Miten taapero leikkii?

 "Äiti tule minun kanssa rakentamaan linnaa", pyysi Arvo tänään.

Ensimmäistä kertaa noin pitkällä lauseella. Peräti kuusi sanaa pötköön.

Olin pyykkejä laittamassa, mutta jätin sen kesken. Aina en jätä, mutta tämä on yksi uuden vuoden lupauksistani. Leikkiä enemmän.

No, rehellisesti sanottuna myös pari toimistolla vietettyä päivää jouluvapaiden jälkeen ovat tehneet tehtävänsä ja kotona on energiaa sekä malttia eri tavalla. Arki löytää taas uomansa.

Ja ovat Arvon leikitkin tässä ihan lähiaikoina todella paljon muuttuneet. Enemmän nimenomaan leikeiksi entisten tavaroiden liikuttelujen ja ihmettelyiden sijaan. Jotenkin koen, että näissä "leikkileikeissä" on helpompi olla mukana.

Ja siis joku Dublo-rakenteluhan on ihan huikeeta, lempihommiani omasta lapsuudesta!

Jo jonkun aikaa Arvo on tarjoillut meille valmistamiaan ruokia pikkukeittiöstään ja leikkinyt muiden perässä, muttei vielä oikein ole osannut johdattaa leikkiä esimerkiksi pienempien kanssa.

Ihan vastikään on leikkiin tullut erilainen, tarkoituksenmukainen ulottuvuus.

Nytkin Duplo-linnaa rakentaessamme katsoimme sängyn paikat Duplo-ukkeleille. Heidät nimettiin kummitädin, kummisedän ja kummiserkun mukaan (olimme heidän luonaan juuri viettämässä uv:tä).

Arvo laittoi ukkelit nukkumaan ja toivotti kaikille "nuku hyvin". Lääkäri kävi vielä tarkistamassa nukkujat ja "jääkiekkopelaaja" (eli kypäräpäinen ukkeli) istui tornin nokkaan. Ehkä valvomaan.

Autoleikeissä Arvolla on nyt todella tärkeää tietää kuka ajaa.  Kuski pitää aina nimetä, oli se sitten vaan "kuljettaja" tai vaikka Sanna-täti.

Myös joulupukilta saatu Brion junarata on ollut ahkerassa käytössä. Hauskinta on kun "apina nappaa paketin", joka on junan kyydissä. Junaa ajaa useimmiten joulupukki!

Taaperon tahtoikä - "Ei halua, okeiii!"

Tahtova taapero. Tomera kaksvee. Joskus tuntuu vähän vaan jästipäältä (mies sanoisi tähän, että mistä lie perinyt?!). Vai joko hänellä on teiniangstia?

Meille vanhemmille kovin tutuksi viime kuukausina tullut "ei halua" on muuttunut nykyään muotoon "ei halua okei". Se kuulostaa niin hassulta tullessaan Arvon mutrusuusta ja toisteltuna monta kertaa peräkkäin, että minun on vaikea välillä pitää naamani peruslukemilla. Ihan kuin taapero sanoisi "mutsi hei, et sä nyt tajuu, että mä en todellakaan halua, okei?".

Emme tiedä, mitä hän kuvittelee sen tarkoittavan, ehkä se vaan lisää vastustuksen ponnekkuutta. Mutta tiedämme, mistä se on lähtöisin.
No vanhemmiltapa tietenkin...

- Ei halua.
- Okei, sinä et halua, mutta...

Teiniangstin puolesta puhuu myös se, että hän on oppinut ryntäämään omaan huoneeseensa ja paiskaamaan oven kiinni perässään. Huh, se alko aikaisin!

Arvon eka runo

"Junarata,
Lunta sataa,
Auto ajaa."

Arvo 2-vee, 4.12.2017

Lapsen huumori - Arvon ekat vitsit

Mietin kaikenlaisia joulukalenteri-ideoita koko marraskuun. Mitä kaikkea voisi toteuttaa, kun parina viime vuonna on teemana ollut hyvän tekeminen... No, tänä syksynä olen ollut flunssainen lähes koko ajan ja moni asia on jäänyt pitäisi, pitäisi -tasolle. Blogikin osin. Ja varsinkin nyt tämä alkava joulukalenteri.

Päätinkin nyt käyttää joulukalenteria ihan vaan omana apunani ja yrittää sen avulla aktivoitua kirjoittamisessa. Tämän seurauksena syntyikin siis melko tylsähkö joulukalenteri! Joulukalenteri sisältää siis kirjoituksia perhe-arjesta Henna mutsiblogi -tyyliin. Eli käytännössä ihan sitä samaa, mitä täällä muutenkin on, mutta joka päivä... ahahhah, alkaa ihan naurattaa itseäkin tämä idea.

Kuulostaako aika ankealta? No tällä mennään ja yritän parhaani, että jaksatte lukea. Ja hei, jos ette, niin tervetuloa takaisin tammikuussa. Tai ei koskaan?!

Tarkoitus on kirjoittaa tätä joulukalenteria siis ihan päivittäin, enki itsekään vielä tiedä mitä kalenterin luukuista tulee avautumaan. Luvassa voi olla heviäkin shittiä päiväkodin varainkeruun tuloksesta, pottahommista tai äidin pikkujoulusekoiluista. Ehkä kannattaa sittenkin jäädä seuraamaan!
Ja niin, esittelyn jälkeen luukkuun yks - aihe sopivasti vitsit!

Arvo kertoi eilen elämänsä ekat vitsit.
"Possu tuli kotiin." Naurua päälle. Epäselvää kumpaan vanhempaan hän viittasi, jos ollenkaan.

Sitten myöhemmin toinen vitsi.

"Äiti pottimiee." Äiti postimies, oletin. Taas naurua päälle. Epäselvää onko äiti postimies tai viittasiko Arvo viattomasti johonkin muuhun...

Illalla ei enää naurattanut.

