Vegeperhe: Helppo tofuwokki

Vegaaninen tofuwokki on arki-iltojemme vakkari, jonka voi tehdä oman tilanteen mukaan helposti tai vähän näkemällä vaivaa. Tai näiden yhdistelmänä. Kätevä ruoka ja maistuu koko perheelle.

Ainekset:

Tofu
Kasvikset
Täysjyvänuudeli/riisi/couscous/ohrasuurimo (voi jättää pois)
Kastike

Keitä nuudelit, voi jättää vähän raa´aksi sillä ne menevät vielä wokkipannuun. Jos haluat mieluummin riisiä tms., keitä se ja tarjoile valmiin wokin kanssa.

Meillä käytetään wokkiin nykyään aina Apetitin Tuoreksia (ennen olisin nauranut valmiiksi pilkotuille kasviksille, vaan eipä naurata enää), itse tykkään niistä enemmän kuin pakasteista, jotka menee helposti löllöiksi.

Wokkaa kasviksia n. 5 min öljyssä (mulla paahdettu seesamiöljy tätä varten, suosittelen, koska siitä tulee makua) wokkipannulla (saa olla levy ihan täysillä), heitä sekaan maustekaapista kuivattua valkosipulia, inkivääriä ja chiliä.

Lisää sekaan keitetyt, valutetut nuudelit ja wokkaa vielä toinen 5 minuuttia. Ei ne pala, kun kääntelet jatkuvasti. Lisää lopuksi sweet chili/teriyaki/soija-kastiketta tai joku kaupan valmis kastikepussi.

Kylmäsavutofu ei kaipaa marinointia, kuivata palaa talouspaperin välissä, leikkaa paloiksi ja paista eri pannulla, jotta saat siitäkin rapeaa. Lisään tofun yleensä wokin päälle vasta lautaselle, jottei se ehdi imeä kosteutta.

Sitten vielä ripaus siemensekoitusta/seesaminsiemeniä/pähkinöitä/paahdettua sipulia päälle rapeutta antamaan ja simsalabim, annos on valmis.

Pitkän kaavan vinkkejä:

Tofu: Osta tavallista tofua ja marinoi se itse. Vaatii yön yli köllöttelyn mielellään. Hyvä perusmarinadi: nestesavua, soijaa, valkoviinietikkaa, pippuria, suolaa ja hunajaa (valkosipulia). Marinadiainekset pussissa sekaisin ja paloiteltu sekä talouspaperilla kuivattu tofu sekaan.

Mausteet: Käytä tuoretta valkosipulia, inkivääriä ja chiliä.

Kasvikset: Osta kokonaisia kasviksia ja leikkaa itse. Näin saat tietty juuri mitä itse wokkiin haluat. Mä ostan aina kuitenkin noi Tuorekset ja sitten lisään joukkoon haluamiani kasviksia. Vaikka parsakaalia ja sipulia tms.

Kastike: Kastikkeenkin voi siis tehdä itse. Helppo satay-kastike: noin 0,5 desiä maapähkinävoita, 2 rkl soijakastiketta, 2 rkl lämmintä vettä (lisää, jos kastike jää liian tönköksi), puolikkaan limen mehu. Sotke sekaisin. Ensin näyttää että maapähkinävoi vaan erottuu, mutta kyllä se siitä!

Ja Vegevauva on nyt muuttunut Vegeperheeksi, koska koko perheen ruokaa kokkaillaan tällä hetkellä ja tästä eteenpäin. Eikä meillä oo enää vauvaakaan.

Tarkoitus olisi jatkossa jaella vähän enemmänkin näitä meidän perheen kasvisruokareseptejä sekä vegaanisia että lakto-ovo-vegetaristisia. Kalaahan me syömme myös, mutta munsta kala on parhaimmillaan sellaisenaan jonkun lisäkkeen kanssa. Että siinäpä ei sen kummempaa ohjetta tarvita!

Imetys loppui yhtäkkiä - snif ja jee!

