Spontaani rakkaudentunnustus

Eilen illalla olimme Arvon kanssa pesuilla ja hän huomasi pyykkikoneessa olevan kuivatuksessa ollutta pyykkiä.

"Minä rakastaa pyykkiä", hän totesi hykerrellen. Koskaan aiemmin en ole kuullut hänen käyttävän sanaa "rakastaa" spontaanisti.

Arvolla on tosiaan erityinen suhde lämpimiin konekuivatettuuhin pyykkeihin. Ensimmäinen spontaani "ihanaa" pääsi hänen leikkiessä pyykkikasan keskellä.

"Niin, voi kun kiva! Rakastatko äitiä myös?" minä huudahdin vähän liikuttuneena.

"Minä rakastaa äitiä", Arvo totesi ja tuli halaamaan. Sniiiiif.

Hetkeä myöhemmin ehdotin, että hän kävisi sanomassa iskällekin saman, mitä oli äidille sanonut aiemmin.

"Äiti rakastaa ikkää", hän kuiskasi halatessaan iskää.

100-vuotias täti ja kadonnut joulutorttu - erään lauantain tarina

KLO 8:20 

- Haluu poiii, haluu poii, kuuluu naapurihuoneen pinnasängystä. Katsahdan kelloa. Whaat, noin paljon?! Ihanaa, että nukuttiin näin pitkään. Arvokin vetäisi 12 tunnin unet. Jes.

Haen pöpperöisen pinnasängystä ja menemme hetkeksi sohvalle vierekkäin katsomaan Kakkosen piirrettyjä.

- Peitto päälle, äiti kaa. Pienelle on tärkeitä tietyt pienet asiat, kuten tämä että sohvalla ollessa ollaan peiton alla.

Hetken päästä nousen peiton alta ja menen keittiöön tekemään aamupalaa. Vanhemmille paistettuja munia ja salaattia. Lapselle muna, salaattia ja leipää juustolla. Iskäkin heräilee pikkuhiljaa ja laittaa kahvin tulemaan ja vie Arvon aamupesulle.

Aamupalapöydässä jutellaan siitä, että tänään pitää mennä pulkkamäkeen, koska huomenna ei ole enää lunta. Heti nyt aamulla. Ehdin jo stressata ajankulua, kun iskä muistuttaa että ei tässä oo mihinkään kiire. Ei niin.

KLO 10:15 

Vihdoin päästään ulos koko porukka pienten vaatteiden pukemiseen liittyvien kahnauksien jälkeen. Iskä ja Arvo menevät suoraan lähipuiston pieneen pulkkamäkeen ja laskevat kerran, jonka jälkeen Arvo ilmoittaa, ettei halua uudelleen. Viime talvenakaan Arvo ei tykännyt pulkkamäestä, silloin ajattelimme syyksi ikää, mutta ehkäpä hän ei ole pulkkamäkityyppiä.

Kiertelemme sitten puistossa muuten vaan ja mennessämme ohi yhdestä retkipaikasta, Arvo toteaa "haluu jäskii". Siinä samalla paikalla tosiaan söimme viime kesänä kerran jätskit. Ihmettelemme miehen kanssa, että miten hän sen voi vielä muistaa. Mies päättelee, että kun saa niin harvoin herkkuja niin kai ne sitten muistaa. Heh.

Arvo kiipeilee vielä isojen lasten kiipeilytelineessä ennen kotiinlähtöä. Ensi kertaa hän malttaa noudattaa ohjeita ja pitää kiinni kaiteista päästen ihan itse vaikeistakin kohdista eteenpäin. Äiti ja isä toki molemmin puolin koppausvalmiuksissa.

KLO 11:30

Kotona Arvo syö välipalaksi banaania, mandariinia ja hapankorpun. Jälkimmäinen ei oikein maistu. Joskus viikonloppuisin ruokarytmi heittää häränpyllyä, eipä kai sillä väliä missä järjestyksessä sitä ateriansa nauttii.

Mies laittaa Arvon parvekkeelle päikkäreille ja minä "leivon" parit perinteiset joulukarkit sunnuntain ekaa joulunviettoa varten. Miehen perheen joulua on totuttu viettämään itsenäisyyspäivän tienoilla, mikä on oikein kiva perinne, sillä jouluna on monta viettopaikkaa muutenkin.

Paketoin myös muutamat joululahjat ja järjestän pahvilaatikkoon päiväkodin varankeruuprojektin sukkamyyntikamat. Ne pitää lähettää maanantaina, että saadaan sukatkin pukinkontteihin.

