sitten kuulin yksityisistä päiväkodeista. En ollut tajunnut, että niihin haetaan erikseen. Luulin (tämä voi toki olla käytäntö osittain myös), että kaupunki tyrkkää niihin, jos ei muualle mahdu.

Yllätyksekseni ne eivät ainakaan tällä alueella edes maksa (juuri) enempää kuin kunnan. Otin yhteyttä päiväkoteihin ja pääsimme niissä jonoon, paikkaa ei vuodenvaihteeseen uskallettu kesän lopulla vielä mistään luvata suoraan. Mutta jonot kuulemma elävät, ei hätää.

Yksi äitiystävä sitten vinkkasi, että yksityisissä olisi hyvä käydä tutustumassa. Osoittaa olevansa kiinnostunut ja käydä näyttäytymässä, että "hei, me oltais tällainen hirveen hyvä asiakasperhe teille". Jonoa tai ei, niin yksityiset päiväkodithan saavat luonnollisesti päättää itse asiakkaansa.

Kävimme sitten Arvon kanssa kahdessa päiväkodissa. Joista toiseen rakastuin. Tietty.

Ja kävi niin kuin pelkäsin. Unelmapäiväkodin jonotilanne ei antanut armoa, mutta saimme kuitenkin onneksi paikan siitä toisesta yksityisestä. Kaikinpuolin hyvä päiväkoti sekin ja jopa lähempänä kotiamme. Mutta kun tunneihminen oli mennyt rakastumaan. Tyytymiseltähän tämä toinen päiväkoti sitten tuntui, vaikka tosiaan erot olivat aika pieniä.

Sopimus allekirjoitettiin ja homma lyötiin lukkoon. Kela-asiat selvitettiin ja kaikki sujui. Töiden aloittamisen tuoksinassa tuntui kyllä hyvältä, että alkuvuoden suunnitelma oli selvä. Arvolla on päiväkotipaikka ja läheltä. Hyvä päiväkoti se on... Ihan varmasti hyvä. Tietysti hyvä.

Sitten viime viikolla soi puhelin! Unelmapäiväkodin johtaja soitti, että nyt olisi ihmeen kaupalla vapautunut Arvolle tammikuussa paikka.

Jee! Snif! Ihanaa! Jee!

Lähetin miehelle niin kryptisen viestin asiasta, että hän kuvitteli jonkun kuolleen.

Sitten selvitettiin peruutusehtoja jo hyväksyttyyn päiväkotiin. Sinne meiltä jäi nyt varausmaksu (100e), mutta tämä oli nyt täysin sen arvoista.

Tiedättekö, mistä sen huomaa. Minä oikeasti odotan jo tammikuuta! Se ei enää tunnu yhtään tippaa ikävältä tai "pakolliselta pahalta". Arvo pääsee parhaimpaan mahdolliseen hoitoon. Meille kaikkein sopivimpaan. Iiiih!

Päiväkoti on tosi kodinomainen, pienet ryhmät ja siellä on kaikki tädit olleet tosi pitkään eli viihtyvät itsekin. On oma keittäjä ja mikä mulle itselle tosi tärkeää, niin sitä pyörittää yhdistys. Johtokunta, täältä tullaan. Tiettykin!

Meille oli oikeastaan melkeinpä kaikki muut asiat tärkeämpiä päiväkodin valinnassa kuin Arvon mahdollisuus kasvisruokavalioon. Epäilin, ettei se tässä pienessä päiväkodissa, jossa on oma keittäjä, välttämättä onnistuisi. Eikä se olisi haitannut. Kysyttyäni asiaa selvisi kuitenkin, että henkilökunnassa on kaksi kasvissyöjää ja keittäjä tekee heille aina ruoan erikseen. Arvo liittyy sitten tähän porukkaan, vitsi jee!

Edesmennyt mummoni sanoi vaihdettuani työpaikkaa tuossa viisi vuotta sitten "Henna, sinulla ne on asiat aina järjestyneet parhainpäin". Silloin ajattelin, että niin ne kyllä tosiaan usein ovat. Ja mummo hei, taas järjesty hommat!