Tämä on mun versio muutamasta netistä löytämästäni shahi paneer -ohjeesta. Oon kokeillut tätä nyt kaksi kertaa, eikä se tokalla kerrallakaan ihan vielä ollut täydellinen, mutta tosi hyvää kuitenkin.
Tässä ohje mitä käytin viimeksi, ehkä lisäisin itse ensi kerralla vielä yhden tölkin tomaattia ja vähentäisin maitoa. Tulisuutta oli tarpeeksi. P:n keittiössä ei kummallakaan kertaa ole ollut käytettävissä suolaa, joten ehkä se on myös sitä ollut vailla.
Raaka-aineet:
2 tölkkiä kuorittuja tomaatteja
2 dl maitoa
pieni pussi cashew-pähkinöitä (ei suolattuja, oisko ollut joku 70 g)
1 dl maustamatonta jugurttia
3 isoa sipulia
reilu pala inkivääriä
3 isoa valkosipulinkynttä
2 punaista chiliä
200-300 g leipäjuustoa (kuulemma kotijuustokin käy)
chilijauhetta
garam masalaa
mustapippuria
suolaa
Ohje:
Pilko sipulit, heitä pannuun. Hienonna/raasta valkosipuli, chili ja inkivääri, heitä pannuun. Pilko tomaatit, heitä pannuun. Anna muhia kunnes kaikki on suht pehmeitä. Joku vartti.
Laita cashewit maitoon lillumaan (uskon että desikin riittäisi). Anna olla 15 min ja soseuta tehosekoittimella. Ekalla kerralla en millään saanut niitä rikki, tokalla kerralla tajusin että pitää vähän kallistaa kulhoa pohjasta, että kaikki cashewit ajautuu teriin. Lisää kulhoon tomaattimössö pannulta ja soseuta lisää. Ruoka valitettavasti näyttää oksennukselta. Eli visuaalinen kokemus jää melko vaisuksi. Oksennusmaisuutenkin voisi kyllä tehota toi tomaatin lisääminen ja maidon vähentäminen.
Heitä mössö takaisin pannulle ja mausta. Paljon paljon paljon garam masalaa. Paljon. Taisin laittaa reippaasti yli ruokalusikallisen. Maistele välillä. Chilijauhetta ei kauheesti tarvitse tuoreen johdosta. Mustapippuria ja sitä minulle tuntematonta suolaa :)
Heitä sekaan jugurtti ja kuutioitu leipäjuusto. Keittele miedolla lämmöllä kunnes leipäjuusto pehmenee. Sivuun tein uunissa lämmitettäviä naan-leipiä ja raitana toimi mainiosti myös toi pelkkä luonnonjugurtti.
Muokkaan reseptiä kun teen tätä kolmannen kerran. Kertokaa, jos innostutte tekemään ja soveltamaan.
Tuesday, September 14, 2010
Wednesday, September 1, 2010
Berrlin, Berrlin
(VAROITUS! Tää on tosi pitkä matkapostaus!) Pöllähdettiin Berliiniin maanantai-iltapäivällä noin tunnin aikataulusta myöhässä. Finnairin ekassa koneessa oli joku ”pieni tekninen vika”, jonka takia kone piti jo Helsingin päässä vaihtaa.
Ekana suunnistettiin tietty lounaalle hotellin kotikulmille Friedrichsainiin. Olin katsonut netistä valmiiksi lähellä olevan srilankalaisen raflan nimeltä Sigiriya. Se oli ihanaa, hieman makeaa, sopivan raikasta. Nam.
Lähdettiin sitten palloilemaan Checkpoint Charlien suunnille, mutta todettiin pian että Berliinin keskustan Mitten meno ei ollut meitä varten. Liikaa turisteja, liikaa tungosta, liikaa krääsäkauppoja ja mummoravintoloita. Takaisin kotikulmille siis ja pina colada käteen. Tässä on hyvä.