439 päivää, ihan joka ikinen päivä ilman yhtään välipäivää, imetin lastani. Ja sitten se yhtäkkiä loppui.

Pari viikkoa sitten oli illan elokuvissa ja Arvo meni silloin nukkumaan ilman iltaimetystä.

Seuraavana iltana hän sitten vain taputti tissiä ja katsoi minua merkitsevästi. "Kiitos, mutta ei kiitos enää, äiti". Sitten hän ryömi sohvan toiseen päähän ja joi vesipullostaan huikan.

Oliko tämä nyt tässä? parahdin. Arvo ei ole koskaan ollut mikään paidan repijä ennenkään eikä hän ole kertaakaan tämän jälkeen osoittanut kiinnostusta imetykseen. Eli siinä se sitten oli.

Olin itsekkäästi ajatellut, että imetys loppuu silloin, kun minä päätän niin. Viime elokuusta alkaen olen äidintahdistanut imetystä, ensin väheni yöimetys, sitten se loppui ja töihinpaluun lähestyessä väheni päiväimetys, töiden alun jälkeen vakiintui nopeasti aamu ja ilta, sitten enää vain ilta. Tuntui oikeastaan aika kivalta, että Arvo sanoi asiassa sen viimeisen sanan enkä minä, vaikka vähän yllättävää se olikin.

Olenhan minä "vapautumista" imetyksestä myös tietyllä tapaa odottanut. Nyt kun olen ollut kipeänä, lääkekaapin salat ovat avautuneet ihan eri tavalla. "Mähän voin ottaa näistä ihan mitä vaan!" kiljahtelin innoissani miehelle erilaiset nuha/kipu/yskälääkkeet kädessäni. Kuin lapsi karkkikaupassa vai miten se meni...

Mutta onhan se loppuminen haikeaakin, vaikka en koskaan imetystä erityisesti rakastanutkaan. Kyllähän me pitkä taival kuljettiin Arvon kanssa.

Synnärillä imetys oli kamalaa. Arvo ei saanut kunnon otetta rinnasta eikä maitoa alkanut kunnolla tulla. 2 millilitran ruiskuihin sain lypsettyä muutamia tippoja ja olin niin onnellinen niistä. Mutta imetystilanteessa aina itkin ja ahdisti edes kokeilla sitä.

Vauvan imetys.

Mies haki kätilöitä apuun joka imetykselle, onneksi tajusimme pyytää paljon apua, joka kätilöltä sain hieman erilaisia neuvoja. Rintakumiakin ehdoteltiin, mutta olin kuullut siitä paljon huonoa ja päättänyt olla ilman. Yksi kätilö auttoi joka kerta rinnan vauvan suuhun oikeaan asentoon. Olin siitä todella kiitollinen.

Sitten yhdessä vuorossa oli kätilö, jonka ehdottama asento toimi (öö, en muista mikä se oli, sori) ja Arvo sai siitä lähtien paremmin kiinni.

Paljon imetysasentoja jäi kokeilemattakin, kukaan ei esimerkiksi ehdottanut minulle makuultaan imetystä, joka kuulemma sektioäideille on usein helpoin.

Arvo syntyi perjantaiaamuna ja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä huuto ei loppunut enää millään. Äitikin oli lähes hysteerinen. Kätilö toi 10 ml luovutettua maitoa ja Arvo nukahti sekunnissa sen saatuaan. Kun saisin hetken levätä, ajattelin ja heräsin 4 tunnin päästä. Sitten jaksoi taas yrittää.

Sunnuntaina molempiin nilkkoihin kiinnitetyt tunnisterannekkeet putosivat pois ja Arvon painon todettiin pudonneen yli 10%. Sitten piti antaa korviketta.

Nykytiedoilla olisin vielä odottanut. Maanantaina kotisohvalle istuessani maito nousi lähes saman tien. Muistan hämmentävän tunteen rinnoissa, en voinut uskoa sen tapahtuvan samalla hetkellä kotiinpaluun kanssa, vaikka sitä olivat kätilöt uumoilleet tapahtuvaksi kun olin hieman "herkillä" sunnuntain ja maanantain.