"Haluaa iltapalaa toottuu." Joulutortut ovat kovasti olleet viime aikoina mielen päällä. Ilmoitin, ettei niitä ole ja sekös harmitti.
"Haluu iltapalaa kakkuu." Ei oo sitäkään. Suuri suru siitäkin.
"Haluu iltapalaa paanukakkuu." No nyt osui oikeaan. Pannukakkuiltapalaa siis!

2-vuotissyntymäpäivä

Kuva: Kaisa N.

Meidän Arvo, Arvolainen, Ave, Avetsku, Sipiläinen, Sipis, Ukkeli, on nyt kaksi vuotta vanha.
Ihana sosiaalinen tyyppi, jolla on loppumaton tiedonhalu. "Mikä tämä on?" hän kyselee aivan kaikesta ja aivan kaikilta.

Arvo on energinen, utelias, rohkea ja iloisuutta huokuva pieni ihminen. Hän ei ikinä kyllästy keittiöleikkeihin, mopolla ajeluun, mihinkään moottoriajoneuvoihin liittyvään ylipäänsä, kirjojen lukemiseen, maailman valloittamiseen, uimiseen tai Pikku Kakkoseen.

Arvo on yleensä aikas sopeutuvainen ja tottelevainenkin, mutta eihän kaksveetä kaikki aina huvita, kun on just tajunnut, että vanhemmille voi sanoa myös "ei halua". Ikään kuuluuvat myös suuret tunteet, niin suuret ettei hän aina itsekään tiedä onko ne hyviä vai huonoja...

Arvo tarvitsee yleensä hetken tilaa miettiä asioita ja jäsennellä niitä suuria tunteita, usein hänen mielensä muuttuukin sen seurauksena (heh, ei aina). Eilen hän sai juhlissaan kummeilta lahjaksi suuren aarteen, kitaran. Sitä halusivat tietysti muutkin lapset päästä kokeilemaan, mutta Arvopa ei aikonut sitä toisille luovuttaa. "Minuuuuuu, soittaa kitalaa", hän toisteli harmissaan. Äiti kävi taaperon kanssa lyhyet neuvottelut ja asia jätettiin hetkeksi muhimaan. Hetken kuluttua Arvo kävi ihan vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin viemässä kitaran kaverille.

Sydän sulaa harva se päivä tämän tyypin äitinä, en voisi kuvitella mitään parempaa.

Neuvolassa Arvo mitattiin tasan keskipituiseksi ja -painoiseksi kaksivuotiaaksi. Hän sai kerralla kolme rokotusta (influenssa, vesirokko, 3. hepatiittirokote), jotka ottivat vähän koville, mutta kuten tavallista harmi väistyi melko nopeasti.
.....
Alla kuva juhlien kahvipöydästä. Kyllä minä kuulkaa leivoin ja leivoin! Sormet verillä, hikikarpalot vaan lenteli kun tämä äiti teki kaiken alusta asti. Yksin ja keneltäkään en apuakaan pyytänyt (tarjottiinhan sitä ja ok, mummu kyllä teki keksit!).

Koko viikonlopun uhrasin tämän kahvipöytäalttarin eteen. Ajatelkaa! Niin paljon kärsin, mutta mitäpä en lapseni eteen tekisi!

"Ootko sä nyt hyvä äiti, ku teit kaiken itse?" kysyi mies lauantaina, kun korjasin suurinta uurastusuupumustani gin&tonic-lasi kädessä. "Pöljintähän tässä on, että mulle ois rehellisesti ihan sama mistä meidän tarjoilut tulee... en koe olevani sen parempi tai huonompi, mutta jostain syystä taas päätin itte pyöräyttää. Miksi, voi miksi mä taas lähdin tähän?"

Note to self. Ei, se ei suju tuosta vain käden käänteessä. Jostain syystä juhlien lähestyessä aina alan kuvitella, että omaan jotkut superleipojan voimat ja pistän pullat ja kakut pinoon ihan kerrassaan parissa tunnissa. Tuosta noin taion!  Ens vuonna kaupasta. Ainakin pasteijat, voi elämä mikä duuni!

Ja toinen note to self. Kyllä se sitten juhlapäivänä kuitenkin palkitsee. Ihanat oli juhlat, ihana on tarjota ihanille vieraille hyvää syömistä! Sunnuntaina kaikki oli ihanaa eli ehkä se sittenkin kannatti :)

This is what I did all weekend! Well worth it though, loving that so much family and friends gathered to celebrate Arvo ❤❤ #birthdayparty #coffeetable #kidsbirthday #kahvipöytä #synttärit #käteväemäntä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 26, 2017 kello 10.29 PST

Kaksivuotiaan kyselykausi on täällä

"Mikä toi on?"
"Mistä ääni kuuluu?"
"Missä manna on?"
"Mikä tää on?"
"Mikä tässä on?"
"Missä juna menee?"
"Mitä äiti tekee?"
"Minne ikkä meni?"
"Missä Avvon vaippa on?"

Jep. Arvo on oppinut kyselemään. Ja tekee sitä oikein urakkapalkalla. Päivät pitkät meillä osoitellaan, kuunnellaan, kysellään, toistetaan ja ihmetellään urakalla.

Ja vastataan, kerrotaan, selitetään ja neuvotaan.

Päiväkodissa samoin. Kylässä. Pihalla. Teatterissa. Sängyssä aamulla ekana voi ihmetellä "missä ikkä?" ja viimeisenä voi vielä kysäistä palovaroittimesta pari kertaa.

Toistaiseksi kysymykset ovat aika yksinkertaisia, mutta sitäkin itsepintaisempia ja yksityiskohtaisemmista asioista. Arvo havannoi tällä hetkellä esimerkiksi äänimaailmaa todella tarkkaavaisesti. Autoleluista pitää selittää kaikkien osien nimet. Ruoasta pitäisi joka lusikallisella kerrata ruoan sisältö.

