Hän on raskaana

Hän, jolle kesä on ehkä jo piirtänyt pisamat poskille. Hän, joka toivoi ja toivoi. Hän, josta minä tiedän vain tämän tiedon. Että hän on raskaana.

Lahjamunasolujeni saaja odottaa vauvaa.

Olin niin psyykannyt itseäni pettymyksen kestämiseen, että unohdin kokonaan miettiä onnistumisen mahdollisuutta.

Jälkitarkastuksessa sitten uteliaisuus voitti pelon ja kysyin. Ja uutisen kuuleminen tuntuikin sitten aivan järisyttävän hyvältä. Kuin omaa plussatestiä olisi käsissään pidellyt. Minä autoin tuossa. Me onnistuimme yhdessä. Mikä onni!

"Tohon ei joka muija pystykään", sanoi ystävä. Ei pysty ja olen siitä aivan helvetin ylpeä. Että tein sen, että tulos on tämä.

Yksin jo vain tämän uskomattoman upean fiiliksen takia tämä koko prosessi kannatti. Ja tunne siitä, että tekisin kaiken uudelleen, on vain vahvistunut.

Pidä pintasi siellä, pieni ihminen! Puolikas minua, mutta kokonaan heidän. Pidä pintasi!

Munasolujen luovutus - hoidon jälkeen

Munasolujen luovutuksesta maksetaan korvaus. Keräyspäiväksi saa sairauslomaa, jota itse en työni luonteesta johtuen joutunut kuitenkaan käyttämään. Sairauslomatodistukseen ei merkata diagnoosia, joten jotkut työnantajat voivat kieltäytyä maksamasta sairausloman ajalta palkkaa. Tästä syystä luovutuksesta saa lakisääteisen kertakorvauksen, jolla katetaan mahdollinen ansionmenetys.

Myös matkat korvataan ja jokaisesta käynnistä klinikalla saa myös tuon ansionmenetyksen kattavan korvauksen.

Itse etukäteen kuvittelin tämän olevan muutaman sata euroa, mutta kaikkine käynteineen ja kuluineen on lopullinen summa yli 500 euroa. Raha ei tietenkään ollut minulle, eikä saa muillekaan olla, motivaationa luovutukseen, mutta en voi kieltää etteikö se toisaalta tunnu ihan mukavaltakin korvaukselta.

Viiden viikon päästä luovutuksesta on jälkitarkastus, joka on minulla vielä edessä. Sen yhteydessä voin kysyä munasolujeni "kuulumisia". Siinä vaiheessa kai on vain yksi kuuluminen, joka kerrotaan. Alkoiko raskaus vai ei?

Ajattelin, etten kysy, koska olin yllättävän kiinni prosessissa henkisesti, mutta todennäköisesti uteliaisuus minussa vie voiton.

Myöhemmin voin koska tahansa soittaa klinikalle kysyäkseni munasolujeni jatkosta. Onko niistä alkanut raskaus? Onko lapsia syntynyt? Varmasti joskus vielä soitan.

Hoidon aikana ja sen jälkeen olen käynyt jonkun verran keskusteluja asiasta erilaisilla foorumeilla. Yllätyin vähän, että jotkut naiset kertovat heidän miestensä olevan luovutusta vastaan.

Minulla ei ole tarve puuttua kenenkään parisuhteisiin, eikä tämä luovutus ole mikään kansalaisvelvollisuus ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Mutta omaan korvaani kuulostaa aika patriarkaaliselta, että minun olisi pitänyt pyytää mieheltäni lupaa. Kyse on kuitenkin minun soluistani ja vartalostani.

Muistaakseni esitin asian miehelleni niin, että "olen ajatellut tällaista" ja sitten asiasta keskusteltiin. En tiedä, miten olisin reagoinut voimakkaaseen vastareaktioon.

Ja toisaalta tunnenhan minä kumppanini. Yksi monista syistä, miksi olen hänet valinnut, on se tuki, jota häneltä saan kaikkiin "hullutuksiini". Aivan ehdotonta tukea. Ehkä osa siitä välittyikin hoitotektissäni.

Hänelle kuuluukin suuri kiitos, että tämänkin minun kanssani katsoi läpi. Ehkäpä nämä minun hullutukseni ovat yksi syistä, joiden takia hän on valinnut minut.

