Näkökulma sektioon - jossain muualla emme ehkä olisi elossa

Edelleen välillä tunnen pettymystä siitä, että Arvo syntyi keisarinleikkauksella. En kovin usein, mutta joskus sitä miettiessäni pieni harmitus edelleen läikähtää sisälläni.

Toisaalta tunnen myös ylpeyttä alavatsani arvesta, jonka kautta elämäni tärkein ihminen tuli maailmaan. Se on saavutus. Muistelen myötätunnolla leikkauskivuista kärsivää, lääkkeistä sekaisin olevaa juuri äidiksi tullutta itseäni. Ja muisto itse syntymästä on hauska ja lämmin, ei surullinen.

Mutta vaikka Arvo syntyi, en koe synnyttäneeni. Niin se vain on.

On kuitenkin myös niin, että koska odotin lasta Suomessa, Arvo syntyi turvallisesti. Keisarinleikkauksella varmistettiin minun ja lapseni turvallisuus. Sitä meille ei välttämättä olisi ollut tarjolla jossain muualla.

Koska odotin lasta Suomessa, nämä asiat tapahtuivat:

A. Arvon perätila todettiin raskausaikaan kuuluvalla rutiinilääkärikäynnillä
B. Arvoa yritettiin kääntää ulkokäännöksellä, joka ei kuitenkaan onnistunut
C. Lantioni mitat tarkastettiin magneettikuvauksella ja niitä verrattiin Arvon mittoihin
D. Lääkäri totesi, että olisi mahdollista että jäisi millimetreistä kiinni, että Arvon pää ei mahtuisi syntymään alakautta
E. Minulle määrättiin alatiesynnytyskielto
F. Arvo sai syntyä maassa/sairaalassa, jossa sektio on todennäköisesti maailman turvallisin sekä lapselle että äidille

Jossain muualla näitä askelia ei ole olemassa. Jossain muualla asia olisi huomattu synnytyksen edetessä. Jossain muualla se olisi saattanut olla jopa kohtalokasta meille molemmille. Jossain muualla synnyttäminen on yksi naisen elämän vaarallisimmista tapahtumista. Minulle se oli turvallista kaikesta huolimatta.

Myös tätä ajattelen joskus.

Huhtikuu on keisarileikkauskuukausi. Minä hurraan meille naisille, joita yhdistää pienet arvet alavatsalla. Vuosien saatossa haalistuvat, mutta arvista tärkeimmät.

Lue lisää sektiosta.

Mikä sektiossa yllätti?

Usein synnytystarinoita kerrottaessa/vertaillessa omani päättyy sanoihin "Arvo syntyi suunnitellulla sektiolla". Onhan se nyt sellainen tylsin mahdollinen lause, joka voi synnytykseen liittyä.

Leikkaussali varaukseen, merkintä kalenteriin ja lähisuvulle juna/lentoliput sitä seuraavalle päivälle, että pääsevät vastasyntynyttä tuoksuttelemaan. Kun päivä sitten koittaa, mamma makuulle, vatsa auki, lapsi ulos, vatsa kiinni ja tuosta noin vapautuikin teille kivasti perhehuone, sinne toisiinne tutustumaan. Homma paketissa.

Vähän yksityiskohtaisemmin kerron sektiokokemuksestani tässä kirjoituksessa.

Pienen vauvan kanssa noihin synnytyskeskuteluihin joutui usein, nykyään enää harvemmin. Tunnen itseni aina vähän ulkopuoliseksi, mutta toisaalta kaikki "normaaliin" synnytykseen liittyvä on aina kiinnostanut minua, joten yleensä soljun keskutelussa mukana. Mutta kyllähän sitä omaa sektikokemustakin on välillä kiva muistella.

Ja silloin tällöin kohdalle sattuu joku, joka on kiinnostunut/kokenut saman/kyselee mielenkiintoisia. Ja kuulkaa, minähän muistelen. Tottahan me äidit sitä muistelemme oli synnytystapa mikä tahansa!
Tässä taannoin kävi taas niin, että vaihtelimme yhden ennalta tuntemattoman henkilön kanssa sektiokokemuksia. Tuli mieleen tämä teksti samalla, koska puhuimme sektion yllättävistä puolista ja muutamassa kohtaa ajatuksemme osuivat yhteen.