Ostin hänelle juuri uuden kirjan "70 ensimmäistä sanaa" tms. ja ajattelin sen riittävän jouluun asti. Hän osaa kutakuinkin kaikki sanat jo muutaman lukukerran jälkeen. Aikamoinen puheen herkkyysvaihe siis menossa. Ja tämä kaikki on tapahtunut siis ihan parin viikon sisään. Ihan yhtäkkiä.
Eräs kysymys on kuitenkin Arvosta niiiiiin vastenmielinen, että sitä ei voi missään tapauksessa kysyä. "Saisinko?" Asiat ovat joko "minuuuu" tai "haluuuuu", kauniisti pyytäminen ei kuulu vielä sanavarastoon ja "EI HALUA" edes opetella.

Yllättävän pitkää pinnaa kysyy muuten tämäkin vaihe. Tokihan se on ihana, että lapsi haluaa tietää ja oppii. Ja ihana, että keskustelumme syvenevät.

Mutta kyllä se kahdeksannensadannen hernekeittolusikallisen kohdalla jo tulee vähän väkinäisesti "Se on hernekeittoa rakas, niin kuin äiti on nyt jo 799 kertaa sanonut"...

Oliko kiva päivä päiväkodissa?

- Oliko kiva päivä päiväkodissa?
- Joo!
- Mitä teitte?
- Leikkii!
- Mitä leikitte?
- Ihahaa!
- Ai, hevosta. Hauskaa. Kenen kanssa leikit?
- Matiiaa.
- Ai Matildan. Saitko ruokaa?
- Joo! Paanukaakuu.
- Vau, pannukakku oli varmaan hyvää.
- Joo! Heekkutaa (herkkua). Nam nam.

Tammikuusta asti olen aina Arvoa hakiessani tiedustellut päivän kulkua. Alkuun lapsi oli aina vaan hiljaa, kun ei siis juuri osannut puhua. Pitkään hän vastasi vain joo ja tällä viikolla kävimme jo tällaisen keskustelun, mikä olikin laajin saamani raportti päiväkodin tapahtumista tähän asti.

On niiiiiin kiva jutella!

Too cute (and stubborn) to handle. #hewantstogothatway #wearenotgoingthatway #momwins #toddler #taapero #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Loka 22, 2017 kello 5.36 PDT

Taapero auttaa kotitöissä - Arvo Avulias

Arvo on kovin halukas nykyään auttamaan kotitöissä. Yritämme sitä hänessä kovasti vahvistaa antamalla auttamiseen mahdollisuuksia sekä jälkeenpäin suurin kehuin ja kiitoksin. Välillähän homma ei tietenkään oikein suju tai ottaa aikaa, mutta yleensä Arvo aina yllättää minut tarkkuudellaan ja sinnikkyydellään.

Arvo auttaa tiskikoneen tyhjennyksessä vieden muovikipot paikoilleen.

Hän tulee apuun, kun laitan vaatteita pesukoneeseen. Ja kuivausrummusta tulevissa lämpimissä pyykeissä hän aina pyörii hetken huudellen "inanaa, inanaa".

Hän kiikuttaa mielellään leluja paikoilleen, kunhan sitä tehdään hänen kanssaan. Se onkin nykyään yhteinen iltapuhde.

Saman hän tekee roskille, kunhan äiti tai iskä ehtii huutaa ennen roskan osumista suuhun, se löytää nykyään tiensä roskakoriin.

Myäs roskisten vieminen ulos on Arvosta tosi upeaa. Parasta on, jos saa itse kantaa jotain pihan poikki ja sitten heittää isoon roska-astiaan.

Hän valmistaa omassa Ikea-keittiössään puuroja ja kakkuja sekä maistattelee niitä meillä mielellään.
Ruoanlaittoon hän osallistuu laadunvalvojan roolissa maistelemalla raaka-aineita.

Imuri on Arvosta viehättävä kapine, jota tekee mieli kokeilla, mutta välillä on rynnättävä toiselle puolelle huonetta kikattelemaan.

Ulkona nähdessään haravan tai harjan Arvo on aina valmis siistimään paikkoja.

Arvolle tulee myös aina joulu, kun hän auttaa kauppakassien tyhjentämisessä. Jokainen kassista löytyvä tavara on huippumielenkiintoinen. Mietinkin, että jos pakastemuussipaketti saa niin paljon kiljuntaa aikaiseksi, niin paljonko joululahjoihin kannattaa panostaa?

Mom: did you do this? Toddler: Nope! #liarliarpantsonfire #itwasntme #hungrytoddlersunited #cookingwithkids #momlife #taapero #vauvablogit #äitielämää #kokkailua

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Loka 13, 2017 kello 8.20 PDT

Kaksivuotiaani on nero

Tai alle 2-vuotiaani siis, syntymäpäivä on vasta kuun loppupuolella.

Arvo oli tuossa melkeinpä kaksi viikkoa pois päiväkodista, ensin isänsä kanssa isyyslomalla ja sitten sairaana.

Ensimmäisen paluupäivän jälkeen hän kasuaalisti keittiössä touhutessaan sanoi "yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seistemä". Eli laski tuosta noin vain seitsemään! Ja useampaan kertaan illan aikana.

Tai no, hän luetteli seitsemän sanaa perätysten. Kummin vain näen sen kuitenkin niin, että lapseni on nero!

Kysyin seuraavana aamuna päiväkodissa, että olivatko he laulaneet jotain numerolaulua tai muuta numeroihin liittyvää. Hoitaja sanoi, että eivät olleet. Eli todennäköisesti Arvo on poiminut rimpsun joltain vanhemmalta lapselta lennossa.