Siitä se sitten lähti ja kun puoli vuotta oli täynnä, jatkettiin koska se oli siinä vaiheessa niin vaivatonta. Yöimetys oli pakko lopettaa elokuussa, kun väsyin liikaa. Se olikin varmasti ihan hyvä aika lopettaa se, eipä Arvo sitä kauaa kaivannut.
 

Taaperon imetys.

Korvikkeen antamisen lisäksi toinen asia, jonka tekisin toisin olisi sähköpumpun ostaminen. Kun pullo alkoi maistua Arvolle, olisi sillä ollut käyttöä. Käsipumppu oli aika rasittava käyttää "runsaimpina aikoina".

Tärkein vinkki tuleville äideille olisi ehdottomasti se, että lukekaa imetyksestä etukäteen. Facebookissa on ryhmä Imetyksentuki ry, liittykää. Jo etukäteen sieltä voi saada paljon tietoa erilaisista haasteista, kun ei se välttämättä menekään niin, että tissi suuhun ja menoksi. Itse sain sieltä paljon vertaistukea eri vaiheissa, jo synnärillä ja kävin imetystukitapaamisissakin myöhemmin paikan päällä keskustelemassa.  Ekat kuukaudet ovat mahdollisesti tuskatuttavia "ikuisen imetyksen parissa", mutta kyllä helpottaa siitä.

Ja hei ottakaa kuvia, ihan kiva sitäkin on muistella jälkeenpäin, että mitäs sitä tuli tehtyä sata-miljoonaa-tuntia! Meillä on aika vähän kuvia, muutamia oikein hyviä onneksi.

Sellainen imetystaival. Hyvä oli. Tissitkin selvisivät siitä... sanoisin aika miedoin muutoksin!

Päiväkoti ja flunssakierre

Päiväkotiarjessa ollaan jo reippaasti toisen kuukauden puolella. Rutiinit ovat loksahdelleet monella tapaa paikoilleen.

Päiväkotipäivien alkaminen/loppuminen ja kesto vaihtelevat kyllä jonkin verran, kun meidän vanhempien työpäivät ovat niin erilaisia. On etätöitä, on kokoustamista, on päivystystä, on kiirellisempää ja on rauhallisempaa. Onneksi sitä joustavuutta löytyy, se on ollut todella suuri apu alkuvuonna.

Arvon päivät alkavat 8-9 välillä, toisinaan aamupala syödään kotona ja välillä päiväkodissa. Haku tapahtuu 15.15-16.15 välillä.

Alkuun on erityisesti panostettu siihen, että päiväkotipäivät ovat olleet mahdollisimman lyhyitä. Kun kaikki on kuitenkin mennyt jo niin hyvin, välillä käy äidin mielessä, että pitäisikö vaikka käydä kaupassa joskus rauhassa ja hakea Arvo vasta sitten. Tuntuu "rikolliselta" ajatukselta, mutta myös houkuttaa!

Sama kuin välillä tuntuu ihan syylliseltä nauttia työnteosta tai siitä, miten hienosti tämä uusi arki on lähtenyt rullaamaan. Typerin asia ikinä! Tuntea huonoa omaatuntoa jostain, mikä toimii! Mom guilt is a bitch!

Päiväkodin hoitajilta kuuluu lähinnä hyviä uutisia, ruokahalu on niin suuri, että naapurinkin ruoka katoaa, jos silmä välttää. Kotona olemme ihmetelleet uusia taitoja, kuten pallon potkimista sekä erilaisia pöristelyjä ja kiljahduksia.

Sanavarastotilanteeseen on tullut muutos. Alkuvuonna suosikkifraasi oli kato, kato, kato. Nyt käytössä on pääsääntöisesti kaksi sanaa: auto ja avvo (Arvo). Autoooo, tarkoittaa erityisesti että pitää saada jotain. Amppu (lamppu) tulee edelleen kysyttäessä.