Ällövaroitus!

1. Katetrointi. Hyvin mahdollista, että olin maapallon ainut 32-vuotias henkilö, joka ei tiennyt miten katetrointi tehdään. Tai kai minä tiesin. Ja kai se jossain paperissa luki. Mutta se tuli mulle todella suurena järkytyksenä leikkaussalissa, kun katetrointia alettiin tekemään. Mitään kipua en tuntenut, mutta ihan rehellisesti kun olin ajatellut, että koska lapsi syntyy vatsan kautta, niin mitään ei tehdä alakautta.

2. Jälkivuoto. Samaiseen aiheeseen liittyvä. Eli edelleen olin ajatellut, että kun se lapsi kerta tulee vatsan kautta, ei alakautta sitten tapahdu mitään. En tiedä, mitä kuvittelin, että imuroivat vatsani tyhjäksi kaikesta raskausmateriaalista? Ja selvästikään minulla ei ollut selvää kuvaa, mitä synnytyksen jälkeen naisen elimistössä tapahtuu, mutta yllätyksenä tuli tämäkin asia.

3. Kipu. Heräämössä todettiin, että kohtu ei lähtenyt supistumaan ja sitä jouduttiin painelemaan voimakkaasti jo siellä sekä tulevina päivinä. Ai, saatana! Hirveintä kipua, jota olen tuntenut.

Kun 24 tuntia leikkauksen jälkeen nousin ensi kertaa sängystä kokeilemaan vessassa käyntiä, pesemään hampaat ja suihkuun, en pystynyt seisomaan suorassa. Köpötin vessaan hoitajan käsipuolessa kaksin kerroin vääntyneenä. Sain pestyä hampaat, mutta pöntöllä korvat alkoivat soimaan ja katse sumentumaan. Merkkejä, joita hoitaja oli käskenyt minun tarkkailla. Hän toi sänkyni vessan oven eteen ja suihku sai vielä odottaa.

Olin tunteesta ihan kauhuissani, koska kuvittelin tämän vaiheen kestävän jopa viikkoja. Sain kuitenkin heti kovemmat kipulääkkeet ja iltasella pääsin jo omin avuin sängystä.

4. Nopea toipuminen. Jos olisin tiennyt, että kahden päivän päästä leikkauksesta pystyn jo kävelemään suorassa pikkuaskelin edestakaisin synnärin käytävää, en olisi ollut alkukivusta niin järkyttynyt. Toipuminen oli todella nopeaa. Toki haava tuntui pitkään kyyristyessä ja nostaessa, mutta järkyttävää kipua en ensipäivien jälkeen enää tuntenut kertaakaan.

5. Vuoden raskaus"kielto". Synnäriltä lähtiessä kätilö sanoi, että olisi parempi sitten että vuoden päästä uusi raskaus olisi korkeintaan ihan alkumetreillä kohdun paranemisen takia. En ollut tätä ennen tiennyt, mutta ei se tieto minään järkytyksenä tullut. Totesin tähän vaan "Juu, ei oo kuule suunnitelmissakaan".

6. Leikkaussalissa sai ottaa valokuvia. Jopa yksi hoitaja, tai oliko se anestesialääkäri, en muista, otti meistä kolmesta muutaman kuvan vielä kun leikkaus oli kesken.

Sellaisia yllätyksiä mulla. Onko muilla sektioäideillä vastaavia?

Kokemus perheheräämöstä - mitä tekisin toisin?

Arvo syntyi Naistenklinikalla suunnitellulla sektiolla ja tiedossa oli etukäteen, että heillä oli käytössä jo tuolloin perheheräämö. Tämä lyhykäisyydessään tarkoittaa, että äiti ja vauva saavat olla yhdessä heti leikkauksen jälkeen kun aiemmin äiti on ollut heräämössä yksin.