Kids and their #imagination. This is his airplane or "lentonone" as he says it. #mielikuvitus #kidsplay #cardboardbox #leikki #toddler #taapero #pahvilaatikko #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 5, 2017 kello 8.07 PST

Peloton taaperoni, älä menetä rohkeuttasi

Joka päivä ihmettelen lähes rajatonta rohkeuttasi. Mikään kallio ei ole liian jyrkkä, ettet sinne yrittäisi. Mikään kiipeilyteline ei ole niin korkea tai kapea, ettet sinä siitä selviäisi. Tai niin ajattelet.

Sinä kävelet vieraisiin koteihin kuin omaasi.  Mikään tilanne ei hätkähdytä ja jokainen ihminen on jo hieman tuttu, vaikka vasta tapaatte.

Olet niin rohkea, että välillä äitinäsi tunnen ettet tarvitse minua. On minulla kuitenkin vielä paikkani siinä kiipeilytelineen vieressä koppaamassa sinut syliini, kun rohkeus ei riitä korvaamaan taitoja.

Minusta tehtäväni on nimenomaan ottaa kiinni, kun putoat, ei kieltää kokeilemasta. Ihailen liiaksi pelottomuuttasi opettaakseni sinut pelkäämään maailmaa. Samalla toki tärkein tehtäväni äitinäsi on pitää sinut turvassa.

Vanhempinasi haluamme aina kannustaa sinua seikkailuun ja olemme antaneet sinulle tilaa kokeilla rajojasi jo ihan pienestä. Ehkä joskus joku on huokaillut vieressä, kun emme ole keskeyttäneet tutkimusmatkojasi varoituksin.

"Rohkaista olemaan rohkea", kirjoitimme viime tammikuussa vähän kömpelösti päiväkodin aloituskaavakkeeseen omista kasvatusperiaatteistamme. Siinä voimme toistaiseksi kokea onnistuneemme.

Osaisimmepa jatkossakin pitää sinut turvassa, kuitenkin juuri niin ettet menetä lapsen rohkeuttasi. Palanen tuota pelottomuutta voi viedä sinut aikuisena minne ikinä haluat.

Toivon, että kasvaessasi tunnet itsesi edelleen kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Että luotat maailmaan ja omiin siipiisi. Toki varoen vaaraa, siellä missä se oikeasti on. Ja tulevaisuudessa ehkä ihan vähän vähemmän kurkistelua toisten kaappeihin.

Ja sitten kun putoat, ja ainahan niitä kohtia elämässä tulee, niin tietäisit, että äiti on edelleen koppaamassa kiinni.

Kuinka lapsi oppi sanomaan iskä?

Arvo on sanonut minua ja isäänsä molempia äidiksi koko elämänsä.

Myös päiväkodin hoitajat olivat jossain vaiheessa äitejä, joten se taisi olla hänelle yleissana huolehtivasta aikuisesta.

Sittemmin äiti vakiintui vain meidän vanhempien yhteiseksi nimitykseksi.

Mieheni on alusta asti halunnut olla nimenomaan iskä, eikä isä tai isi. Se on hänestä, ja minustakin, jotenkin luonnekkaampi.

Ja kyllä sitä iskää on Arvolle hoettu ja antaumuksella koko vuosi! Tässä rytäkässä on unohtunut se ennen lapsen saamista kiven kovaan lupaamani "minä en ainakaan koskaan sano miestäni isäksi vaan kutsun häntä nimellä". Voi kuinka tuomitsinkaan ne naurettavat äidit, jotka kutsuivat miehiään iseiksi! Ha. Ha ha ha.

Edelleen kyllä puhuttelemme toisiamme etunimillä, mutta Arvon ollessa osallisena tilanteeseen puhun ihan sutjakasti iskästä. Eikä tee ees pahaa!

Kävikin siis niin, että äiti oppi sanomaan iskä ennen lastaan.

Mutta olemme siis yrittäneet opettaa iskää Arvolle jo pitkään. Vaikka välillä mieheni on kyllä todennut ihan käteväksi, ettei Arvo ole osannut huudella iskää. Esimerkiksi öisin.

Valehtelematta lähes päivittäin meillä on käyty tällaisia keskuteluja, joissa iskää on yritetty opettaa:

Minä: Äiti
Arvo: Äiti
Minä: Mummu
Arvo: Mummu
Minä: Ukki
Arvo: Ukki
Minä: Mamma
Arvo: Mamma
Minä: Iskä
Arvo: Äiti

Oli jo hetkiä, kun mieheni mietti luovuttamista ja isin ottamista käyttöön. Jos se olisi helpompi oppia. Isi ei kuitenkaan millään sopinut kummankaan meidän vanhempien suuhun. Pysyimmme iskässä.
Ja se kannatti!

Läpimurto on nimittäin vihdoin tapahtunut ja iskä eli "ikkä" on vihdoin saapunut huusholliimme! Jipii!

Luulen, että autorakkaalle taaperolle selvin yhteys on syntynyt juuri autoilusta. Voi taivas, kuinka monta kertaa olen takapenkillä hokenut, että iskä ajaa autoa.

Ja nyt "ikkä ajaa auto".

Mies on tästä tietysti innoissaan ja alkanut ihan höveliksi. "Ikkä auta" -sanaparilla Arvo saa tahtonsa läpi aika monessa asiassa. Esimerkiksi kun kenkiä ei vaan yksinkertaisesti huvita itse riisua. Eli joka ikinen kerta sisälle tullessamme!

Niitä ekoja öisiä "ikkää"-huutoja edelleen odotamme :)

Kuvassa ikkä ja poika Slovenian vuoristossa.

Mitä lapsi ei ymmärrä?

Välillä mietimme miehen kanssa, mitä Arvo tällä hetkellä maailmasta ymmärtää. Välillä yllättyy, että oho, se tajuaa tuonkin, mutta välillä taas toteamme, että ei hän vielä käsitä joidenkin asioiden välistä yhteyttä.

