Mummokaveri, jolla oli pieni suuri sydän

Eilen luin Hesarin Vapaaehtoinen rikkoo kuplansa -jutta metrossa matkalla Joulupatavahdiksi ja mietin omaa vapaaehtoistyöhistoriaani siinä matkalla tekemään vapaaehtoistyötä. Padoillakin olen käynyt vuodesta 2010, mutta pisimpään olen ollut yhden yksinäisen mummon ulkoiluttajana - jo peräti 11 vuotta.

Tai mikään ulkoiluttaja. Hänhän oli meidän häissämmekin. Ystävä, mutta vapaaehtoistyön kautta löydetty.

Ystävä, joka nyt oli kadonnut. Joulukuun alussa laitoin tälle mummokaverilleni joulukortin, jossa ilmaisin huoleni, kun en ollut saanut häntä pitkään aikaan kiinni (lankapuhelin) ja pyysin kortin saajaa soittamaan minulle. Arvelin mummokaverin joutuneen sairaalaan, viimeksi olin jutellut hänen kanssaan lokakuussa. Viimeisen kerran juttelin hänen kanssaan lokakuussa.

Ja niin se puhelu sitten tuli. Eilen. Mummokaverini oli menehtynyt joulukuun alussa.

11 vuoden ajalta jäi monta ihanaa muistoa. Kävimme yhdessä markkinoilla, kävelyillä, usein vein pullaa mukanani ja monena vuonna kirjoitin sekä postitin hänen joulukorttinsa. Koko ystävyytemme ajan hän oli kotinsa vanki kun taas minä vasta kasvoin aikuiseksi. "Minä olen ollut mukana kaikissa sinun elämäsi käännekohdissa", hän tapasi muistella.

Mummokaveri asui lapsena Aleksanterinkadulla ja nauroi aina joulunaikaan, kuinka yhtenä vuonna oli alkanut joulukatuperinne ja he joutuivat sen seurauksena kuuntelemaan joululauluja koko kuukauden, kun ne kaikuivat kadulta. Kuulemma oli "vähän tympinyt".

Helsinkiläispenska kun oli, oli hänet lähetetty sota-ajaksi sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”

Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Lääkärin mukaan "se oli jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”

”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.

Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta enhän minä sellaisesta sota-ajan hädästä tiedä yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin.

Nyt se pieni sydän saa levätä.

Ja tehkää vapaaehtoistyötä, siitä saa elinikäisiä ystäviä ja muistoja.

Isovanhemmat pelastavat arjen

Ei aina paljastu arkijoulukalenterin luukuista pelkkää hyvää.

Tällä kertaa tuli lunta tupaan ja Arvolle kuumetta. Toisen kerran elämässään kunnon kuume, se ei nouse hänelle kovin helpolla hänellä.

Tämä on yksi puoli, joka perhe-elämässä on ollut yllättävän vaikeaa hyväksyä. Suunnitelmien nopeat muutokset. Vaikka vain sen, että aamulla tajuaa ettei voikaan mennä tänään töihin.

Samalla se on ollut hyvin opettavaista. Elämä ei aina mene niin kuin haluaisi ja siihen pitää vaan sopeutua. Ja ottaa rennosti, kun tilanne sitä vaatii. Lapsen kuntoahan sitä kuuntelee huomattavasti herkemmällä korvalla kuin omaansa.

Mistä lie tullut ihmisille muuten harhakäsitys, että olisi jotenkin rentoa ja jopa mukavaa jäädä pois töistä hoitamaan kotiin sairasta lasta... ilmaisia vapaapäiviä, joopa joo!