Ajatus vastasyntyneestä rinnallani kuulosti ihanalta ja aivan suurenmoiselta luksukselta, jota hehkutin etukäteen ja sain kadehtivia kommentteja niiltä, joiden vauvat olivat päässeet äidin luo vasta tuntien päästä sektion jälkeen.

Luin asiasta paljon ja kaikille osapuolille tuntui olevan tosiaan parempi, että ihokontakti alkaa heti syntymän jälkeen. Lopulta Arvo olikin paitani sisässä koko ensimmäisen vuorokautensa vaipanvaihtoja ja mittauksia lukuunottamatta (minulla katetri ja sängystä nousukin onnistui vasta reippaasti yli vuorokausi sektion jälkeen).

Ja olihan se ihanaa ihmetellä sitä pientä ihmistä siinä, ei tullut mieleenkään pistää häntä edes sänkyyn yöksi. Niin siis ei oikeasti tullut mieleen, ehkä olisin laittanut jos joku olisi ehdottanut...

Vasta jälkeenpäin olen myös tajunnut, että minä olisin voinut, ja minun olisi ehkä kannattanut, pyytää miestäni ottamaan Arvon itselleen ihokontaktiin heräämössä. Miksi?

Olin heräämössä lääkkeistä ihan pihalla. Hoin hoitajille koko ajan että "minusta tuntuu ihan, että olen kännissä" ja olin ahdistunut, että mitä he minusta ajattelevat kun hoen niin. Kun sänky liikkui, pelkäsin kuollakseni pudottavani vauvan. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan tarpeeksi nopeasti, sain paljon lisälääkkeitä ja hoitajat painelivat vatsaani toistuvasti. Minuun sattui aivan järkyttävästi ja mies kertoi jälkeenpäin järkyttyneensä veren määrästä.

Hoitajat joutuivat toimenpiteiden ajaksi nostamaan jalkojani, ne painoivat tonnin enkä tietenkään puudutusten takia niitä voinut liikuttaa itse. Tämä aiheutti minussa jonkinlaisen kauhutilan hetkeksi. Olin täysin varma, etten enää koskaan voi käyttää jalkojani.

Kuulostaako tilanteelta, jossa haluat olla vastasyntynyt vauva sylissäsi? Oma esikoisesi, joka on ihan uusi maailmassa ja omasi on juuri mullistunut.

En edes ajatellut, että olisin pyytänyt jonkun ottamaan Arvon. Hänenhän kuului olla äitinsä rinnalla, parhaassa mahdollisessa paikassa. Ja minun kuului pitää häntä siinä, olosuhteista viis... Ja toisaalta ehkä hyvä, että kärvistelin. Ehkä sillä oli vaikutusta esimerkiksi onnistuneeseen imetykseen, joskin se takkusi alussa.

Jälkiviisaana ja tilannetta paljon mielessä läpikäyneenä, niin jos olisin toistamiseen samassa tilanteessa yhtä sekaisin ja kokisin noita samanlaisia tunteita, pyytäisin kyllä isän ottamaan lapsen.
Mitä kai yritän tällä tekstillä sanoa, että perheheräämössä lapsi pääsee äidin rinnalle, mutta ei ole pakko. Hyvä hänen on isänkin sylissä!

Tämä ei myöskään ole tarkoitettu kritiikiksi perheheräämöjä tai henkilökuntaa kohtaan, minun kohdallani kaikki meni hyvin kaikilta muilta osin paitsi oman pääni sisässä. Korostan vielä, että mitään traumaa minulle ei ole jäänyt, olen vain miettinyt asiaa jälkeenpäin paljon.

Tuossa kuitenkin nököttää rinnan päällä. Pikkuruttana.

Päivä, jolloin minusta tuli äiti

Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti jännitys. Henkeä salpaava jännitys.

Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.

Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.

Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."

Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.

Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.

Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.

Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!

Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.

Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.

Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.

Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.

Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?

Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.

Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.

Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.

Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...

Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.

Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.

6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.

Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.

Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
 
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.

Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.

Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.

Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.

Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.

Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.

Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.

Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.

Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.

Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.