Juuri viikonloppuna matkustimme lentokoneella siskoni perheen luo Ouluun. Arvo on tosi kiinnostunut lentokoneista ja aina reagoi nähdessään niitä taivaalla. Vaikka olemme useasti lentäneet, ei hän nytkään tuntunut yhdistävän koneessa oloa taivaalla nähtävään lentokoneeseen. Ei hän oikein ole koko lentämisestä moksiskaan. Ei vaikuttunut, eikä ahdistunut.

Ja tämä siis vain esimerkkinä, en tarkoita, että vielä pitäisikään yhdistää!

Kuten jo Facebookissa kerroinkin jossain vaiheessa, on Arvo alkanut sanoa "Inanaa" eli ihanaa. Ja aivan spontaanisti eli hän yhdistää sanan miellyttäviin kokemuksiin. Toki hän sanoo pyydettäessä myös "äiti on inanaa"... Jota ihan vaan joskus tulee kysyttyä!!

A little truck facial massage on a Friday never hurt nobody. He says "wonderful" ❤ #toddlerlife #tgif #littlethings #lifeisgood #soundon #taapero #autofaninunelma #vauvablogit #vauva247

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Syys 8, 2017 kello 5.43 PDT

Muistan myös omasta lapsuudesta muutamia hauskoja asioita, joita en voinut ymmärtää. Tämä siis toki vähän isompana kuin Arvo.
 
En tajunnut...

Miten voi olla maailmanmestari, vaikkei tee maailmanennätystä? Miten voi voittaa Olympialaiset, vaikkei ole maailmanmestari?

Miten voi voittaa presidentinvaalit, jos ei saa 100 % äänistä? Olin muuten Raimo Ilaskiven kannattaja, koska minulla oli hieno Raimo-rintamerkki ja minusta hän oli sympaattisen näköinen.

Risteilyalus oli totaalisen mystinen konsepti minulle. Miten veneen sisässä voi olla kauppoja, ravintoloita ja hotellihuoneita? En voinut käsittää!

Miten maanosien sisällä voi olla eri maita? Miksei kaikkien maiden kieliä vaan vaihdeta englantiin?

Myönnettäköön, en "uskonut" lapsena evoluutioteoriaan. Itse asiassa ihan samasta syystä, jonka eräs nykyinen presidenttiehdokas on nostanut julkisuuteen. "Miksi maailmassa ei ole juuri tällä hetkellä puoliapinoita kehittymässä ihmisiksi?" Jos asia mietityttää, niin kannattaa tutustua siihen evoluutioteoriaan!

Perheeni ei ole järin uskonnollinen, mutta siitä asti kun olen raamatun kertomuksia kuullut/lukenut, olen niitä myös kyseenalaistanut. Joskus yritin hyvin uskovaisen mummoni kanssa keskustella näistä minulle epäselvistä kohdista (muun muassa Jeesuksen ylösnousemus), mutta sain vastaukseksi vain "kaikkea ei tarvitse ymmärtää, tarvitsee vain uskoa." Ei mennyt läpi ja 18-vuotiaana marssin maistraattiin eroamaan kirkosta. Eli evoluution kannalle käännyin kuitenkin.

Flying to see Arvo's cousins up north. #norwegian #toddler #intheair #airplane #travelling

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Syys 8, 2017 kello 8.38 PDT

Kun äiti suukon sai

Lomalla Arvo oppi monia uusia taitoja. Sanavarasto karttuu tässä vaiheessa eloa sellaista vauhtia, että siitä on enää edes vaikea kirjoittaa kun huomenna on jo toisin. Kerron sitten kun käymme ensimmäisen keskustelumme avaruudesta tai tunteista!

Syöminen, kommunikointi, pottailu, liikkuminen, kaikki tekeminen kehittyy koko ajan. Minusta on edelleen tosi liikuttavaa, kun Arvo tekee esimerkiksi jotain järjestelmällistä tai johdonmukaista. Kun hän siirtää tuolia pois pöydän alta päästäkseen kiipeämään siihen tai kun hän antaa pyydettäessä kaverille lelun kädestään. Tai kun hän hyppää sylistäni luettuamme kirjan loppuun ja säntää kirjahyllylle huutaen "toinen kiija".

Äidille, ja iskällekin, mieluisin uusi taito on kuitenkin suukottaminen! Arvon suukko ei olekaan mikään pieni hipaisu, vaan hän pistää kunnolla huulet tötterölle ja päästää perään vielä kunnon maiskauksen.

Suukkoja ei kuitenkaan ihan ilmaiseksi saa. Minusta kun olisi ihan tarpeeksi suukon ansaitakseen se, että tapaamme päiväkotipäivän jälkeen. Väärin! Parhaiten suukkoja saa leikin tuoksinassa, pyytämättä ja yllättäen niitä jaetaan vain erikoistyypeille kuten serkuille.

Toistaiseksi suurimman suukkovyöryn on saanut kuitenkin toisen kummitädin nuoruuskuva (sori termi, mutta on se nyt reippaat 15 vuotta vanha kuva!) , joka meillä on kehyksissä pöydällä. Sitä Arvo on muutamina iltoina kannellut mukanaan ja välillä katsellut kovin lempeästi ja muiskautellut.

En heti keksi mitään parempaa kuin oman lapsen hellyydenosoitus. Muisk!

Niin ja siis tekstin otsikko ja kuvahan sopivat mainiosti yhteen. Heh.

A friend's hug. #lamb #toddler #friends #cute #lammas #taapero #kaverit #eläintenystävä #söpö

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Heinä 19, 2017 kello 3.18 PDT

Lapsen kolmen sanan lauseet

Ei halua vettä.
Ei halua antaa. (Äiti pyysi suukkoa)
Mummu menee kotii.
Pappa auto menee.
Äiti Avvo ittuu.
....
Arvo on tosiaan alkanut puhua ensimmäisiä kolmen sanan lauseitaan. Kahden sanan lauseista on tällä hetkellä kovasti käytössä "ei halua", joka ei suinkaan aina tarkoita etteikö hän jotain haluaisi. Se vaan tulee niin töpäkästi, vaikka nälkä jo olisikin... Pientä uhmanpoikastakin siellä ehkä taustalla.