Meillä onneksi hoitajat järjestyvät sairauden yllättäessä usein isovanhemmista. Ihanat. Viimeksi korvatulehduspotilasta hoiti mummu, tällä kertaa oli ukki jo muutenkin tulossa tännepäin, kun meillä vanhemmilla oli iltamenoa ja hän oli Arvon kanssa myös tämän perjantain. Illaksi puolestaan on ennalta sovitusti tulossa mamma, koska meillä molemmilla vanhemmilla on pikkujoulut! Horinaa niistä ehkä huomisessa luukussa ;)

Onnea arjessa ovat osallistuvat ja pienellekin niin kovin rakkaat isovanhemmat. Kiitos teille, emme todellakaan ota teitä itsestäänselvyytenä <3 p="">

When ear infection calls, grandma answers ❤ #toddlerlife #poorlittleguy #grandma #taapero #omamummu #korvatulehdus #pipulainen

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 3, 2017 kello 6.41 PDT

Hyvästien jättämisen vaikeus

Herkkusienikeitto ja linnunpesä, karviaisten kirpeys, lämmin
pihakeinussa vietetty lapsuuden kesä.
Voiko olla mamma, jos on laiha? oli huoli pienen mielen,
laatikosta pihistetyt ananaskarkit mennessään vieläkin veis kielen.
Lapseni, tielle osuu joskus asioita vaikeita,
hyvästit ovat lopullisia ja haikeita.
Suru on kuitenkin osa elämää,
ole onnellinen, että sait pitää jotain niin tärkeää.

Nämä hyvästit heitettiin tietyllä tapaa jo vuosia sitten. Tänään kuitenkin saattelimme mammani (yksi isotädeistäni) viimeiselle matkalle.

Ostimme matkalta mustat housut Arvolle. Ensimmäiset hautajaishousut. Itkin tietysti kauppakeskuksessa.

Joidenkin mielestä hautajaiset eivät ehkä ole näin pienten lasten paikka. Kysyin omaisilta, sopiiko Arvo ottaa mukaan ja he sanoivat meidän saavan päättää.

Meidän mielestämme lapsi saa kasvaa elämän eri sävyjen ympäröimänä ja haluamme, että kaikki tunteet tulevat tutuiksi ja ovat osa normaalia elämää. Toki tässäkin tilaisuus kerrallaan arvioiden.

Ja lapsen ehdoilla. Arvo jäi isänsä kanssa kappelin oven läheisyyteen ja he poistuivat kesken siunaustilaisuuden.

Muistotilaisuudessa lasten läsnäolo on myös helpottavaa. Muistutus elämän kiertokulusta ja huomisesta.

Arvo ei mitenkään hätkähtänyt minun kyyneleitäni. Ei ollut ensimmäinen kerta kun hän näkee minun itkevän. Eikä viimeinen. Suru on osa elämää ja saa myös näkyä.

Pieni väsynyt ensimmäisten hautajaistensa jälkeen.

Pyhäinpäivä

Kävin läpi vanhoja valokuvatiedostoja tietokoneella. Tämän olen näpännyt edelliskesänä jossainpäin vanhaa mummolaa.

Epäilemättä se on mummon lehdestä leikkaama lappunen. Ja varmasti se, miten mummo ajatteli kuolemasta.

Mummonmutukka

Saattelimme mummon haudan lepoon viikonloppuna. Hautajaisten aattona majoituimme vanhaan mummolaan, josta Valio-myrsky (tai mummo itse) kävi illan aikana katkomassa sähköt. Kynttilän valossa oli hyvä muistella mummon hauskimpia hetkiä ja aamulla piti peseytymistä varten lämmittää rantasauna. Vähän niin kuin ennen vanhaan.

Vielä siunaustilaisuudessakin kappelissa sähköt menivät poikki muutamaan otteeseen. Myrskyn jälkeen oli kuitenkin upea aurinkoinen syyssää. Kokonaisuudessaan tilaisuus oli kaunis ja mummoa muisteltiin lämpimästi.

Pienempi siskontyttö, Elea, hyssytteli meitä aikuisia kappelissa, ettei isomummo herää. Hänelle oli sanottu mummon nukkuvan edessä. Hän hali itkevää isosiskoaan ja tilaisuuden jälkeen totesi häiden olleen hienot. Voi niitä tunnelmaa hiukan keventäviä pieniä.

Elea saattaa isääni kädestä pitäen mummon arkunkantajia.