Todennäköisesti, jos minut luovuttamaan vielä kelpuutetaan, teen toisen kierroksen syksyllä. Koska oikeasti tämä ei ollut vaikeaa, ei pelottavaa, ei raskasta (paitsi ajoittain omat ajatukset), opin paljon biologiasta (!) sekä itsestäni. Minusta koko prosessi vaati vain vähän halua auttaa ja omistautumista. Viitsimistä. Suosittelen kaikille lämpimästi, jos tällaisia haluja on.

Tähän päättyy tämä munasoluluovutussarja. Saattaa olla, että päivitän vielä niitä solujeni kuulumisia tai jos jotain muuta ilmenee.

Tai tämän vielä sanon. Kirjoitin kirjeen. Printtaan sinne mukaan nämä tästä luovutuksesta kertovat tekstit ja kuvan itsestäni. Kuoren päälle kirjoitan: "Lapsille, jotka syntyvät luovuttamistani munasoluista". Sen sitten joskus joku saa tai sitten ei.

Kuva: Pixabay

Munasolujen luovutus - punktio

Aamulla herään normaalia aikaisemmin. Takana on vähän levottomasti nukuttu yö. Näin unta epämääräisen näköisestä porukasta, joista yksi työnsi kaupungilla lastenvaunuja. Halusin mennä nappaamaan sen lapsen sieltä mukaani.

Ei se ole pelkoa siitä, mihin munasoluistani mahdollisesti syntyvä lapsi voisi päätyä. Se on epäreiluuden tunnetta. Elämä ei ole tässä kohtaa reilua, mutta onneksi sitä voi yrittää omalla panoksellaan "korjata"...

Matkalla punktioon alkaa jännittää toden teolla se kipu. Ja että saadaanko soluja tarpeeksi. Kääk!

Minun hommanihan päättyy tänään ja tähän. Palaan kotiin, jossa minulla on jo se toivottu perhe ja huomenna olen lähdössä baariin.

Solujen matka jatkuu. Ja vastaanottajien. Heidän toiveensa ja unelmansa ja jännityksensä jatkuvat vaan. Aina vaan. Hyvässä tapauksessa enää yhdeksän kuukautta, mutta mahdollisesti vielä pidempään.

 Jostain syystä kuvittelen vastaanottajanaisen minunlaisekseni. Samanikäiseksi ja samaan sosioekonomiseen luokkaan kuuluvaksi. Ehkä hänkin pitää kirjoittamisesta, ehkä hänellekään ei koskaan nouse kuume ja ehkä lapsi perii minulta pisamat, joita hänelläkin on kesäisin.

Klinikan ovella odottaa mies, hän ei pääse sisään ja neuvon, miten ovi aukeaa. Hänestä tulee mielikuvissani isä. Ja voihan se hyvin ollakin, että juuri meidän solut pian yhdistetään.
En tiedä. 18 vuoden päästä ehkä tiedän. Luulen, että muistan tämän vielä silloinkin. Miehen siinä ovella. Ajatukset pisamista.

Klinikalla tuttu hoitaja kysyy, onko jääkaappiin laitettavia eväitä. Eväitä?! Hävitin tosiaan sen infolapun, jossa kerrottiin mitä punktioon pitää ottaa mukaan. He he. Onneksi se oli sentään muistissa, että ennen operaatiota 6 tuntiin ei saa syödä ja 2 tuntiin ei saa juoda. Laukussa on onneksi yksi Japp ja pähkinäpussi. Niillä on pärjättävä iltapäivään.

Sitten mitataan verenpaine ja saan särkylääkkeen. Käteen laitetaan kanyyli, josta saan toimenpiteen aikana rauhoittavaa ja särkylääkettä. Samanlainen oli synnärillä.

Hoitaja hakee minut toimenpidehuoneeseen. Riisuudun ja asetun toimenpidepöydälle. Saan rauhoittavaa, joka humahtaa päähän (ei ole mitään verrattavissa sektiolääkkeisiin) ja kipulääkettä suoraan suoneen.

Lääkäri selittää koko ajan, mitä tapahtuu. Hän ensin katsoo munasarjojen tilanteen ja toteaa siellä olevan hyvin kasvaneita rakkuloita. Sitten puudutetaan, tuntuu lähinnä epämukavalta. Sitten aloitetaan keräys. Seuraan sitä itse ruudulta myös, saan kurkata koeputkeen, millaista nestettä sieltä imetään.