Arvo heräilee puolisentoista tuntia myöhemmin ja syömme kaikki lounasta. Tavakseni on tullut perjantaisin paahtaa uunissa iso kasa juureksia ja vihanneksia, joita sitten syödään eri tavoin koko viikonloppu. Lounaalla on tällä kertaa perunaa, maa-artisokkaa, ruusukaalia ja Rekosta ostettua savukalaa.

KLO 15:00

Mies heittää minut ja Arvon käymään isotätini luona. Hän on itse menossa illaksi Haloo Helsingin keikalle ja käy vähän asioilla ennen sitä.

Isotäti ottaa meidät vastaan kotonaan vähän väsyneenä. Hän täyttää ensi keväänä 100 vuotta eli ikääkin jo on. Olihan hän jo äitinsä vatsassa Suomen itsenäistyessä.

Aika pian saapumisemme jälkeen hän kuitenkin piristyy ja innostuu peräti päristelemään Arvon poskia heidän istuessa vierekkäin. "Haluu lisää", kiljahteli taapero onnessaan ja isotätipä päristi.

Täti muistaa aina ihmetellä sitä, että Arvo ei ole koskaan vierastanut häntä. Puhumme myös tädin viimevuotisesta sairaalareissusta. Hän kertoo, että luuli jo kuolleensa kunnes herättyään näkikin minut edessään. Muistan sen käynnin, itse lähdin silloin sairaalasta siinä uskossa, että olin juuri hyvästellyt hänet.

Mutta siinä täti, jota itse kutsun kuolemattomaksi, edelleen on. Ja nauraa sydämensä kyllyydestä Arvon hassutellessa taskulampulla.

- Kyllä minä niin virkistyin kun kävitte, isotäti kiittelee. Tullaan ennen joulua vielä käymään, lupaan ja halaamme Arvon kanssa molemmat tätiä useampaan kertaan.

Lähdettyämme isotädiltä suuntaamme hänen lähikauppaansa. Kävelemme yhden portaikon ohi. "Haluu jäskii", Arvo ilmoittaa taas. Muistan, että samoilla portailla istuimme viime kesänä ja söimme jätskit Arvon serkkujen kanssa. What? Jäbä muistaa kaikki elämänsä jätskit.

Hellyn ja lupaan, että ostetaan joulutortut kaupasta. Niitäkin Arvo on pyydellyt jo monena iltana, kun näki videopuhelussa serkkujen tekevän torttuja omassa kotonaan.

Kaupan pakkasesta nappaan mukaan "kanantyyppisiä" kasvissuikaleita, mietin tekeväni niistä kastiketta uunijuuresten kylkeen. Ja tietysti ne tortut. Sitten hyppäämme metroon kotimatkalle.
Jokaisella asemalla Arvo olisi jo valmis jäämään pois. Ei ole vielä meidän asema, toistan jokaisen kohdalla.

Kotimetroaseman uloskäynnillä on poliiseja. He ovat juuri menossa autoonsa. Arvo toteaa kärrystä, että "piipaa-auto" ja toinen poliiseista kääntyy moikkaamaan meitä. Jäämme vähän matkan päähän ihmettelemään lähtevää poliisiautoa ja oi onnea, kun auto käynnistää meidän kohdallamme hetkeksi vilkkuvalot. "UUUUUUU", toteaa taapero mielissään. Äidillekin tulee hyvä mieli poliisien eleestä.

KLO 17:00 

Kotiin päästyämme Arvo riisuu vaatteitaan ja minua ei oikein enää huvittaisikaan alkaa kokkaamaan. Ei huvita, en jaksa. Keittiökin on sotkuinen. Ja väsyttää. Ja kellokin sen verran, että ruokaa pitäisi lapselle olla niin kuin nyt heti.

- Minä en saa käsiä tättä, Arvo sanoo ja turhautuu heti, kun puku ei kerralla lähde päältä. Itse kiinnitän huomiota viisisanaiseen lauseeseen, ei niitä vielä liiaksi ole kuulunut.

Päätän tunkea kasvissuikaleet pakkaseen ja otan Arvolle kaapista porkkanaisen kasvispastapurkin.
Hänen syödessä sitä hyvällä ruokahalulla siivoan keittiötä. Sitten syömme yhdessä tortut.

- Mihin äidin toottu katosi? ihmettelee Arvo noin puoli minuuttia torttujen syömisen aloittamisen jälkeen. Sitä sitten päivitellään hetki, kun äiti on tosiaan niin nopeasti syönyt sen ja Arvo vasta nuoleskelee omastaan luumuhilloja keskeltä.