Viimeisen kerran näin mummon kesälomareissulla, kun kävimme häntä katsomassa sairaalassa. Itkin matkalla, kukkakaupassa ja pitkään autossa sairaalan pihalla. Tiesin meneväni jättämään hyvästejä, vaikka toivoinkin vielä että ehkä mummo kestäisi ensi vuoteen ja voisin tuoda Tipun häntä tapaamaan.

Keräsin itseni kuitenkin enkä itkenyt mummon edessä. Puhuimme niitä näitä, hän iloitsi tulevasta perheenlisäyksestä ja totesi minun valehdellessa, ettemme tiedä sukupuolta, että "älkää kysykökään, yhtä rakashan se on joka tapauksessa".

Mummo oli väsynyt ja toivoikin lopulta, että lähtisimme. Halasin mummoa ja sanoin hänen olevan mulle todella rakas. Hän sanoi samaa minulle, halusi halata vielä "isoa miestä" eli P:tä. Itkin vasta käytävässä.

Mummosta ja hänen herkkuruoistaan, karjalanpaistista, kalakukosta, karjalanpiirakoista, taivaallisista sienikastikkeista, on tietysti monia muistoja. Kesistä mummolan pihalla, kun ei ollut mitään tekemistä. Mummosta istumassa pihakeinussa. Hankien läpi kirmaamisesta joenrannan saunaan, kun pakkanen polttaa nenänpäätä. Yhtenä juhannuksena valvoimme mummon kanssa kahden tuvassa ja katsoimme televisiosta Andrea Bocellin konserttia.

Mummo oli taiteellinen ja tunteellinen. Hän osasi kirjoittaa, maalata, laulaa ja lausua. Pukea tunteensa sanoiksi ja paneutua hetkeen, niin kuin joku hautajaisissakin mainitsi. Hän oli paikallisvaikuttaja muun muassa seurakunnassa ja Martoissa. Hän kirjoitti paikallislehteen vakituisesti mielipide- ja tunnelmointikirjoituksia. Paikallislehti muistikin häntä hautajaisissa omalla adressilla.

Mummo oli myös suora ja melko kiivaskin sanoissaan. Aina hän ei ehkä ihan osannut valita sanoja lapsenlapsilleen sopiviksi. Hänellä oli elämänsä aikana useita yliluonnollisiakin kokemuksia. Hän näki unissa sukulaisten kuolemia ja esimerkiksi Estonian onnettomuuden.

Vaikka muistan mummosta tietysti päällimmäisenä hyvät ja lämpimät muistot, tahdon muistaa myös sen, kuinka hän sai muutama vuosi sitten ollessamme käymässä kieltävän päätöksen polvileikkaukseen, jota oli toivonut. Sydän oli silloin jo liian heikko. Mummo oli laittamassa pyykkejä pihalla ja puhkesi kyyneliin kertoessaan meille lääkärin päätöksestä. Lohdutimme mummoa ja jotenkin hetki on jäänyt mieleeni, sillä koin näkeväni mummostakin uuden, aidon puolen.

Enkä halua unohtaa sitäkään, että loppuaikoinaan mummo katui joitain elämänvalintojaan. Hänen ja ukkini tiet erosivat muutama vuosi sitten ja mummo sai hetken maistaa "sinkkuelämää". Hän todella tuntui nauttivan tästä harmillisen lyhyeksi jääneestä ajanjaksosta elämässään.

Muutama mummon ystävä otti hautajaisissa puheeksi mummon silmän kauneudelle ja kuinka hän myös huomasi aina kehua, jos jokin erityisesti pisti toisessa ihmisessä silmään. Minun kohdallani se oli useimmiten "solakat sääret" tai hiukseni, jotka mummosta olivat kauniit ja paksut. Teini-iässä mummon oli vaikea sulattaa alati vaihtuvaa hiustenväriä. Puhelimessa mummo myös kyseli aina olenko ostanut uusia vaatteita ja kehui erityisesti, jos päällä oli mekko.

Eräs mummon ystävä oli laittanut hautajaisiin kahdet helmet, toiset mummoni puolesta. Tätini puolestaan vei mummon arkkuun muutaman kauneudenhoitovälineen. Kylälle lähtö oli mummolle aina pieni juhlanhetki ja sinne laittauduttiin. Jokin koru oli aina kaulassa, huulipunaa ja tukka laitettuna.