Mikä on ollut myös ihanaa ja helpottanut arkea tosi paljon on, että joka toinen viikko on nyt ollut jompikumpi minun vanhemmistani hoitamassa Arvoa yhden päivän arkena. Päivä isovanhemman kanssa on kuin pistäisi rahaa pankkiin kaikkien kannalta!

Arvo saa olla rakkaiden kanssa, nukkua pidemmät päikkärit ja kerätä muutenkin taas eri tavalla voimia kotioloissa. Isovanhemmat saa laatuaikaa lapsenlapsen kanssa ja vanhempien iloksi tietysti arkipäivä on hiukan helpompi ja onpa käynyt niinkin, että jotain he ovat kodissamme pikkuisen puunanneetkin päiväuniaikaan.

Ikävä kyllä olemme olleet flunssassa koko perhe enemmän ja vähemmän ja vuorotellen ja päällekäin nyt jo viikkoja. Viime viikolla Arvo oli sairauslomalla pari päivää korvatulehduksen takia. Itse jo meinasin parantua, mutta jostain se taas lähti tämä flunssa uudelle kierrokselle...

Supernorolta olemme toistaiseksi onneksi välttyneet. Kop kop kop.

Hopes of spring. #winterbeover #toddler #kidsofig #coolkids #taapero #kevättäkohti

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Helmi 18, 2017 kello 6.24 PST

Munasolujen luovutus - miksi, koska, miten?

Miksi? 

Ensimmäisen kerran asia tuli tietoisuuteeni joskus parikymppisenä, kun olin kesätöissä sairaalassa laitoshuoltajana. Henkilökunnan taukotilan ilmoitustaululla oli lappu, jossa etsittiin munasolunluovuttajia.

Voisinhan mä kai, oli eka ajatus. Toinen ajatus oli, että ai ei saa polttaa tupakkaa. Kolmas ajatus, ai se lapsi sais tietää minusta 18 vuoden päästä. NO EI TODELLAKAAN!

Asia on jäänyt siitä asti muhimaan jonnekin takaraivoon, pulpahdellut sieltä aina välillä ja jossain vaiheessa se muuttui "ei koskaan" -ehdottomuudesta "joskus sitten" -odotustilaan.

Sitten tuli Arvo. Hänen odotustaan edeltänyt aika sai minut miettimään luovutusta entistä vakavammin. Vaikka itsellä ei ollut koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, sain kuitenkin nähdä väläyksen siitä, millaista on todella haluta lasta.

Sen väläyksen aikana päätin, että jos saan terveen lapsen ja kelpaan luovuttajaksi, niin sitten vihdoin tämän teen.

Olen pohtinut asiaa monilta eri kanteilta vuosien varrella ja toki myös sitä, että tämä mahdollisesti hoidosta syntyvä lapsi voi 18-vuotiaana ottaa minuun yhteyttä. Yhdelle ystävälle totesin, että "olen sitten jo viiskymppinen, kai mä sen handlaan".

Vaakakupissa painaa minulla kaikkein eniten se, että tuolla on joku, joka tarvitsee yhdessä elämän suurimmassa asiassa apua, ja minulla saattaa olla mahdollisuus auttaa.

Viime kesänä yksi ystäväni luovutti munasoluja ja sen ansiosta minulla on jo etukäteen prosessista jonkinlainen käsitys eikä se tunnu mitenkään pelottavalta. Samasta syystä ajattelin jakaa kokemukseni täällä blogissa ja ehkä siten rohkaista myös muita luovutusta pohtivia.

Koska?

Luovuttajan tulee olla alle 36-vuotias. Minä olen nyt 33-vuotias, joten jos olenkin tätä asiaa jo 10 vuotta pohtinut, niin toiseen vastaavaan ei ole enää varaa. I just aint getting any younger!! Ja elämäntilannekin on nyt stabiili kaikin puolin.

Imetyksen täytyy käytettävien hormonien vuoksi olla loppu ennen hoidon aloittamista, mutta soveltuvuutta luovuttajaksi voidaan testata ennenkin. Imetys onkin ollut nyt ainut "jarru" tässä asiassa enää toistaiseksi, mutta niinpä vaan sekin loppui juuri (tästä lisää myöhemmin).