KLO 18:00 

Illalla katsotaan yksi Kaapo-jakso. Luen Arvolle hetken kirjaa, kunnes minulta menee hermo uuteen leikkiin, jossa Arvo vehkaa edestakaisin ja hokee "Ei halua kuunnella, haluaa kuunnella, ei halua kuunnella."

- Laina-täti ajaa ekka-autoo, toistelee Arvo moneen kertaan illan aikana. Sekin on periaatteessa viisisanainen lause. Ehkä. Melkein.

Viikkaan Arvon huoneessa jo useamman päivän pyykkitelineillä levänneet pyykit pois. Tällä välin Arvo tarjoilee minulle leikkikeittiöstään perunaa ja kahvia. Herkullista!

Pyykit hoidettuani lähden mukaan keittiöleikkiin. Lopulta Arvo ripottelee leikkisuolaa ja -pippuria rekan lavalle ja minä siivoan keittiötavaroita järjestykseen. Ihmeen tyydyttävää, vaikka järjestys säilyykin kaikki kaksi minuuttia.

- Otatko iltapalaksi puuroa vai jugurttia? kysyn hieman vaille seitsemän.
- Puuoo!!

Teen 5-viljan puuron Arvolle mikrossa ja lisään joukkoon pakkasesta marjoja. Se ei sitten oikein maistukaan ja homma menee leikiksi. Joudun hengittelemään hetken ja vilkaisen kelloa. Puolisen tuntia, sitten nukkumaan.

Pesen puurot Arvosta ja hän tulee mukanani keittiöön katsomaan kun paketoin joulukarkkeja. Sitten hassuttelemme vielä hetken sohvalla.

- Minä rakastan sinua. Rakastaako Arvo äitiä?
- Akastaa!

Arvo haluaa ottaa syntymäpäiviltään jääneen helium-ilmapallon mukaan iltapesulle. Usein siellä on mukana joku lelu, tänään laaduntarkkailijana toimii vuorollaan sitten ilmapallo.

Pesemme hampaat ja tiirailen vielä näkyykö uusia poskihampaita. Yksi tuli pari viikkoa sitten, selvisimme siitä kahden yön valvomisilla. Uusia ei näy.

Iltasatu luetaan Richard Scarryn kultaisesta kirjastosta. Se kertoo possun syntymäpäiväjuhlista. Suukkojen ja halien saattelemana lasken Arvon pinnasänkyyn. Unia!

KLO 20:05 

Istun sohvalle ja alan kirjoittaa tätä blogitekstiä. Muutaman kerran Arvo vielä huutelee sängystään "mitäää, mitää, mitää", joihin huikkailen takaisin hyvän yön toivotuksia. Sitten hänen huoneensa hiljenee.

Minä kirjoitan vielä aika kauan tätä tekstiä (näittekö minkä pituinen tää on?) ja pelaan hetken viime viikolla meille saapunutta Xboxia.

KLO 23:20

Nyt unille! Edit sängystä: pesin hampaat Arvon hammastahnalla, vähän väsyttää vissiin.

Äiti työmatkalla

Hiljaa kurkistin vielä pientä tuhisijaa viiden jälkeen aamulla ennen lentokentälle lähtöä. Ettei vaan heräisi, mutta nähtävä se pellavainen pää vielä oli kuitenkin.

Eilen suukotin, lennätin ja halailin minkä jaksoin.

Nyt olen lentokentällä lähdössä työmatkalle Berliiniin. Uuteen päivään heräävät lentokentät tuntuvat oudon kodikkailta. Vielä kiireettömiltä. Juon kahvia ja katselen ihmisiä.

Pojat tulevat perässäni Berliiniin myöhemmin viikolla. Sitä ennen edessä kolme vuorokautta yksin ja samalla pisin aika Arvosta erossa.

Ikävähän tässä tulee. Kaamea ikävä. On jo nyt!

Mutta edessä on kiireisiä päiviä. Jännittäviä. Ja edessä on pelkkää omaa aikaa, myöhäisiä illallisia, viinilasillisia ja yksinäisiä öitä hotellissa. Pieni pala entistä elämää on tarjolla hopeatarjottimella. Kyllähän minä sen otan. Otan ja juoksen. Kiitti!

Fiilis siis: snif ja niin siistii!

"Otetaan sit joku videopuhelu kuitenkin illalla", sanoin miehelle lähtiessä. Miten kestän siihen saakka?

Sen tiedän, että lentomatkan Berliiniin aion pelata Candy Crushia. Ihan vaan pelata. Koko. Matkan. Ja nauttia joka hetkestä.

Edit: eka videopuhelu olikin jo pinnasänky-lentokone. Hyvä tulee!