Alkuvuonna ennustivat päiväkodissa, että syksyllä Arvo jo puhua höpöttää menemään. Näyttää tosiaan vahvasti siltä. Toivotaan, että uhma ei ylly ihan samalla vauhdilla. Eh he he.

Rohkea, elämänjanoinen 1,5-vuotias

Onnea Arvo! Hän täytti hetki sitten 1,5 vuotta. Jee!

Ihana taaperomme. Pellavapää vailla vertaa. Äidin ja iskän rakas pikku-Sipiläinen/Sipinen/Sipis! Niin, lapsemme uusin lempinimisarja tekee ilmeisesti kunniaa nykyiselle pääministerillemme...

Arvon maailman tutustumiseen on viime kuukausina tullut uusi vaihde. Hän on jotenkin rehvakkaampi kuin ennen. Hän tahtoo ja uskaltaa kaikkea, ahmii maailmaa ja kokemuksia. Mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi eikä roska liian pieni poimittavaksi. Hän hihkuu mennessään ja on kerrassaan hyväntuulinen. Hän on lähes joka tilanteessa heti kuin kotonaan, kala vedessä ihmisten keskellä syntymästä saakka.

Hän tahtoo ja uskaltaa kaikkea, ahmii maailmaa ja kokemuksia. 

Koko ajan pitäisi tapahtua jotain. Ulkona on hyvä purkaa sitä loppumatonta energiaa, sillä jos ollaan sisällä ja mitään ei tapahdu, alkaa taaperon veri vetää tihulaishommiin. Eli kiellettyihin paikkoihin ja kiellettyjen tavaroiden ääreen. Sitten tulee hiukan harmia, kun kielletään. Kovin pitkävihainen hän kuitenkaan ei onneksi ole. Kiukkuinenkin vain lähinnä nälkäisenä.

Arvon lempiruokia ovat tällä hetkellä tomaatit, kala, croisantit, leipä ylipäänsä, juusto, maapähkinävoi ja vadelmat, jotka eivät vielä viime kesänä maistuneet. Lusikka pysyy koko ajan paremmin kädessä ja varsinkin sosemaisten keittojen syöminen sujuu jo tosi  hienosti. Toki hän vielä sorminkin syö, mutta koska emme ole ottaneet tavaksi muussata ruokia hänelle, niin tietysti hän paremmin isot palaset saakin suuhun käsin.

Arvosta on kehkeytynyt ahkera pikkuapulainen. Hän haluaa touhuta pöydän ääressä learning towerissa, tyhjentää iskän apuna tiskikonetta (hän vie muoviastioita oikeaan laatikkoon) ja auttaa äitiä pyykkikoneen täyttämisessä. Hän tuo eteisestä kärryjen korista ostoksia keittiöön pyytäessäni, toki herkullisimpia on pakko haukata matkalla. Vaikka muovin läpi. Imurointi on aivan älyttömän kiinnostavaa ja huonekalujen siirtely normipuuhia. Kuivausrummusta tulevat lämpimät pyykit taas on ihana kerätä kasaksi olohuoneen lattialle ja pyöriä siinä lämmössä hetki.

Vaatteiden pukeminen on Arvolle usein edelleen hankalaa, mutta hän ottaa niitä jo kyllä aika taitavasti itse pois. Lisäksi kun vaatteet saadaan päälle, on ulos lähteminen superhauskaa. Kengät jaloissa tarkoittaa joko puistoilua tai autoja! Saunakengät taas saunaa, jossa parasta on suihkuhuoneessa temmeltäminen.

"Äiti kotii", Arvo hihkaisi yhtenä iltana kun tulin kotiin.

Kommunikointi jatkaa mullistumistaan päivä päivältä. "Äiti kotii", Arvo hihkaisi yhtenä iltana kun tulin kotiin. Ei-sanaa hän yhdistää myös jo paljon muihin sanoihin. "Ei oo, ei tuu, ei kakka, ei autoo". Sitten välillä hän saattaa iltapalalla sanoa "isää peipää (lisää leipää)". Lisäksi hän toisteli muutamana päivänä "auto toottaa".

Ja sitten tietysti aina kun äiti sanoo "nonni", se toistetaan pontevasti. Yllättävän usein tulee sanottua, heh! Kyllä-sana tai edes jonkinlainen myöntävä ele kuitenkin puuttuu, joten jotain aika oleellista kommunikointimme vielä on vailla.

Iltaisin, jos äitiä ja iskää onnistaa, saamme iloisia tanssiesityksiä, halihaleja ja kutituksia. Öisin, jos äitiä ja iskää onnistaa, nukutaan yön läpi 20-8. Enimmäkseen herätyksiä on kuitenkin vielä se 1-2, vaikka tutti unohdettiin yli kuukausi sitten ja toivoin sen tuovan asiaan lopullisen muutoksen.

Sanoisin, että takanamme on perheemme paras puolivuotinen tähän mennessä. Vauvavuotta ei todellakaan ole ikävä ja kaikki on sujunut jo pidempään jotenkin mutkattomasti. Meillä on hirmuhauskaa koko ajan ja arki tuntuu tasapainoiselta. Kahden vuoden uhma voi olla jo nurkan takana, olkoon vaan, nyt nautitaan tästä ihmeellisestä taaperoajasta!

Arvo höpöttää - paljon!

Vastahan minä kaksi kuukautta sitten kirjoitin Arvon puheenkehityksestä. Silloin sanoja oli alle kymmenen. Nyt niitä on jo todella paljon enemmän. Päiväkodin ammattilaiset arvelevat, että syksyllä haastelee jo sujuvastikin. Jos kuukausikehitystahti on tämä, niin en minäkään sitä ihmettelisi.