Kun lähdimme mummon luota kesällä, hän otti minua vielä viimeiseksi kiinni käsistä ja kehui "kauniita käsivarsiani". Se jäi viimeiseksi hetkeksemme.

Joskus 8-vuotias sanoo sen parhaiten ja Aadan mummolle askartelemaa korttia lainatakseni kiitos pitkästä yhteisestä elämästä.

Tätä Ranskalaista paimenlaulua mummo usein lauloi ja sitä olimme mekin siteeranneet korttiimme. Se kuultiin myös kappelissa (parempi versio Spotifyssä Metro-tyttöjen laulamana).



Mummo aiemmissa teksteissä:

Aikuisuuden raja
Mummo
Lieksa-Helsinki-Pariisi
Avoliitto 
Quest for snow

Aikuisuuden raja

"Joskus 70 vuoden korvilla alkaa tuntua että on vihdoin aikuinen. Ja sitten yhtäkkiä onkin jo vanha."
Terkkuja mun mummolta ja Pohjois-Karjalasta, jossa taivas lyö tulta pari kertaa päivässä, mutta väleissä ruskettuu ja voi pulahtaa järveen.
Loma vol. 2 siis käynnissä.

Päivän ajatus

Ihmisen pitäisi ensin olla vanha ja sitten saada tulla nuoreksi.

- Isotäti

Mummo

Minun mummo ei päässyt juhliin, mutta hän kirjoitti tervehdyksen/runon häissä luettavaksi.

Mummo kuvaili sitä näin: "Kirjoitin sen yhtenä yönä ja ihan kuin olisin irtautunut tästä maailmasta siihen, josta kirjoitin".

Tässä kirjoituksesta katkelma:

Nyt te voittekin lähteä "häämatkalle" satumaahan. 
Saatte haavelaivalla purjehtia 
sineen vaarojen kaukaisten. 
Saatte laivanne ankkuroida 
rantaan sinisen sataman. 
Siellä tunnette miten tuoksut sataman 
ovat aistejanne huumaavat. 
Aivan pienen hetken saatte katsoa
syvälle elämän ja maailman kauneuteen. 
Tallentakaa ne hetket syvälle sydämiinne, 
niin pääsette sinne tarpeen tullen uudelleen.

Kun soitin mummolle kiittääkseni kirjoituksesta, hän puhkesi puhelimessa lauluun. Hän lauloi minulle puhelimessa Ranskalaisen paimenlaulun "Jospa oisit kaunokukka" ensimmäisen säkeistön.

Jospa oisit kaunokukka, tuossa polun varrella

Jota saisi paimenrukka ilahtuen katsella
Vaikka oisit tulen henki, lauhana mi puhaltais
Hyväillen se mummonkin polon poskea koskettais

Onhan se aikamoinen mummo se.

Perjantaina olisin halunnut myös soittaa vaarille ja kertoa, että poika-asiat on nyt kunnossa.

Ihan kuin olisi jo kesä -viikonloppu

Perjantaina join kuohuviiniä Kalliossa ja Prahassa (baari) oikein iloisessa seurassa. Yöbussissa teini huusi koko matkan, että ”nauttikaa hei elämän pienistä asioista”. Olin aika humalassa itsekin.

Lauantaina vein isotädin 95-vuotiskaffeille hänen lähiseurakuntaansa. Kirkko kutsuu vanhat syntymäpäiväsankarit viiden vuoden välein juhliin, olimme siellä yhdessä myös viisi vuotta sitten. Paikalla oli nyt noin 80 mummua ja vaaria. Isotäti oli vanhin joukossa, valkohapsien kuningatar. Hän paistatteli nuorempiensa huomion kohteena… ”Voi, kun itse olisin tuossa iässä vielä noin hyväkuntoinen.” Yhdessä laulettiin lopuksi Suvivirsi. Taisi paikan nuorin olla eniten liikuttunut.