Syksy tulla saa

Onpa kolea aamu. Syksy tuntuu jo, olkapäät pitää vetää lysyyn ja kaulahuivia tiukemmalle. Kesäkengät pitäisi jo vaihtaa tennareihin. Jos muistaisi.

Bussissa on raukea tunnelma, kollektiivinen työmatkarauha. Se kaikille arvokas hetki ennen vilinää. Vedetään yhdessä syvää henkeä.

Kun on deadline, uutta haastetta, sokerilakko, kuuma kahvi, mökkisauna, suukko ovella, linssikeitto, ulkohousut, viikkopalis, vaipat loppu, ystävän viesti, Reko-jako, iltapala, missä pipo, unilelu, lounaspettymys, pottatarrat, hiljainen toimisto, Instaan kuva, sienimetsä, harrastuskalenteri, d-vitsku, kauppalista, iltalenkki, kortti postiin, flunssalääkkeet... unohtuikohan jotain?

Ai niin! Punkki miehen reidessä. Uhmaraivarit kassajonossa. Varvas kolahtaa leikkiauton reunaan. Puurossakin klimppejä...

Sitten ne rakkaat kasvot hiekkalaatikolla. Nenässä räkää, suulla hymy.

Eikä mitään kiirettä. Paljon kaikkea, mutta ote on rento. Rullaahan se siinä. Arki.

Ja joka ilta ennen unen hetkeä me kolmestaan sängyllä. Leikitään vuorollamme, että uni jo tuli. Nauretaan.

Kunnes talon valtaa lähes äänetön ääni. Se, jota ilman ei huominen tule. Tuttu tuhina.

Huokaisu ja treffit sohvalla. Minä, mies ja kukkakaalilautanen sekä Narcos. Hyvä, ellei jopa täydellinen, tiimi.

Tervetuloa syksy. Ei sinua täällä pelätä. Ihan jopa tykätään!

Äidin oma aika

Oijoi. Heti tässä tekstin kirjoittamisen alkuun tuli vahva deja vu. Omasta ajasta. Joku muiston häivähdys vanhasta elämästä. Kevään tuoksu...

Viime viikon keskiviikkona kävelin Helsingin kaduilla vaunuitta ja suuntanani oli uusi, tyylikäs aikuisten ravintola Factory. Siellä minua odotti ystävä, otin lasin valkoviiniä ja söin keskeytyksettä hyvää ruokaa. Puhuin muustakin kuin A:sta, kuuntelin treffeistä ja välillä puhelimeen piippasi väliaikatietoja kotoa. Oh, mitenkä hienoa oli. Ja sitten kolme tuntia myöhemmin kiirehdin bussipysäkiltä malttamattomana kotiin suukottamaan A:ta.

Viikko sitten maanantaina sitten taas uskaltauduin uimahalliin ilta-aikaan (koska on hiihtoloma, normaalisti en mene sinne iltaisin tai viikonloppuisin tungoksen takia). P haki A:n uimahallin pihasta töistä tultuaan. He kävivät mammalla ja lähtivät sitten kotiin. Minä pulahdin altaaseen, uin reipasta tahtia 500 metriä, jonka jälkeen piti höllätä tahtia seuraaviksi 500 metriksi. Ihan ei ole kunto sama, mitä ennen raskautta. Eikä mikään ihme, kolmeen kuukauteen olen lähinnä kuntoillut kävelemällä. Ja sinänsä ihan ok uintimatka, koska raskauden lopulla en jaksanut kokonaista kilometriä enää uida.

Uinnin jälkeen kävin saunassa ja koska bussin lähtöön oli aikaa, Stokkan herkussa. Kaupassa vaeltelin hyllyjen välissä ja katse kiersi eri tuoterivistöjä tarkkaan. Ei ollut hytkytettäviä vaunuja, joista koska tahansa saattaa kuulua se ensimmäinen vieno "äää", jonka jälkeen on jo kiire.

Oman ajan tarve on tullut voimakkaammaksi tässä viime aikoina. P käy yleensä ainakin kerran viikossa A:n kanssa kahdestaan vaunulenkillä ja minä touhuan kotona omiani. Pari kertaa olen käynyt vapaaehtoishommissa yksin. Ihan alussa, kun A:ta ei vielä voinut viedä ulos, ja kovien pakkasten aikaan kävin yksin lenkillä. Kerran kävimme P:n kanssa lenkillä yhdessä niin, että äitini oli kotonamme A:n kanssa. Viime viikonloppuna kävimme P:n kanssa metsästämässä nimiäislahjaa kahdestaan ja A oli äidilläni hoidossa (tähän muuten kehotettiin neuvolassakin jo, jättämään pieniksi hetkiksi hoitoon, että tottuu ja käydän se järkeen). Ennen nimiäisiä kummit vaunuilivat päivänsankarin kanssa tunnin. Uudenvuoden aattona kävin syömässä ystävien kanssa Salvessa. Yhtenä arki-iltana kävin teatterissa.