Jokainen pisto nipistää, mutta kipu on todella paljon lievempää kuin kuvittelin. En älähdä, en itke. En edes sätki jaloista, jota teen aina hammaslääkärillä.

Yhtäkkiä lääkäri kiittää minua lahjasta. "Kukaan ei voi tästä vauvaa kenellekään luvata, mutta joku saa siihen nyt mahdollisuuden". Sydämessä läikähtää.

Sitten se on ohi. Löytyneiden munasolujen määrän kuulen heti. Pelättyä parempi tulos, muttei huippu. Toivo elää.

Siirryn lepohuoneeseen lepäilemään. Pää on hiukan kevyt, mutta muuten olo on normaali. Saan vettä ja kahvia. Syön pähkinät ja suklaapatukan. Relaan. Ois kiva, jos ois sämpylä...

Silmissä alkaa jossain vaiheessa tuntua kummalta. Käyn vessassa ja huomaan, että ne on todella turvonneet. Pyydän hoitajan luokseni ja hän diagnosoi heti allergiakohtauksen. Saan allergialääkkeen ja oireita jäädään seuraamaan.

Syyllinen on joko saamani ketoriini (en muista, koska olisin kyseistä särkylääkettä käyttänyt) tai pähkinäpussin sisältö. Minulla on siitepölyallergia, jonka kanssa pähkinät voivat yhteisvaikutuksessa aiheuttaa reaktion. Eli voi olla sattumaakin, että tapahtuu juuri nyt.

Silmät pysyvät turvoksissa, mutta muita oireita ei tule.

Mies tulee iltapäivällä hakemaan, sillä klinikalta saa poistua vain saattajan seurassa. Jonkun pitää olla kanssani yö, jos vakavampia komplikaatioita ilmenee. Verenpaine saattaa esimerkiksi heilahdella ja potilas pyörtyä sen seurauksesta.

Punktiopäivä on sairauslomapäivä, itse olen järjestänyt asiat niin, etten sitä tarvitse. Teinkin töitä jo lepohuoneesta ja osa työstäni ei ole aikasidonnaista.

Joitain kertoja vatsaan vihlaisee illan aikana. Ei ole verrattavissa edes pahaan kuukautiskipuun. En ota kotona särkylääkettäkään kertaakaan.

Silmät pysyvät turvonneina seuraavaan päivään. Syy jäi mysteeriksi, sillä oireet eivät ole toistuneet. Varmuudeksi pitää kuitenkin seuraavan kerran lääkeallergioita kysyttäessä mainita ketoriini.

Punktiota jännitin etukäteen ehkä eniten. Se ja pettymyksen aiheuttamisen pelkääminen olivat ainoat syyt, joita mietin etukäteen, että tekisinkö tämän toiste.

Heti punktion oltua ohi tiedän, että tekisin.

Munasolujen luovutus - pitkän kaavan hoito

Hoitokierto sovittiin hyvissä ajoin täysin omien toiveideni mukaisesti. Lyhyehkön kuukautiskierron takia päädyttiin pitkään hoitomuotoon.

Tämä tarkoittaa, että hoito alkoi jo hoitokiertoa edeltävien kuukautisten aikana Synarela-nenäsumutteella, joka ajaa oman hormonituotannon alas eli ns.
aiheuttaa keinotekoiset vaihdevuodet. Tuntui ihan jännältä, saisin "kokeilla" menopaussia. Miestäkin kiinnosti kovasti tämä testijakso, jotta "tietää sitten mitä on luvassa myöhemmin".

Yleensä munasolujen luovutus tehdään lyhyellä hoidolla, joten tämä pitkä kaava koskee vain osaa. Lyhyemmässä hoidossa ei ole nenäsumutetta mukana vaan tehdään pelkät pistokset eli hoitoaika huomattavasti lyhyempi.

Synarelaa otin suihkauksen molempiin sieraimiin aamuin illoin (piti pitää aika tarkkaa 12 tunnin väliä, jottei oma hormonituotanto käynnisty) siihen asti, kunnes Bemfola-pistokset aloitettiin, jolloin annos puolittui. Eli vain toiseen sieraimeen suihkaus, mutta edelleen 12 tunnin välein. Pistoksia otin kerran päivässä, nekin suurin piirtein samaan aikaan aina.