Täytyy sanoa, että kun vuoden verran kommunikointi oli sitä, että joko kaikki oli hyvin tai sitten oli huutoa, niin mua erityisesti ilahduttaa ruoan jälkeen kuultava "kiitti". Siis saan nykyään positiivistakin palautetta. Ja Arvo myös ilmoittaa, kun ruokailu on "loppu". Sitä ennen, jos äiti on hoitanut hommansa erityisen hyvin, saattaa kuulua myös muutaman kerran "nam nam".
 
Päiväkodista lähdetään "kotiin". Samaa sanaa toistellaan kotitalon hississä.

Ovi on "kiinni" tai "auki". Kun Arvo haluaa jotain, hän sanoo "anna". lmapallot menevät pamahtaessaan "ikki".

Kirja on "kiija" ja kello on "kuukku". Mamma, pappa ja mummu sujuvat kuin vettä vain, mutta ukki on "kki". Hän itse on "Avvo" ja monet päiväkotikavereiden nimet sujuvat myös. Toisen kummitädin nimi sujuu myös "Eini" ja serkkupoika on "Juutu".

Hän on myös alkanut yhdistää ei'tä muihin sanoihin. Päiväunille mentäessä päiväkodissa hän kuulemma höpöttää niin kauan kuin uni tulee. Joskus on kuulunut "ei äiti, ei auto". Kotona pinnasängyssä häntä odottaa "pupu" ja sieltäkin saattaa kuulua sitä höpinää unentuloon saakka.

Minä ja mies olemme molemmat "äiti". Näin on ollut jo pitkän aikaa. Arvo ei edes yritä sanoa iskää, vaikka se on oikeastaan ainut sana, jota yritämme hänelle aktiivisesti opettaa. Myös pallo on ollut alusta asti "aappu", vaikka me sitkeästi sitä palloksi sanommekin.

Ja "kato"! Pitää varmistaa, että näethän sinäkin nyt ihan varmasti tuon maailman ihmeellisimmän asian. Se onkin nykyään hyvä kakkonen edelleen ykköspaikkaa pitävän "auton" rinnalla. Myös ikkuna on "auto", olemme päätelleet, että hän reagoi ikkunoihin näin, koska niistähän on mahdollista nähdä autoja!

Muita sanoja: "kukka", "kakku", "kakka", jotka tulevat vaihtelevasti oikein. Tuoli on "kiikkaa". Sitten on "hauva" ja "vauva". Lehmä on "ammuu", lammas on "mää" ja hevonen "i a aa". "Ankka" sanoo "kvaak".

On myös monia sanoja, joille emme ole vielä tarkoitusta löytäneet. Esimerkiksi "miimaa", se saattaisi olla maito, mutta on se muutakin. Tai "tiituu"...

Sitten hän saattaa yhtäkkiä sanoa kirkkaasti, että "minä". Tai "enna", minähän olen Henna. Nämä eivät kuitenkaan tule niin tarkoituksenmukaisesti.

Ja aivan joka päivä uusia! Tänään aamulla sanottiin iskälle tavanomaisen "heihein" sijaan "heippa".

Taaperon sanavarasto kehittyy

Eletään ihmeellistä aikaa. Arvo on nyt 1 vee 4 kk ja sanavarasto laajenee sellaista vauhtia, ettei perässä pysy. Toistaiseksi enemmän kylläkin ymmärryksen tasolla kuin että hän itse puhuisi.

Joka päivä havahdumme johonkin "miten se voi jo tajuta tämänkin"...

Sanoja on muutamia: auto, aappu (pallo), anna-anna, hauhau (koira), lamppu, loppu, kato, heihei.

Perässä hän toistaa sanoja kuten nenä ja pitkästä aikaa myös äiti on tekemässä paluuta! Päivähoidossa hän toistelee kuulemma päiväkotikavereiden nimiä. Kotonakin, jos me sanomme nimen ensin.

Arvo kyllä kalkattaa kovasti ja lähes koko ajan, vaikka sanoja ei vielä tuon enempää olekaan. Auto, tuo tuttu ja turvallinen sana, toistetaan varmasti sata kertaa päivässä. Päiväkodin hoitajan arvio tänään oli kyllä "noin miljoona".

He likes cars. A lot. #cars #carfan #toddler #autot #autofani #taapero #höpöttäjä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Maalis 25, 2017 kello 12.34 PDT

Ymmärrys sitten taas, huh! Kaikki perusasiat hoituvat jo melko hyvin. Tulemiset, menemiset, pyytämiset (Arvo osoittaa jotain ja sanoo: öh,öh,öh, toissailtana jopa potalle), antamiset, tuomiset, etsimiset (lempileikkejä tällä hetkellä "missä iskä?") ja kehottamiset.

Arvo auttaa mielellään pyykkikoneen täyttämisessä ja tiskikoneen tyhjentämisessä. Jälkimmäisessä annamme hänelle muovikippoja, jotka hän sitten vie niille varattuun laatikkoon. Tämä laatikko on aina ollut sellainen, jonka sisällöllä häm on keittiössä saanut leikkiä.

Kieltämiset sitten taas usein eivät mene perille. Arvolla on jännä tapa, jos hänet yllättää kädessään jotain, millä ei saa leikkiä, kuten kaukosäädin. Kun sanon vaikka vain "Arvo", hän saattaa laskea kaukosäätimen ensin kädestään, sitten nopeasti ottaa sen takaisin ja heittää pois. Kiva tapa kun "kielletyt" asiat ovat lähinnä niitä rikkimeneviä.