Siinäpä taitaa olla lueteltuna kaikki oma aika kolmen kuukauden ajalta. Ihan sopivasti tähän mennessä, mutta jatkossa toivottavasti vähän enemmänkin.

Uimisesta tulee toivottavasti viikottainen tapa. Tästä on alustavasti sovittu A:n eläkkeellä ja uimahallin vieressä asuvan mamman kanssa, koska tosiaan iltaisin en tykkää uimassa käydä (töissä käydessä kävin yleensä aamuisin). Aion nyös hankkia kuntosalikortin. Salilla on kerran viikossa myös äiti-vauva-jumppa, johon olisi tarkoitus osallistua myös. Ja kunhan löydän töistä läksiäislahjaksi saadun hoitolalahjakortin, niin varaan ajan kasvohoitoon. Ehkä baariinkin jossain välissä? Vappuna meillä on häät ja äitini on lupautunut A:n hoitajaksi. Ja P:n kanssakin voisi käydä vaikka leffassa (kummit antoivat jo joululahjaksi lahjakortin lastenhoitopalveluihin, se käyttöön!)? Oho!

Ja vielä se kevään tuoksu. Ah.

Best kind of dessert - three in one. Factoryssä. Huomatkaa viinilasi!

Tulppaaniaika

Ajeltiin äidin luo perjantaina. Vietiin oransseja tulppaaneita - lienee äidin lempiväri. Pitsaa ja pitkästä aikaa hää- ja häämatkakuvia. Oi.

Illalla oli niin lämmin, että lasitetun parvekkeen ovi sai olla olohuoneeseen auki. Aamulla oli lunta.

Vanhainkodissa asuva isotäti ei ole vuosiin tunnistanut, yleensä ei edes juuri reagoi vierailijoihin. Tällä kertää tädin käsiä paleli ja tartuin häntä käsistä. "Onpa sinulla kuumat kädet", hän sanoi. Ja tämän jälkeen jutteli minulle suoraan pitkät pätkät. Ei mitään järkevää. Jotain siskosta, jotain pois lähtemisestä. Hän kuitenkin kysyi missä minä asun ja kun olin lähdössä, hän sanoi "tule käymään kun tulet taas tännepäin." Olikohan se se kosketus?

Isotädin naapurissa asuu edesmenneen miehen sisko ja hänen miehensä. Vietiin liiloja tulppaaneita - P valitsi. Tarjolla oli kinkku-jauhelihapitsaa. Kuiskasin P:lle, että minä voin syödä. P:n kieltäytyessä pitsasta lohduton katse minuun päin "Kai sinä syöt?" Ja söinkin. Kohteliaisuudesta. Kyseinen mummeli kun sattuu olemaan yksi herttaisimpia mummeleita maan päällä.

Illalla tortilloita, ystäviä ja vauvoja. Viiniä! Ilon ja surunkin kyyneleitä! Taas Turussa niin kuin aikoinaan. Yöbussilla kotiin.

Sunnuntaina kotimatkalla käytiin vielä isällä, jossa isän vaimosta oli tullut ensimmäistä kertaa mummo. Vielä yksi iso kimppu tulppaaneita. Vaaleanpunaisia tähän tilanteeseen!

Kotona tulppaanit olivat ehtineet kuihtua. Täytyy ostaa uusi kimppu!

Vauvapyhä

Tämä helatorstai oli omistettu vauvoille. Eräs turkulaisvauva perheineen kävi kylässä ja uusinta helsinkiläistä käytiin myös kurkistelemassa. Ruttuisia sormia, pieniä hymyjä, rimpulajalkoja ja onnellisia ihmisiä. Aurinkokin paistoi.

Otin viime viikolla yhteyttä vanhaan ruotsalaiseen opiskelijavaihtokaveriini (joka ei siis ole Facebookissa ja jonka elämästä viime vuosina en tiedä mitään, erikoista nykypäivänä) ja hän laittoi takaisin kuvan 10 päivän ikäisestä pojastaan. Vauvoja, vauvoja!

Pienet ihmiset, mikä ihmeellinen asia.

Aamulla

Viipotan rappukäytävässä portaita alas. Kiire kiire kiire kiire. Bussi lähtee. Kohta kohta kohta kohta.