Heti ensimmäinen aamupala hotellissamme Upstalsboomissa varmisti sen, mitä jo epäilimmekin. Ebookersin kautta varatun hotellin hinta-laatu-suhde oli enemmän kuin kohdillaan. Mietittiin asioita, joista valittaisi aamupalassa. Niitä olivat hyvin tärkeät: lihaa sisältävät sämpylät eri koriin normaalien kanssa (kasvissyöjä matkatoverini Q valitsi sellaisen tietysti ekalla aamupalalla), uunituoreita croisantteja ei saanut joka aamu ja tomaatit oli huonosti pilkottu. Haha, oikeasti se oli mitä täydellisin aamupala brie-juustoineen ja kahdeksine (vai oliko niitä yhdeksän) eri leikkeleineen.
Tiistai oli omistettu vakavamielisemmälle turistoinnille. Kiivettiin heti aamusta Berliinin tv-torniin (aamu tosiaan oli kannattava ajankohta, alas tullessa jonot olivat jo melkoiset). Hienot näkymät, onhan se vähän must. Ja löihän se pari päivää aiemmin katsastamani Näsinneulan 204-134 (m).
Ah, ihana rautatieliikenne. 35 euron lipulla sai matkustaa 5 päivää huoletta ja sai alea joistain museioista. Metrot kulki sujuvasti ja koko ajan (paitsi linja U2 – ”onhan se vähän passee niin bändinä kuin metrolinjanakin”). Lipulla pääsi jopa noin tunnin päähän Oranienburgiin eli lähikylään, johon natsit pystyttivät ”keskitysleirin prototyypin” Sachsenhausenin.
Ekakertalaisena keskitysleirillä en tiennyt mitä odottaa. Vaikka oli siellä paikan päällä, näki parakit, vessat, vankikopit (vankila vankilan sisällä), teloituspaikan, polttouunien jäänteet ja ruumiinavaustilat, oli silti vaikea ajatella siellä tapahtuneen mitään niin kammottavaa. Siellä oli toki kerrottu tarinoita yksittäisistä vangeista koskettavasti ja monipuolisesti unohtamatta neuvostovankeja, jotka asuttivat leiriä Saksan vapautettua omansa.
Mutta että se yksi tietty Jacob on nukkunut täällä, tässä hän on peseytynyt, täällä viettänyt päivänsä, tällä aukiolla hän on kävellyt loputonta rinkiä testaamassa Saksan armeijan kenkien kestävyyttä, täällä hänet on ammuttu ja viety tuonne poltettavaksi. Onko hänellä ollut kylmä? Mitä hän on miettinyt illalla kun ei ole saanut unta? Onko hän pelännyt? Onko hän tiennyt mikä häntä odottaa? Onko hänellä ollut toivoa?
Sachcenhausenissa kuoli noin 100 000 vainojen uhria. "Murto-osa" suuremmassa mittakaavassa. Mutta kun sitä yhtäkään Jacobin tarinaa on vaikea ymmärtää.
---
Palattiin taas Oranienburgista vahingossa Mitteen ja ahdistuttiin heti. Mainio rautatieverkosto pelasti meidät taas. Otettiin siis metro eri kaupunginosaan ja löydettiin kehuttu (kahdessa eri matkaoppaassa) pikku-ravintola Walden. Oli hypetyksen arvoinen. Nam. Paitsi että jälkiruoka venäläistyyppiset blinitsikit tms. eivät vakuuttaneet. ”Kun mä otan jälkiruokaa, toivoisin että se on ees vähän makea.”
Keskiviikkona mentiin eläintarhaan. Ja se nyt tietysti oli ihanaa. Joidenkin eläimien aitaukset tuntui kuitenkin pieniltä, eikä niissä ollut mitään piiloutumispaikkaa eläimille. Vierailijan kannalta tietysti hyvä, mutta ei ehkä eläinten. Suosikkejani olivat kuitenkin gorillat, norsut, virtahevot ja tietysti Knut. Siellä oli myös hieno yöeläinten talo, jossa vilisi kummituselämiä, lepakoita ja muurahaiskarhuja. Pimeässä tietty. Piti pitää Q:ta kädestä.