Eli miksei nyt? Nyt!

Miten?

Jätin joitain viikkoja sitten yhteydenottopyynnön lapsettomuusklinikalle ja sieltä soitettiin jo seuraavana päivänä.

Ensitapaaminen hoitajan kanssa oli viime viikolla. Tapaamisen aikana viimeisetkin epäilyksen rippeet hävisivät, hoidot ovat nykyään todella kehittyneitä, oma hedelmällisyys ei tästä kärsi ja komplikaatiot ovat harvinaisia.

Loppukuusta minulle tehdään lääkärintarkastus ja kromosomitesti. Testissä voisi ilmetä joku perinnöllinen ongelma, joka estäisi luovutuksen, mutta kuulemma sen todennäköisyys on todella pieni, koska olen itse terve ja lapsenikin on terve.

Joten jos kaikki on ok, niin hoito voidaan aloittaa siinä kuussa kun minulle parhaiten sopii. Munasolua odottavia on jonossa koko ajan. Heistä valitaan saajaksi sellainen äiti, joka vastaa suurinpiirtein pituuttani, silmien- ja hiustenväriäni. En tule koskaan tietämään heistä mitään, he minusta vain ikäni.

Eli tuttavallisesti "munasolut jakoon" -proggis on vuosien jälkeen käynnissä! Päivittelen kuulumisia asian suhteen, kun kerrottavaa on.

Vaikka prosessi tietty jännittää, niin päällimmäisenä on vain vahva toive siitä, että soluistani olisi jollekin apua. Että jospa ne nimettömät tyhjät sylit saataisiin täytettyä.

Kuva: Wikimedia

En ole lorutteleva mutsi - vai?

Kadehdin vanhempia, jotka luontevasti riimittelevät lapsilleen vanhoja kansanloruja tuosta noin vain. Muistavat sanat ja liikkeet.

Körö körö kirkkoon ja sipusapu sipusapu tullaan takaisin.

Ja minusta on tosi ihanaa, jos joku loruttelee Arvolle. Itsekin yritin joskus, mutta ei se vaan tule minulta luonnostaan. En muista sanoja, enkä koko loruttelua, jos en aktiivisesti sitä mieti.

Olen todennut, etten vaan ole lorutteleva äiti. Eipä siinä, on huonompiakin kohtaloita. Olen antanut itselleni tämän(kin) anteeksi.

Paitsi että hetkinen! Tajusinkin, että mähän loruttelen aivan koko ajan, vaikken taivu kansanlorujen tiukkoihin kaavoihin. Harva se päivä mies "kehuu" upeita riimittelytaitojani. Ennustamme lapsestamme räppäriä monestakin syystä, ja ei se ainakaan geeneistä jää kiinni!

Olen ollut tässä alkuviikon kotona, kun Arvo on ollut kipeänä ja sairauslomalla päiväkodista. Erittäin hyvää aikaa riimitellä! Tässä näytteitä:

Arvo-ukkelii, heräs viis neljä viis, äiti sanoi voi pliis, takas unille siis.

Arvo on falafel-pulla, kun ei sille maistu kebab-rulla. Kebab-rulla vai falafel-pulla? Rulla vaiko pulla? Pullapa pulla, unohda jo se rulla.

Pestään jalkojaa, koska siellä on mustikkaa, pestään varpaitaa, koska sielläkin on mustikkaa.

Äidin pieni nuppu, ihan tosi huppu, onkin aika suppu, eikun sittenkin puppu.

Ja pitkäaikainen klassikko (saattaa olla myös iskän keksimä): Arvo on pienen pieni, pienempi kuin sieni.