Lapasessa on punainen tahra lauantai-iltana juhlallisesti pariisilaisessa puistossa nautitusta glühweinista.

Jalat lyö jarrun päälle. Hitto!

Viipotan portaita ylös ja kaivan avainnippua samalla taskustani. Onneksi en ehtinyt laittaa sitä reppuun. Nyt nopeasti.

P:n äidin tekemä joulukranssi roikkuu edelleen ovessa. Aika saamatonta.

Harpon kengät jalassa sisään eteiseen, napsautan valon päälle. Keittiössä hiljennän vauhtia ja avaan makuuhuoneen oven varovasti, koska siellä vielä nukutaan. Kurotan kaukaa yöpöydälle ja nappaan sormuksen.

Eteisessä pujotan sen vasempaan nimettömään, missä se on majaillut sunnuntaista lähtien.

Huh, onneksi en unohtanut. Bussista myöhästyin kyllä.

Kesäisin ihmisen on hyvä olla mökillä

Mieli lepää ihanissa maisemissa. Suu kääntyy hymyyn katsellessa lasten leikkiä. Pää ilahtuu kunnon keskusteluista. Vatsa kikattaa nuotiolla paistetusta makkarasta. Kroppa rentoutuu puusaunassa (vaikkei se siitepölyiseen kylmään järviveteen vielä uskaltanutkaan pulahtaa).

Ja voisiko olla parempaa lopetusta päivälle, kuin supista siskonpetissä siskon kanssa?

Vaihtari

Saatoin P:n aamulla lentokentälle ja kävin samalla Suomen ensimmäisessä ihkauutukaisessa Starbucksissa hakemassa 5,10 euron Café Latte Ventin (n. 6 desiä kahvia  eli oli aikamoinen pissahätä kun pääsin 45 minuuttia myöhemmin töihin).

Vaikkei miehen vaihtaminen kahvikuppiin nyt ollut kummoinen vaihtokauppa, maistui tää latte kuitenkin just niin hyvältä kuin Mankatossa, Berliinissä, Vilnassa, Riikassa, Lontoossa, Roomassa ja mitä näitä Starbuckseja nyt on tullut koluttua.

Ja jaoimme me paluubussissa kahvini kanssa mukavan kesäisen aamuhetken haikaillen lähtijän perään.

Aamu

Meri näytti unelta.

Tai eihän sillalla seisoessa merta edes nähnyt. Täysin tyyni vesi valui yhdeksi yllä roikkuvan sankan valkoisen sumun kanssa. Aivan kuin ne olisivat yhdessä yrittäneet peittää jonkun salaisuuden taakseen. Sillan vieressä jököttävä kivi heitti varjonsa peilipintaiseen rantaveteen, mutta sen takana oli vain valkoista. Lentävät ja vedessä lepäävät linnut olivat kuin samalle paperille piirrettyjä. Tuohon väliin kuuluisi viiva.

Pistin aamulla uuden pallomekon päälle. Tennarit jalkaan. Hiukset sivuponnarille. Töihin kävellessä läppärilaukku hyppi selässä. Vai oliko se sittenkin koulureppu?

Ultra Bra - Vihdoin!

Keikka oli aivan mahtava. Siis niin upea. Täytti kaikki odotukset ja päälle.

Mullehan kävi niin onnettomasti, että olin 17-vuotias kun parhaiden ystävieni kanssa lukion näytelmälopputyötä (taideviestintälukio) tehdessä rakastuin lopullisesti Ultra Brahan. Sitä ennen bändi oli ihan ok, Provinssirockissa tuli muutaman kerran nähtyä, muttei kunnolla diggailtua.

Rakkaus syttyi siitä, että meidän lopputyö perustui Ultra Bran biiseille. Laulut olivat jatkuvassa toistossa käsikirjoitusvaiheesta aina loppumetrien harjoituksiin. Milloin makoiltiin ystävän vanhempien mökin lattialla, milloin harjoiteltiin koulun kellarinäyttämöllä - UB soi taustalla. Tyttöjen välisestä ystävyydestä oli kantava voima, Kirjoituksia ja Kuiskaus soivat näytelmän taustalla myös.

Edelleen se lopputyöaika on ajatuksissani yhdenlaista parasta aikaa elämässäni.

Noh, samana syksynä Ultra Bra sitten ilmoitti lopettavansa ja piti lokakuussa jäähyväiskiertueensa. Turun keikan ja minun 18-vuotispäiväni väliin jäi kaksi päivää.