Eläintarhan jälkeen käytiin Olof Palme Platzilla, Kadewessa ja pommitetulla kirkolla. Tarkoitus oli mennä vielä erotiikkamuseoon, mutta se näytti niin halvalta ettei viitsitty. Ihmeteltiin tietysti myös, että miksi Saksassa on Palme-muistomerkki. Tämän listan mukaan niitä on monissa kummallisemmissakin maissa.
Keskiviikon ruokasuunnitelmaan kuului pieni indonesialainen ravintola Tuk Tuk. Olen kerran syönyt indonesialaista Amsterdamissa ja se on jäänyt minulle mieleen. Tuk Tukin metsästys kyllä kannatti. Paikka ja ruoka olivat mahtavia. Ravintola sijaitsi Berliinin homokaupunginosassa, johon oltais haluttu jäädä drinksuille. Ei kuitenkaan viitsitty kun se pirun U2 oli niin epävarma. Syötiin vaan jätskit, todettiin että se olkoon villin iltamme kohokohta ja painuttiin hotellille nukkumaan.
Saksalaiset kun duppaa kaiken, niin oli vaikea löytää mitään katsottavaa hotellihuoneen telkkarista nukkumaan menoa edeltäviksi hetkiksi. Oli BBC, mutta se valitettavasti muistutti mua liikaa töistä. Sitten oli joku seksipuhelinten mainostuskanava, josta tuli strippi-WII:tä. Saksalaistytöt siis strippasivat pelatessaan tennistä WII:llä. Eipä siitä juuri muuta sanottavaa.
Tostaina käytiin aamulla Helmut Newton –museossa, jossa oli yllättävän vähän Helmutin valokuvia. Esimerkiksi hänen mukaansa nimetty auto sieltä löytyi. Ja eri vaatekertoja. Hänen vaimonsa kuvia oli puolestaan kokonainen kerros. En tiedä miksi. Mutta ne kuitenkin mitä siellä oli, olivat tosi vaikuttavia. Munsta tuli kerralla Helmut-fani.
Sitten shopattiin. Sitä jatkettiin sitten vielä perjantainakin. Viimeiset tuliaiset ja omat ”mä tarvitsen tämän Pink Cow:n Vanilla Biscuit –suihkusaippuan, jotta mun elämä ois hyvää” kassiin ja sitten kotimatkalle. Ai niin, poikettiin me vielä maistamassa sudanilaista pikaruokaa. Siinä oli ohuen pitaleivän sisällä salaattia, tomaattia, ituja, falafeleja, halloumia, pähkinäkastiketta, munakoisotahnaa ja jugurttikastiketta. NAM! Hinta oli 3 e.
Saksalaisille tuntui välistä olevan hieman vaikeaa kertoa asioita englannin kielellä. Edes niitä turistin kannalta oleellisia. Esimerkiksi eläintarhassa ei kerrottu eläinten lajeja englanniksi. Paluumatkalla lentokentälle päärautatieasemalla ei kerrottu englanniksi mihin lentokentälle vievän bussin pysäkki on tietyömaan vuoksi siirretty...
Noh kaiken kaikkiaan, mielestäni Saksa ei ole paska maa. Seppo Räty -sitaateista on tähän väliin pakko mainita toinen lempparini: haastattelija kysyy "Onko laukku täynnä kisamieltä?" Räty vastaa: "Eiku rytkyjä."
Kotiinpaluun takia lentokoneessa nousi kuitenkin otsalle pieni tuskahiki. Arkinen ja kylmä Suomi. Eikä seuraavaa matkaa edes varattuna (suunniteltuna kyllä ;) ). Ankeat tunnelmat kuitenkin pyyhkiytyivät pois nopeasti kun näin lentokentällä pojan, jolla oli kädessä kukkakimppu. Se oli minulle.
Ekana suunnistettiin tietty lounaalle hotellin kotikulmille Friedrichsainiin. Olin katsonut netistä valmiiksi lähellä olevan srilankalaisen raflan nimeltä Sigiriya. Se oli ihanaa, hieman makeaa, sopivan raikasta. Nam.