That #valentinesday when you are sick, your mom is really tired and your best friend is a duck. And you really want to poke mom in the eye and she forgot the candy she bought to the store. #makingmemories #momlife #toddlerlife #ystävänpäivä #äitihommia #taapero

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Helmi 14, 2017 kello 7.57 PST

1-vuotiaan iltarutiinit

Arvo oli elämänsä ekat kuukaudet aikamoinen iltasyöpöttelijä eikä nukahtanut yöunille koskaan ennen puolta yötä. Imetin yleensä noin klo 18 eteenpäin 00-02 asti. Jos halusin käydä suihkussa tässä välissä, minua odotti yleensä jonkun sortin huutokonsertti palatessani.

Enimmäkseen tämä menetteli, katsoin paljon telkkaria ja pelasin tabletilla. Mutta muistan myös kun joskus suihkussa veden alle hautautuneena toivoin niin kovin, että kun laitan suihkun kiinni, en kuulisi mitään. Mutta aina kuulin. Poika se siellä karjui: "heti ruokaa mulle lisää nyt". Ja äitihän totteli. Sohvannurkka tuntui jossain vaiheessa jo vankilalta.

Vaikka tämä "vankila-aika" tuntuu muistoissa tosi pitkältä, kesti se vain muutaman kuukauden, sillä melko tasan kolmekuisena Arvo alkoi nukahtaa yöunille tasaisesti klo 21. Ja sitä on jatkunut lähes poikkeuksetta siitä asti. Yöt toki sitten x-määrällä herätyksiä, mutta keskitytään nyt iltoihin. Ne on menneet nimittäin kohta jo vuoden päivät aika mallikkaasti. Henkinen yläfemma!

Arvo nukahteli alusta asti milloin milläkin tavalla. Alkuun toki pääsääntöisesti rinnalle. Kesällä Arvon ollessa puolivuotias otimme miehen kanssa tavaksi nukuttaa hänet yöunille vuorotellen. Minä edelleen yleensä rinnalle, mies aina vieressä makaamalla sängyllä.

Kun Arvo oli kahdeksan kuukautta otimme käyttöön selkeän iltarutiinin, jota edelleen noudatamme. Samaan aikaan aloin vähentämään yöimetystä ja aloimme myös pestä Arvon hampaat aina viimeisen imetyksen jälkeen erottaaksemme rinnan kokonaan nukahtamisrutiinista.

Iltarutiini alkaa siis edelleen iltapalalla kello 19-20 välillä (riippuen väsymystilasta, seuraavan päivän heräämisestä, päivunien pituudesta, nälästä yms.). Yritämme vähän kuulostella tilannetta, emme pidä väkisin hereillä, mutta emme myöskään halua yrittää laittaa häntä liian aikaisin nukkumaan. Usein kyllä, vaikka Arvo vaikuttaa virkeältä ja aktiiviselta, hän saattaa nukahtaa nopeastikin.

Iltapalan jälkeen käydään pesulla ja pottaillaan (tämä on nyt tauolla, koska ei yhtään kiinnosta Arvoa tällä hetkellä). Tämän jälkeen Arvo ilmakylpee ja kuluttaa viimeiset iltapyyryenergiat juoksentelemalla ympäri kotia. Hänen päivänsä kohokohta.

Sitten laitetaan vaippa ja on vuorossa nykyisin hyvin lyhyt, 8 tunnin maratoneista ollaan tultu alas noin 2 minuuttiin (loppu häämöttää jo), iltaimetys.

Tämän jälkeen iltarutiinia vuorotellaan isän kanssa. Siihen kuuluu hampaiden pesu, jonka jälkeen sanotaan toiselle vanhemmalle hyvät yöt ja mennään makuuhuoneeseen. Siellä Arvolle puetaan unipussi, luetaan lyhyt satu iltasatukirjasta sylikkäin, annetaan tutti, suukotellaan ja höpötellään päivän mukavista tapahtumista hetki.

Sitten Arvo lasketaan pinnasänkyyn, jossa odottaa unipupu. Valo pois, yövalo päälle ja tuutulaulua soittava pöllösoittorasia soimaan. Sitten poistumme huoneesta toivotellen hyvät yöt.

Joskus Arvo nousee vielä seisomaan ja heittää tutin pois sängystä. Joskus hän haluaa vielä vettä. Ihan satunnaisesti hän itkee ja hänet pitää nostaa vielä syliin rauhoittumaan. En kyllä edes muista, koska näin olisi viimeksi käynyt.