Erikoisimmat sanat, joita Arvo tällä hetkellä ymmärtää:

Ylävitska, käsi nousee läpsyyn, erityisesti myös päiväkodissa arvostettu taito
Imurointi, yhtenä iltana totesin miehelle keittiössä, että kiva kun hän ehtikin imuroida. Arvolla kädessä ollut lelu lensi nurkkaan ja tyyppi porhalsi olohuoneen nurkassa seisovan rikkaimurin luo vaatimaan, että lähdetään huristelemaan
Kuperkeikka, Arvo menee heti kuperkeikka-asentoon, josta hänet on tietysti autettava pyörähtämään ympäri
Lauri, nuken nimi
Hejdå vinx vinx, vilkutus alkaa heti kun äiti alkaa laulaa tätä uinnin loppulaulua (korvamadoista korvamadoin)
Iltapala, ja muu ruokaan liittyvä tärkeä termistö, ei mene ateriat häneltä ohi

Taaperoni on nero

Arvohan oli jo vauvana nero, sillä hän sanoi 5,5-kuisena ensimmäisen sanansa, joka oli Henna. Gröhöm. Sen kuuli isäkin. Gröhöm.

Tänään taaperoikään ehtinyt lapseni todisti jälleen, että hänessä tosiaan piilee kielellistä neroutta. Nyt yhden vuoden ja kolmen kuukauden iässä (15kk) hän nimittäin sanoi kolmen sanan lauseen.
"Oho, kato auto!"

Tässä lauseessa yhdistyvät Arvon tämän hetken kolme lempisanaa. Ja hei, ihan ymmärrettävä settihän siitä tuli. Iskäkin kuuli sen! Ja äiti oli tietysti ratketa ylpeydestä.

Tai noh, oikeastaan Arvolla on vain yksi aito ja oikea lempisana tällä hetkellä eli auto. Autot ovat parasta, mitä hän tällä hetkellä tietää. Niitä on jokapuolella. Autoja kulkee teillä, niitä on riveittäin suurilla parkkipaikoilla. Autoja on isoja, pieniä, punaisia, nopeita ja haisevia. Autoja näkee kirjoissa ja yllättävän usein televisiossakin. Iskän kanssa on katseltu automainoksia ja tietysti on myös autolelut, joilla päristellä menemään.

Autoja tosin on Arvon mielestä myös siellä, missä niitä ei ole. Vesipullo on auto, keittiöntuoli on auto, sukka on auto ja äidin uudet silmälasitkin ovat... No, auto!

Kuva:Iskä

Äiti ja vauva - kuvat kuukausittain

Näistä kuvista oon tosi onnellinen. On ollut Arvon eka vuosi, mutta myös minun eka vuosi äitinä. Näissä kuvissa me on kasvettu yhdessä.

Jostain syystä näitä kuvia tuli tavaksi ottaa aamulla. Ehkä sen miettisin vielä uusiksi. Tapa lähti oikeastaan siitä, että sen hetken kun talvella on valoisaa oli valoisinta meidän makuuhuoneessa. Ja tuon sinisen seinän halusin kuvien taustaksi. Mutta tukka on aamupörrö joka kuvassa eikä meikin hiventä. Äidin värissä näkyy hyvin kesä, hiusten likaisuus sekä silmäpussien koko korreloi mitenkä-on-vauva-viime-aikoina-nukkunut-yhtälöön.

Tätä on myös vähän vaikea julkaista, koska tästä niin näkee, että millainen painojojoilija minä olen. Huoh. Ja jossain vaiheessa kesää iski kova teiniakne, joka ei ole helpottanut. Huoh.

Arvon vaatetus vakiintui valkoiseksi vasta liian myöhään, ekassa kuvassa hänellä on L-koon kestovaippa ja kuvakulmakaan ei ole kuvissa sama.

Itse näen näissä kuitenkin meidän vuoden. Tiedostamattani kuvasimme aika realistisen sarjan vuodesta, joka myllersi kaiken. Ei se ollutkaan tasaista eikä kiiltokuvaa. Ei todellakaan. Se oli tällaista.

Arvon eka vuosi - vauvan kuukausikuvat

Snif ja nyyh. Pari viikkoa myöhässä julkaisen nyt näitä Arvon synttäripostauksia vielä!

Ihanat oli nuo Milestone-kortit, jotka saatiin vauvakutsuilla. Nyt ne on kahlattu loppuun ja menevät kiertoon kummipojalle. Osa niistä on kyllä aika tehokkaasti jyrsitty kuten kuvista näkyy. Hirveän haastavaa tuo kuvaus oli sen jälkeen, kun Arvo oppi tarttumaan asioihin.

Ja jos luulin vuosi sitten, että vauvan kuvaaminen pimeimpään vuodenaikaan on haastavaa, niin kyllä viipottavan taaperon kuvaus samaan vuodenaikaan on vielä hankalampaa.

Huomasin myös, että Arvolla on 5kk, 8kk ja 11kk -kuvissa samat housut. Jostain meille käytettynä tulleet harmaat 68-koon H&M-collegehousut. Edelleen ovat käytössä. Ne on ihan parhaat. Leveä vyötärö ja pysyvät hoikan pojan päällä nytkin kun menoa riittää ja napakoiden lahkeensuiden ansiosta sukatkin pysyy jalassa. Kangas on tukevaa ja nypytöntä, vaikka meilläkin nämä pöksyt on pesty jo kymmeniä kertoja. Saati sitten entisessä kodissa.

Olen yrittänyt etsiä samanlaisia, mutta H&M:n valikoimissa niitä ei enää ole enkä ole muidenkaan kauppojen valikoimissa vastaavaa mallia nähnyt. Lastenvaatekirppiksiäkin olen silmäillyt joskus nämä mielessä, ostaisin heti seuraavat koot.

Toisaalta on sillä edelleen käytössä tuo vihreä vaippakin, joka on päällä 10 viikon kuvassa.
Sitten 12 viikon kuvaa otettaessa Arvo ei oikein hotsittanut ja minun piti ottaa uudet toisella kertaa, mutta se jäi. Onneksi on edes tuo ja eihän se elämä aina ole pelkkää hymyä.