Juhlista kiiruhdin avaamaan grillikautta P:n kummitytön perheen luokse. Siellä odotti yksi elämää pursuava kolmivuotias, joka kapsahteli kaulaan tuon tuosta. ”Oo sinä pljinsessa, niin kummisetä on sun pljinssi. Tuu pljinssi tänne pljinsessan luo. Tanssikaa.”

Sunnuntaiaamuna meillä kokoontui väsähtänyt, mutta ahkera, kaasotiimi. Hääkutsut vaan vilisi silmissä. Hääteema jatkui, kun isä palasi ensimmäiseltä viinanhakureissulta ja rahdattiin viisi laatikkoa skumppaa ja erinäisiä viinibokseja meidän olohuoneeseen. Elokuuhun mennessä meillä saattaa olla jo aika mielenkiintoinen sisustus olkkarissa.

Sitten vielä pyöräiltiin mökille grillaamaan toistamiseen viikonlopun aikana.

Koleaa on, mutta kesäpuuhat on jo alkaneet!

Lieksa-Helsinki-Pariisi

Kerroin mummolle, että menen Pariisiin.

Hän tyrmäsi ajatuksen "niin isosta kylästä", koska Lieksan uudessa Citymarketissakin on kuulemma hänelle hulinaa ihan tarpeeksi. "Mutta Coco Chanelhan on ranskalainen. Se on ollut hieno nainen se."

Helsingissä asuva mummokaveri puolestaan kertoi käyneensä Pariisissa kerran 50-luvulla tyttökavereiden kanssa. Porukalla ei ollut rahaa junalippuihin Versaillesiin. "Ei me muuta keksitty, kun että mennään opiskelijatansseihin ja joku iskee miehen, jolla on auto."

Juoni oli onnistunut ja onneton opiskelija huijattu kuskiksi Versaillesiin. Puolessa välissä matkaa kuski oli kuitenkin vaatinut todisteita aidosta kiintymyksestä ja pusua hänet iskeneeltä tytöltä.

"Ota nyt yksi porukan puolesta ja pussaa!" Pussattu oli, Versailles nähty ja mies eksytetty myöhemmin ravintolassa.

Itse menen työmatkalle ja P liittyy seuraan loppuviikosta ja lomaillaan pari päivää. Katsotaan millaisia Pariisi-tarinoita meidän matkaan tarttuu. Heippa!

Isotäti ja poliisi

Yhtenä päivänä tässä (kun meillä oli autokin lainassa) haettiin isotäti ja käytiin yhdessä poliisiasemalla hakemassa molemmille henkilökortit.

Isotädin kaikki viralliset henkilöllisyystodistukset oli vanhentuneet, joten hänen piti mennä poliisin tunnistuskokeeseen. Kysyin päästä mukaan, vaikkei tuo täti mikään höperö olekaan, niin aattelin että jotain epäselvyyksiähän siinä voi sattua. Ei ollut kellään mitään vastaankaan.

Poliisi tuntui ihan humoristiselta henkilöltä ja jotenkin ehkä huvittuneelta tilanteesta, joka ehkä oli hänellekin melko epätavallinen. Kuvallisen kela-kortin ja sukulaisen saattelema yli 90-vuotias mummo nyt tuskin kenenkään muun henkilöllisyyttä on enää vailla. "Säännöt on sääntöjä." Ja tietty ovatkin.

Ensin poliisi kysyi isotädiltä tämän syntymäpaikkaa. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. "Voisinko vielä kysyä, että minä vuonna olette Helsinkiin muuttanut?"

"1937", isotäti vastasi. Poliisi oli hiljaa ja isotäti jatkoi: "Ei kun 1939."

"No ei oo niin vuoden väliä", poliisi naurahti. Niin 75 tai 73 vuotta - kukas niitä niin tarkasti. Vuosikymmen oli oikein. Pitää ehkä kysyä isotädiltä, että alkoiko talvisota samana vuonna kun hän muutti Helsinkiin...

Kyllä isotätiä nauratti, kun lähdettiin poliisiasemalta. "Poliisikuulusteluun jouduin", hän hihkui kotimatkalla useaan otteeseen.