Kokonaisuudessaan iltatoimiin menee noin tunti ja nukahtamiseen 5-15 minuuttia. Yleensä aina kello 21 on viimeistään hiljaista.

Vaiheita on nähty monenlaisia, joskus nukahtaminen on ollut hankalampaa, joskus helpompaa. Olemme miehen kanssa sopineet, että yritämme kynsin hampain pitää tästä iltarutiinista kiinni vastaisuudessakin, vaikka mitä vaiheita tulisi uhmien yms. muodossa.

Nyt ollaan puoli vuotta menty näin ja tarkoituksena on siis päättäväisesti jatkaa hyväksi havaitsemallamme tiellä. Vaikka teinivuosiin asti!

Tässä alla kuva ensimmäisistä iltarutiinihetkistä viime vuoden elokuulta.

#bedtimestories #nightynight

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Elo 11, 2016 kello 12.36 PDT

Laadukas varhaiskasvatus - onko sitä olemassa?

Mehän aletaan olla jo vauhdissa. Viime viikko oli eka kokonainen viikko päiväkodissa, jee!

Edelleen kaikki menee tosi hyvin. Arvo jää joka aamu innoissaan päiväkotiin ja tulee iloisena moikkaamaan iltapäivisin. Mikään kiire ei kuitenkaan ole lähteä kotiin, kun on aina leikit, tai perjantaina peräti disco, kesken!

Joka päivä hoitajilla on jotain mukavaa sanottavaa päivänkulusta, minua kiinnostaa aina erityisesti mitä on syöty ja miten pitkät päikkärit Arvo on nukkunut.

Keskustelin Arvon omahoitajan kanssa päiväunien pituudesta. Toiveena olisi saada niitä vähän pidennettyä, Arvolla on nyt muutama kitutunti iltaisin, kun selvästi jo väsyttää. Ollaan aikaistettu nukkumaanmenoa, mutta kun kotipäikkärit ovat 3 tuntia ja päiväkotipäikkärit vaan puolet tästä, niin ero on aikamoinen.

Arvo on kuulemma ensimmäinen (vaikka ryhmänsä pienin), joka nukkarissa nostaa sängystä pään. Kuikuilee hetken ympärilleen ja sitten alkaa sen päiväinen kalkatus, että hänet on vietävä pois huoneesta. Tiettyhän se ois kiva herättää kaikki kaverit! Leikkimään!

Tokat päikkärit on jätetty kotona pois, koska silloin illat sitten taas ovat turhan myöhäisiä. Perjantaina kuitenkin, kun hain Arvon, hän kääntyi matkalla rattaissa ympäri ja jäi tuijottamaan minua hiljaa. Äiti ymmärsi. Annoin hänelle taskusta tutin suuhun ja laskin selkänojan. Minuutissa ukko oli unessa.

Yöt ovat sujuneet melko rauhallisesti. Yksi kokonainen 11 tunnin yökin oli tällä viikolla. Kokonaisia öitä on nyt ollut käytännössä yksi viikkoon ja ihanalta tuntuu. Muuten mennään yhdellä tai kahdella herätyksellä.

Viime viikolla kokeiltiin myös viedä Arvo päiväkotiin aamupalalle. Tähän asti ollaan saatu järjestettyä päivät niin, että aamupalat on voitu rauhassa syödä kotona. Todennäköisesti pystymme jatkossa sitä jossain määrin jatkamaan, mutta koska Arvo on pitkän kaavan aamupalanautiskelija, vie se aika paljon aikaa aamusta.

Kyllähän siitä aikamoinen äläkkä nousi, kun ei aamu mennytkään odotetusti ja ilman aamupalaa alettiin vaan pukemaan ulkovaatteita päälle. Päiväkodissa mieli olikin sitten onneksi parantunut heti, kun ruokaa oli saatu eteen!