Eilistä keikkaa piti siis odottaa yli 10 vuotta. Mutta kannatti :)

Muitakin hyviä esityksiä Kokoaan suurempi Suomi -konsertissa toki nähtiin, muttei mitään illan päätähteen verrattuna. Huh!

Se, että konsertin tuotot menevät Pekka Haaviston tukitilille, ei minua ollenkaan haittaa, kuten Väyrysen mukicasessa (mistä mulle sellanen?). Pidän Haavistolle peukkuja (ja paperiinkin raapustin jo sen kakkosen). Tästä häntä ympäröivästä ilmiöstä olisi toki paljonkin sanottavaa - eikä pelkkää positiivista varsinkaan noin niin kuin vasemmistolaisnäkökulmasta katseltuna.

Mutta siitä ehkä myöhemmin lisää, nyt kuitenkin tyydyn odottamaan mielenkiinnolla sunnuntaita ja vaalitulosta, sillä on Haavisto kuitenkin mielestäni huomattavasti parempi vaihtoehto kuin täysverinen porvarivastaehdokas. Joskin odotukset eivät tämän realistin rinnassa ole kovin korkealla.

Mutta tässä vielä pieni pala UB:n keikasta videon muodossa. Laittakaa ääni aika pienelle ennen kuin painatte play niin ei särje niin kauheasti.

Liian pieni sydän

Kävin mummokaverin luona alkuviikolla. Etsin hänelle kirjahyllystä yhtä Lauri Viidan runokirjaa ja törmäsin hänen vanhaan päiväkirjaansa. Mummokaveri ei halunnut selailla sitä. ”Se on sota-ajalta.” Minun piti oikein taistella itseni kanssa, että sain sen laitettua takaisin hyllyyn avaamattomana.

Mummokaveri kuitenkin intoutui pienen suostuttelun jälkeen muistelemaan sota-aikoja. Helsinkiläispenskana hänet oli lähetetty sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”

Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Hänelle oli sanottu, että ”se on jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”

”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.

Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta miten minä sellaisesta sota-ajan hädästä tietäisin yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin…

Innokas mieli, alakuloinen kroppa

Mieli pursuaa energiaa. On ajatuksia, suunnitelmia, tarmoa. Kevät, kaduilla on siellä täällä kuivia kohtia. Toppatakki on ihan kohta jo liikaa ja aurinko herättää useina aamuina ennen herätyskelloa.

Haluan etsiä sen paikan. Sen pisteen, jossa voin taas hengittää lämpöä ja antaa valon kypsyttää poskilleni ne tutut jokakeväiset vierailijat. Pisamista ei päivääkään.

Kroppa kuitenkin vinkuu: "Emmä jaksa."

Nenä tyrskii vastalauseensa ja kurkku protestoi piikikkäästi. Silmät kaipaavat takaisin talviunille.

Annan sille, kropalleni, yhden päivän aikaa toipua.

Huomennahan voi olla jo liian myöhäistä nähdä kumpi ehtii ensin bussipysäkin katokselta roikkuvan lumipatsaan kimppuun - vetovoima vai aurinko?

To be or not to be

Vietin viikonlopun työväenopiston teatterikurssilla. Kumpanakin päivänä viiden tunnin ajan verestin näyttelemismuistojani. Muistoja nimenomaan, sillä kuulkaas tätä: Olen näytellyt viimeksi lähes kymmenen vuotta sitten lukiossa.

Jos ihminen voi sanoa, että lukionkäymisestä on 10 vuotta (okei vasta 9 oikeasti) on hän... apua!

Mutta se näytteleminen oli hauskaa. Tehtiin kaikenlaisia harjoituksia ja kasattiin pieni näytelmäkin viikonlopun aikana. Lähdin kokeilemaan miltä se näytteleminen pitkästä aikaa tuntuisi. Hyvältähän se tuntui.

Tämän kurssin kautta olisi mahdollisuus ottaa osaa syksyllä alkavaan pidempään teatteriproggikseen. Sitä mun pitää vielä kyllä miettiä. Teatterin tekeminen olisi ihanaa... mutta olenko valmis panostamaan ajallisesti niin paljon kuin se vaatisi, olenko tarpeeksi hyvä täyttämään omat vaatimukseni, onko muu harrastelijaporukka tarpeeksi hyvä, ettei lopputuloksesta tule kiduttavan huonoa harrastelijateatteria from hell ja pystynkö toimimaan ryhmässä toisin sanoen olenko sittenkin enenmmin yksilöurheilija?