Kirjoitin päiväkirjaa hoidon ajalta, joka oli jo jonkin aikaa sitten.

Hoidon 1. päivä
Nukun aamulla pommiin ja kiireessä unohdin tietysti ottaa ensimmäisen suihkauksen. Vahvasti alkaa!
Onneksi olin etukäteen kertonut ja oikeasti painottanut miehellekin, kuinka tärkeää minun on muistaa ottaa lääkkeet ja toivoin häneltä myös muistuttamista.
Olinkin muistaessani lääkkeen matkalla jo päiväkotiin, lähetin vielä kotona olevalle miehelle viestin ja sainkin Synarelat toimitettuna päiväkodin pihaan. Omistautumista alusta asti miehen suunnaltakin <3 p="">
3. päivä
Vaikeudet muistaa ottaa lääke jatkuvat, vaikka puhelimessa on muistutus. Puhelimeni muistutukset ovat kokeneet inflaation, koska niitä on niin paljon, joten ohitan ne oikeastaan ajattelematta niitä ollenkaan. Ja vaikka ajattelisinkin, jos en heti tartu lääkkeeseen, se unohtuu.

Olen kuitenkin onneksi onnistunut pysymän aikataulussa. Nenän limakalvot ovat aika kuivat, niistettäessä tulee vähän verta.

Kerron siskolle ja hänen miehelleen, että lääkitys on nenäsumute. He nauravat ja kysyvät, että R-kioskillako käyn hoidoissa. Kuulostaahan se vähän pöllölle. NENÄSUMUTE?!

7. päivä
Synarela haisee ja maistuu nenässä monta tuntia ottamisen jälkeen. Lisäksi nenän limakalvot ovat jonkun aikaa lääkkeen oton jälkeen aran tuntuiset. Viime yönä en nukkunut. Voi enteillä kuukautisia tai olla vaihdevuosioire. Tai sitten syy on liian hyvin nukuttu edellinen yö. Uniongelmaisella syitä riittää.

Mies on alkanut kysellä, muistinko lääkkeen. Kiva kun huolehtii.

9. päivä
Unettomuus vaivaa, mutta niin se vaivaa usein muutenkin juuri ennen kuukautisten alkua. Voisiko olla, etten kuitenkaan ole aivan yhtä alakuloinen kuin yleensä tässä vaiheessa?

10. päivä
Kuukautiset alkavat ja otan yhteyttä klinikalle.

Heillä on käytössä todella kätevä nettipalvelu, jossa samassa chatissa kanssani ovat vastaava hoitaja ja lääkäri. Pistoshoidon aloituskerta sovitaan heti seuraavalle päivälle.

11. päivä
Ei juuri parannusta unitilanteeseen. Käyn klinikalla, jossa katsotaan munasarjojen tilanne. Hyvältä näyttää, molemmissa näkyy paljon potentiaalisia munarakkuloita.

Hoitaja neuvoo minua pistoksissa ja antaa piikit mukaani seuraavaan käyntikertaan saakka. Niitä sovitaankin pistoshoidon ajaksi heti kaksi, viiden ja seitsemän päivän päähän. Niissä tarkistetaan toimivatko lääkkeet toivotusti. Ei kovastikaan alkoholia ja parasetamolia särkylääkkeeksi jos tarvis. Ei muuta kummallista.

12. päivä
Aamulla suihkautan vielä normaalisti Synarelaa molempiin sieraimiin. Illalla enää yhden. Ja on ensimmäisen piikin aika.

Neula on ihan mitättömän pieni, mutta jännittää. Kysyn mieheltä haluaisiko hän pistää, ei tahdo. Henkisenä tukena hän seisoo kuitenkin vieressä.

Sattuukohan tää? kysyn häneltä. "Ei", hän lupaa. "Tai kyl se varmaan vähän sattuu."
Sitten hengitän syvään. Ja pistän. Ei satu yhtään. Tuntuu, ei satu.

Pistämisen jälkeen tuntuu ikään kuin elohiiri vatsassa. Sitten ei mitään.

15. päivä
Neljäs piikki menee jo ihan leikiten. Vaikeinta on edelleen vaan muistaa ottaa lääkkeet samaan aikaan joka päivä. Sekin alkaa kyllä tulla jo jostain selkärangasta.