Isotädin syntymäpäivät meillä vietettiin, vierahaksi perhettä kutsuttiin

Isotädillä kilahti täyteen 93 vuotta ja juhlimme sitä edellislauantaina meillä. Minä tietty kokkasin, juotiin skumppaa, kilisteltiin ja pidettiin puheita. Aada hauskuutti puhkeamalla lauluun kesken ruokailun. "Aikuinen nainen mä oon" hän luikautti. Sopi teemaan :)

Tämä oli myös eka kerta kun P ja isotäti kohtasivat. Yritetty on aiemminkin, mutta isotäti ei ole osoittanut kovastikaan kiinnostusta "uutta asumismuotoani" kohtaan, kuten mummo asian on ilmaissut. Vähän herkässä tilassa ollut isotäti kuitenkin toivotti uuden perheenjäsenen tervetulleeksi yhdessä maljapuheessa. Eli niinkin perinteinen asia kuin siunaus suvun vanhimmaltakin on nyt sitten saatu.

Alku- ja jälkiruoat (omin pikku muutoksin tietty) lainasin Pastanjauhantaa-blogista. Isotädillä on tiettyjä asioita, joita hän ei nimittäin syö. Esimerkiksi peruna, pasta, riisi yms. Tästä tulikin sitten melko vähähiilarinen (ei täysin) päivällinen.

Tällä kertaa kokkasin kalaa - harvinaista liharuokaa siis valmistui meidän keittiössä... Ehkä siksi (ja kuten siskon mies huomauttaisi, siksi etten katsonut kelloa kun se meni uuniin) se myös pääsi vähän ylikypsäksi.

Suolainen juustokakku


200 g siirappista tummaa leipää
75 g voita
4 liivatelehteä
2 1/2 dl creme fraichea
300 g Philadelphiaa
3 punasipulia
suolaa
mustapippuria

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä. Sotke sillä aikaa yhteen ranskankerma, philadelphia, pieneksi silputut punasipulit ja suola ja mustapippuri. Kuumenna pieni määrä juustomassaa kattilassa ja sekoita vedestä puristellut liivatelehdet siihen. Lisää kylmään massaan ja sekoita hyvin.

Silppua leipä mahd. pieneksi (en ottanut kuoria pois vaikka ohjeessa sanottiin). Sekoita joukkoon sulatettu voi ja painele irtopohjavuoan pohjalle, jossa leivinpaperi alla. Lisää päälle juustomassa ja laita jääkaappiin.

Liivate (ainakin tämä määrä) teki kakun aika tönköksi. Mulla kakku oli yön yli jääkaapissa, ehkä turhan kauankin jämäkkyyden kannalta. Maku oli aivan mahtava, mutta koostumus kieltämättä jotenkin ikävä. Vaikea selittää.

No ensi kerralla itse kokeilen niin, että vähennän liivatteen määrää ja pidän kakkua vaan pari tuntia ennen tarjoilua vetäytymässä. Vaihtoehtona olisi tietty jättää liivate kokonaan pois eli kakku tekemättä ja tehdä näistä vaan ns. alkupalaleipäsiä. Saattaisi toimia sekin.

Koristelin kakun mädillä, alla oli rucolaa ja basilikalla maustettua oliiviöljyä. Päälle voisi laittaa vegevaihtoehtoon vaikka suolakurkkua, minitomaatteja tai lihaversioon paahtopaistia tai kylmäsavulohta. Hyvä peruspohja, jota voi sitten muunnella.

Kesäkurpitsa-pinaattilisäke

Kesäkurpitsaa
Pinaattia
Reilusti Basilikaa
Kevätsipulia
Valkosipulia
Suolaa

Kuutioi kesäkurpitsa ja paista pannulla hienonnetun kevätsipulin ja valkosipulin kanssa. Lisää pinaatti ja paista hetki lisää. Lopuksi reippaasti basilikaa ja maun mukaan suolaa.

Tää lisäke maistui erityisesti lohen kanssa, mutta toki varmasti oiva myös tofulle tms.

Taivaallinen raparPerttimuru

Lisäsin tuon termin taivaallinen tähän reseptiin, koska sitä se oli kaikessa makeudessaan. Jopa isäni otti tätä lisää ja hän sentään on ”yksi jäätelö kesässä riittää” kind of a man.