Koko viikonlopun juoksemisen jälkeen sai onneksi maanantaiaamuna ottaa rennosti, kun oltiin P:n kanssa molemmat menossa iltavuoroihin töihin. Syötiin kaikessa rauhassa kunnon aamupalat smoothieineen (olen vähän hurahtanut niihin) ja juteltiin siitä, kuinka parin kuukauden päästä voidaan tehdä sama parvekkeella. Ei viikko voisi paljon paremmin alkaa. (Vrt. normimaanantainaamuna silmät aukeaa hyvin vastentahtoisesti jo kello 6.00 ja kaikki vituttaa jo valmiiksi).

..... Asioita, joiden olemassaolosta ei keskusta-eläjänä ollut edes tietoinen ....

Tahdon käyttää tämän tilaisuuden kiittääkseni Länsiväylän bussikaistaa. God damn mähän pääsen Espoosta Helsingin keskustaan reippaasti nopeammin kuin useista Helsingin kolkista pääsee.

Hahaa ja bruum bruum, me huudetaan bussista pöllöille yksinajajille (huom! we no do kimppakyyti), jotka matelevat kello yhdeksän ruuhkassa ja jäävät kauas taa, kun me rallataan vihreällä (kyllä viittaus ekologisuuteen) salamallamme (viittaus nopeuteen verrattuna henkilöautoon) ohi.

Kiitos myös kevääseen heräävän merenrantakaupungin siluetista, joka Lapinlahdensillalta on aamuisin kerrassaan liikuttava näky.

Naisten vuoro

Kävin perjantaina ensimmäistä kertaa saunomassa isotädillä. Hän on käynyt samalla vuorolla taloyhtiön saunassa jo yli 50 vuotta. "Ensin meitä kävi samassa vuorossa kolme naista, ne kaksi muuta on kuolleet jo aikoja sitten."

Istuimme saunan lauteilla, 65 vuotta välissämme. Löyly oli sopivan kostea, minua hieman harmitti kun unohdin ottaa pyllynalusen mukaan. Yhtäkkiä isotäti otti polvestani kiinni ja kiitti minua, kun lähdin saunaan. Tiedän, että se merkitsi hänelle paljon. Merkitsi se minullekin.

Pesin hänen selkänsä vanhalla valkoisella harjalla ja varoin oikeassa kyljessä olevaa arpea. Isotädiltä leikattiin tänä vuonna toinen rinta. Hänen siskonsa on käynyt saman leikkauksen läpi kymmeniä vuosia aikaisemmin. En voi olla pohtimatta kääntyvätkö omat rintani joskus minua vastaan.

Saunan jälkeen nojasin päätäni raukeana seinään. Isotäti pohti ääneen, miksi hänen pitää elää näin pitkään ja miten hänellä on järkikin vielä tallella. Hän esitti teorian eliniän odotuksista: "mitä toivotumpi lapsi, sitä pidempi ikä."

Hän on ollut kovin toivottu lapsi, sen tiedän jo etukäteen. Hänen äitinsä on jopa käynyt tuolle ajalle todennäköisesti melko harvinaisissa lapsettomuushoidoissa. Kerran kysyin, mitä nuo hoidot pitivät sisällään 1910-luvulla. "Ilmalla pumpattiin tukokset pois." Kuulostaa puoskaritouhulta, mutta ilmeisesti se kuitenkin toimi. Todisteina neljä tervettä lasta.

Oma teoriani isotädin pitkästä iästä liittyy siihen, että hän on elänyt koko elämänsä yksin ja vain itselleen. Hän on matkustellut, nauttinut ja pitänyt huolta itsestään. Tietysti hän on tehnyt myös koko elämänsä rankkoja töitä, mutta elänyt omasta mielestäänkin juuri niin kuin on itse halunnut. "Olen aina ollut tällainen taivaanrannan maalari", hän totesi joskus. Sen piirteen tunnistan itsestänikin.

"En minä koskaan ajatellut, että eläisin näin kauan", isotäti huokaisee aiemmista keskusteluista tutun lauseen, mutta ääni kuulostaa saunan pukuhuoneessa tuskaisemmalta kuin aiemmin. Päivää aiemmin hänen luonaan on vieraillut ensimmäistä kertaa kotihoito, siihen asti hän pärjäsi omillaan.

Isotäti toivoisi jo kuolemaa. Hän on haudannut sodassa kaatuneen pikkuveljensä 68 vuotta sitten ja lukemattomia sukulaisia ja ystäviä sen jälkeen. Se alkaa riittää. Toive on helppo ymmärtää, mutta toisaalta vaikea hyväksyä. Jossain vaiheessa vaikeakin suhteeni isotätiin kun on mielestäni kypsynyt viime vuosina ihan oikeaksi ystävyydeksi.