Viime viikonloppuna ostimme käytetyt Ora Jovi Io -matkarattaat päiväkotimatkakäyttöön. Rattaita pitää päiväkodissa säilyttää ulkona päivät ja halusimme myös helpommin koottavat rattaat, kun osa viemis- ja hakumatkoista tapahtuu autolla.

Ensimmäiseen käyttöviikkoon mahtui lunta, liukasta ja räntääkin, ihan hyvin kulkivat. Orathan ovat suomalaista tekoa, niin onneksi ne on ilmeisesti myös suunniteltu näihin olosuhteisiin. Eivät todellakaan mene pienimpään tilaan, mutta se ei nyt ollutkaan tässä kohtaa kriteerinä.

Arvo's serious face watching the news. What is that Trump up to now?! #seriousface #notfunny #trump #kidsofig #toddler #saturdaynight #taapero #uutiset #vakavakakara

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Helmi 4, 2017 kello 9.08 PST

Tällä viikolla on puhuttu Vauvassa paljon päiväkotien ongelmista. On järkyttävää, että tilanne on noin huono joissain päiväkodeissa. Vauvalla on kuntavaalien aikaan hyvin sopiva kampanja, jossa vaaditaan lapsille parempaa arkea. Kaikilla lapsilla on samanlainen oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen!

Olemme kyllä tosi onnekkaita, kun tilanne Arvon päiväkodissa vaikuttaa kaikin puolin niin hyvältä tämän ekan kuukauden jälkeen.

Ongelmiin on ehdottomasti puututtava, mutta minua myös vähän harmittaa, että varhaiskasvatuksen maine on kokonaisuudessaan niin huono. Ongelmista kertovat jutut luetaan helposti niin, että tilanne on kaikissa päiväkodeissa sama. Ei päiväkoti kuitenkaan ole synonyymi ongelmille.

Kaikki eivät tunnu edes uskovan, että päiväkodista voi olla hyvää sanottavaa, kun kerron meidän kokemuksista. Jotkut vaikuttavat ehdottoman päiväkotikielteisiltä, ilmeisesti juuri näiden ongelmajuttujen perusteella, vaikkeivät ole alueensa päiväkodeissa välttämättä edes vierailleet. Ja toiset taas sitten tuntevat syvää syyllisyyttä siitä, että lapsi "joudutaan laittamaan päiväkotiin".

En halua aloittaa mitään päivähoito vs. kotihoito -keskustelua, mutta toivoisin ettei päiväkodinpelko olisi vaikuttava tekijä, jos vanhemmat muuten olisivat valmiita laittamaan lapsensa päivähoitoon.
Ja olenpa kuullut sellaistakin, että "pakkohan se on varmaan uskotella itselleen hyvää, että pystyy lapsensa sinne viemään joka päivä"... Tai sitten kaikki vaan menee oikeasti hyvin ja on olemassa myös sellainen asia kuin hyvä varhaiskasvatus.

Tietysti olen asiaa paljon miettinyt ja "etsinytkin" ongelmia päiväkodistamme, mutta toistaiseksi ei ole yhtään mitään valitettavaa! Arvon päiväkodissa hoito on parempaa kuin uskalsin edes toivoa.
Ja minähän puhun nyt meidän kokemuksista pienten ryhmässä, jossa on 12 lasta ja kolme aikuista eli jokaista neljää lasta kohden on yksi aikuinen, sama mitoitus kuin perhepäivähoidossa. Isompien lasten ryhmässähän tämä suhdeluku on eri ja ymmärrettävästi sitten myös alttiimpi ongelmille.

Tietenkään en voi vielä lapselta kysyä, miten päivä on mennyt, tässä on luotettava ammattilaisten sanaan. Mutta miksen luottaisi?  Kun ajattelen sen myös näin: jos jätän päivähoitoon iloisen pojan ja haen sieltä iloisen pojan, ei ole mitään syytä olettaa hänen olleen mitään muuta siinä välissä (sen enempää, mitä nyt kotonakin harmittaisi kun jää kiipeliin ja ruokahuolto ei ole sopivan ripeää).