500 g raparperia
vettä
ruokosokeria
voita
jauhoja

Kuori raparperit ja pilko sormenpään kokoisiksi palasiksi. Laita uuninpellille ja ripottele päälle vettä ja ruokosokeria. Laita uuniin 180 asteeseen niin kauan että pehmenevät, noin 10 minuuttia.

Nypi sormin sillä välin noin 1,5 desistä sokeria, 100 grammasta voita ja parista desistä jauhoja seos.

Pehmenneet raparpertit voideltuun vuokaan ja ripottele/murenna päälle sokeriseos. Uuniin takas ja niin kauan että päällinen sulaa. Voi olla oikeastaan just tarjoiluun saakka, ei se siellä miksikään mennyt. Anna hetki vetäytyä ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa. NAM!

Naisten vuoro

Kävin perjantaina ensimmäistä kertaa saunomassa isotädillä. Hän on käynyt samalla vuorolla taloyhtiön saunassa jo yli 50 vuotta. "Ensin meitä kävi samassa vuorossa kolme naista, ne kaksi muuta on kuolleet jo aikoja sitten."

Istuimme saunan lauteilla, 65 vuotta välissämme. Löyly oli sopivan kostea, minua hieman harmitti kun unohdin ottaa pyllynalusen mukaan. Yhtäkkiä isotäti otti polvestani kiinni ja kiitti minua, kun lähdin saunaan. Tiedän, että se merkitsi hänelle paljon. Merkitsi se minullekin.

Pesin hänen selkänsä vanhalla valkoisella harjalla ja varoin oikeassa kyljessä olevaa arpea. Isotädiltä leikattiin tänä vuonna toinen rinta. Hänen siskonsa on käynyt saman leikkauksen läpi kymmeniä vuosia aikaisemmin. En voi olla pohtimatta kääntyvätkö omat rintani joskus minua vastaan.

Saunan jälkeen nojasin päätäni raukeana seinään. Isotäti pohti ääneen, miksi hänen pitää elää näin pitkään ja miten hänellä on järkikin vielä tallella. Hän esitti teorian eliniän odotuksista: "mitä toivotumpi lapsi, sitä pidempi ikä."

Hän on ollut kovin toivottu lapsi, sen tiedän jo etukäteen. Hänen äitinsä on jopa käynyt tuolle ajalle todennäköisesti melko harvinaisissa lapsettomuushoidoissa. Kerran kysyin, mitä nuo hoidot pitivät sisällään 1910-luvulla. "Ilmalla pumpattiin tukokset pois." Kuulostaa puoskaritouhulta, mutta ilmeisesti se kuitenkin toimi. Todisteina neljä tervettä lasta.

Oma teoriani isotädin pitkästä iästä liittyy siihen, että hän on elänyt koko elämänsä yksin ja vain itselleen. Hän on matkustellut, nauttinut ja pitänyt huolta itsestään. Tietysti hän on tehnyt myös koko elämänsä rankkoja töitä, mutta elänyt omasta mielestäänkin juuri niin kuin on itse halunnut. "Olen aina ollut tällainen taivaanrannan maalari", hän totesi joskus. Sen piirteen tunnistan itsestänikin.

"En minä koskaan ajatellut, että eläisin näin kauan", isotäti huokaisee aiemmista keskusteluista tutun lauseen, mutta ääni kuulostaa saunan pukuhuoneessa tuskaisemmalta kuin aiemmin. Päivää aiemmin hänen luonaan on vieraillut ensimmäistä kertaa kotihoito, siihen asti hän pärjäsi omillaan.

Isotäti toivoisi jo kuolemaa. Hän on haudannut sodassa kaatuneen pikkuveljensä 68 vuotta sitten ja lukemattomia sukulaisia ja ystäviä sen jälkeen. Se alkaa riittää. Toive on helppo ymmärtää, mutta toisaalta vaikea hyväksyä. Jossain vaiheessa vaikeakin suhteeni isotätiin kun on mielestäni kypsynyt viime vuosina ihan oikeaksi ystävyydeksi.