Lähdettiin sitten palloilemaan Checkpoint Charlien suunnille, mutta todettiin pian että Berliinin keskustan Mitten meno ei ollut meitä varten. Liikaa turisteja, liikaa tungosta, liikaa krääsäkauppoja ja mummoravintoloita. Takaisin kotikulmille siis ja pina colada käteen. Tässä on hyvä.
Heti ensimmäinen aamupala hotellissamme Upstalsboomissa varmisti sen, mitä jo epäilimmekin. Ebookersin kautta varatun hotellin hinta-laatu-suhde oli enemmän kuin kohdillaan. Mietittiin asioita, joista valittaisi aamupalassa. Niitä olivat hyvin tärkeät: lihaa sisältävät sämpylät eri koriin normaalien kanssa (kasvissyöjä matkatoverini Q valitsi sellaisen tietysti ekalla aamupalalla), uunituoreita croisantteja ei saanut joka aamu ja tomaatit oli huonosti pilkottu. Haha, oikeasti se oli mitä täydellisin aamupala brie-juustoineen ja kahdeksine (vai oliko niitä yhdeksän) eri leikkeleineen.
Tiistai oli omistettu vakavamielisemmälle turistoinnille. Kiivettiin heti aamusta Berliinin tv-torniin (aamu tosiaan oli kannattava ajankohta, alas tullessa jonot olivat jo melkoiset). Hienot näkymät, onhan se vähän must. Ja löihän se pari päivää aiemmin katsastamani Näsinneulan 204-134 (m).
Ah, ihana rautatieliikenne. 35 euron lipulla sai matkustaa 5 päivää huoletta ja sai alea joistain museioista. Metrot kulki sujuvasti ja koko ajan (paitsi linja U2 – ”onhan se vähän passee niin bändinä kuin metrolinjanakin”). Lipulla pääsi jopa noin tunnin päähän Oranienburgiin eli lähikylään, johon natsit pystyttivät ”keskitysleirin prototyypin” Sachsenhausenin.
Ekakertalaisena keskitysleirillä en tiennyt mitä odottaa. Vaikka oli siellä paikan päällä, näki parakit, vessat, vankikopit (vankila vankilan sisällä), teloituspaikan, polttouunien jäänteet ja ruumiinavaustilat, oli silti vaikea ajatella siellä tapahtuneen mitään niin kammottavaa. Siellä oli toki kerrottu tarinoita yksittäisistä vangeista koskettavasti ja monipuolisesti unohtamatta neuvostovankeja, jotka asuttivat leiriä Saksan vapautettua omansa.
Mutta että se yksi tietty Jacob on nukkunut täällä, tässä hän on peseytynyt, täällä viettänyt päivänsä, tällä aukiolla hän on kävellyt loputonta rinkiä testaamassa Saksan armeijan kenkien kestävyyttä, täällä hänet on ammuttu ja viety tuonne poltettavaksi. Onko hänellä ollut kylmä? Mitä hän on miettinyt illalla kun ei ole saanut unta? Onko hän pelännyt? Onko hän tiennyt mikä häntä odottaa? Onko hänellä ollut toivoa?
Sachcenhausenissa kuoli noin 100 000 vainojen uhria. "Murto-osa" suuremmassa mittakaavassa. Mutta kun sitä yhtäkään Jacobin tarinaa on vaikea ymmärtää.
---
Palattiin taas Oranienburgista vahingossa Mitteen ja ahdistuttiin heti. Mainio rautatieverkosto pelasti meidät taas. Otettiin siis metro eri kaupunginosaan ja löydettiin kehuttu (kahdessa eri matkaoppaassa) pikku-ravintola Walden. Oli hypetyksen arvoinen. Nam. Paitsi että jälkiruoka venäläistyyppiset blinitsikit tms. eivät vakuuttaneet. ”Kun mä otan jälkiruokaa, toivoisin että se on ees vähän makea.”
Keskiviikkona mentiin eläintarhaan. Ja se nyt tietysti oli ihanaa. Joidenkin eläimien aitaukset tuntui kuitenkin pieniltä, eikä niissä ollut mitään piiloutumispaikkaa eläimille. Vierailijan kannalta tietysti hyvä, mutta ei ehkä eläinten. Suosikkejani olivat kuitenkin gorillat, norsut, virtahevot ja tietysti Knut. Siellä oli myös hieno yöeläinten talo, jossa vilisi kummituselämiä, lepakoita ja muurahaiskarhuja. Pimeässä tietty. Piti pitää Q:ta kädestä.
Eläintarhan jälkeen käytiin Olof Palme Platzilla, Kadewessa ja pommitetulla kirkolla. Tarkoitus oli mennä vielä erotiikkamuseoon, mutta se näytti niin halvalta ettei viitsitty. Ihmeteltiin tietysti myös, että miksi Saksassa on Palme-muistomerkki. Tämän listan mukaan niitä on monissa kummallisemmissakin maissa.
Keskiviikon ruokasuunnitelmaan kuului pieni indonesialainen ravintola Tuk Tuk. Olen kerran syönyt indonesialaista Amsterdamissa ja se on jäänyt minulle mieleen. Tuk Tukin metsästys kyllä kannatti. Paikka ja ruoka olivat mahtavia. Ravintola sijaitsi Berliinin homokaupunginosassa, johon oltais haluttu jäädä drinksuille. Ei kuitenkaan viitsitty kun se pirun U2 oli niin epävarma. Syötiin vaan jätskit, todettiin että se olkoon villin iltamme kohokohta ja painuttiin hotellille nukkumaan.
Saksalaiset kun duppaa kaiken, niin oli vaikea löytää mitään katsottavaa hotellihuoneen telkkarista nukkumaan menoa edeltäviksi hetkiksi. Oli BBC, mutta se valitettavasti muistutti mua liikaa töistä. Sitten oli joku seksipuhelinten mainostuskanava, josta tuli strippi-WII:tä. Saksalaistytöt siis strippasivat pelatessaan tennistä WII:llä. Eipä siitä juuri muuta sanottavaa.
Tostaina käytiin aamulla Helmut Newton –museossa, jossa oli yllättävän vähän Helmutin valokuvia. Esimerkiksi hänen mukaansa nimetty auto sieltä löytyi. Ja eri vaatekertoja. Hänen vaimonsa kuvia oli puolestaan kokonainen kerros. En tiedä miksi. Mutta ne kuitenkin mitä siellä oli, olivat tosi vaikuttavia. Munsta tuli kerralla Helmut-fani.
Sitten shopattiin. Sitä jatkettiin sitten vielä perjantainakin. Viimeiset tuliaiset ja omat ”mä tarvitsen tämän Pink Cow:n Vanilla Biscuit –suihkusaippuan, jotta mun elämä ois hyvää” kassiin ja sitten kotimatkalle. Ai niin, poikettiin me vielä maistamassa sudanilaista pikaruokaa. Siinä oli ohuen pitaleivän sisällä salaattia, tomaattia, ituja, falafeleja, halloumia, pähkinäkastiketta, munakoisotahnaa ja jugurttikastiketta. NAM! Hinta oli 3 e.
Saksalaisille tuntui välistä olevan hieman vaikeaa kertoa asioita englannin kielellä. Edes niitä turistin kannalta oleellisia. Esimerkiksi eläintarhassa ei kerrottu eläinten lajeja englanniksi. Paluumatkalla lentokentälle päärautatieasemalla ei kerrottu englanniksi mihin lentokentälle vievän bussin pysäkki on tietyömaan vuoksi siirretty...
Noh kaiken kaikkiaan, mielestäni Saksa ei ole paska maa. Seppo Räty -sitaateista on tähän väliin pakko mainita toinen lempparini: haastattelija kysyy "Onko laukku täynnä kisamieltä?" Räty vastaa: "Eiku rytkyjä."
Kotiinpaluun takia lentokoneessa nousi kuitenkin otsalle pieni tuskahiki. Arkinen ja kylmä Suomi. Eikä seuraavaa matkaa edes varattuna (suunniteltuna kyllä ;) ). Ankeat tunnelmat kuitenkin pyyhkiytyivät pois nopeasti kun näin lentokentällä pojan, jolla oli kädessä kukkakimppu. Se oli minulle.
Subscribe to:
Posts (Atom)