Mitään oireita ei unettomuutta lukuunottamatta ole vieläkään. Olen itse asiassa aika varma, että olen ollut vähemmän tunteellinen kuin normaalisti.

16. päivä
Aamulla on kontrollikäynti lääkärillä, jossa seurataan onko munasarjoissa tapahtunut mitään. On tapahtunut, mutta jään miettimään, olisiko tilanne voinut olla vähän parempikin. Ei kukaan mitään sano, mutta asiaan perehtyneenä potilaana päättelen näin.

Mieleeni hiipii ajatus, että jos kehoni tuottaakin pettymyksen heille, jotka ovat ehkä jo niin monta kertaa pettyneet aiemmin. Jos heidän mahdollisesti viimeinen oljenkortensa, tämä kallis hoito, valuukin hukkaan minusta johtuvasta syystä. Jos haluni auttaa ei olekaan tarpeeksi.

Lääkärin jälkeen lähetin miehelle viestin: "munia taitaa olla vähänpuoleisesti". Mies vastaa: "oon koulutuksessa, eiks siellä oo kaks isoo kennoo?" <3 p="">
18. päivä
Uudessa kontrolliultrassa ei tilanne näytä kovastikaan paremmalta ja nyt se jo sanotaan ääneenkin. Lääkkeen annostusta nostetaan ja sovitaan uusi kontrolli.

Hirveä ahdistus iskee. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Piti olla hattaraa ja sateenkaari. Ja niitä munasoluja tarpeeksi.

En ollut valmistautunut epäonnistumisen mahdollisuuteen eikä siitä oltu klinikan suunnaltakaan puhuttu missään vaiheessa. Tuntuu ihan kamalalta. Odottajat saavat tänään ikävän puhelun. Ja joutuvat elämään epätietoisuuden kanssa monta päivää. Ja lopulta he saattavat joutua pettymään.

Taas.

20. päivä
Pistäminen on jo arkista. Välillä nipistää vähän enemmän. Yritän olla ajattelematta sitä epäonnistumista. Kasvakaa munat, kasvakaa! Joitain vihlaisuja tuntuu munasarjoissa.

22. päivä
Kolmas kontrolliultra ja edistystä on viimein tapahtunut. Huh! Punktiopäivä sovitaan kolmen päivän päähän. Vielä tänään pistän Bemfolaa ja otan Synarelat. Huomenna aamulla Synarela ja illalla enää Pregnyl.

Pregnyl onkin jännempi lääke. Pitää ottaa tasan 36 tuntia ennen punktiota. Ja sekoittaa itse. Ja sen sisältämä hormoni on peräisin raskaana olevien naisten virtsasta. Tää on niin scifiä!

Selitän miehelle illalla, mitä eri lääkkeet tekevät ja mitä kehossani tapahtuu. "Sä oot niin kuin joku Formula-auto." Huippuunsa viritetty!

23. päivä
Aamulla viimeinen Synarela. Olen tottunut siihen ja jotenkin oudosti en haluaisi luopua siitä. Vanha ystäväni, nenäsuihke.

Illalla tasan 36 tuntia ennen punktiota sekoitan miehen avustamana Pregnylin ja pistän sen. Kirveltää hiukan.

Sitten se on siinä.

Illalla mies sanoo sängyssä "Kiva kun autat niitä tuntemattomia."
"Toivottavasti minusta on apua."

Ajattelen, kuinka heitä tuntemattomia jännittää. Pari kyyneltä tipahtaa tyynylle. Tuntuu, että olen itkenyt hoidon aikana vähemmän kuin normaalina kuukautena. Hormonihirviön sijaan minusta tulikin tyyni?

24. päivä
Aamulla särkee pää. Menee nopeasti ohi.

Huomenna on punktio. Ei kauheasti jännitä. Se on nopeasti ohi. Lääketokkurasta ja kanyylista on sektiossa kokemusta.

Illalla huomaan heittäneeni punktion infopaperin roskiin. Jaahas, mennään sitten soitellen sotaan!
Punktiosta lisää omana postauksenaan.

Munasolujen luovutus - valmistautuminen hoitoon

Aloitin munasolujen luovutusprosessin alkuvuonna.

Asia on nyt tässä pikkuhiljaa edennyt. Alkukäynnin jälkeen seuraava askel oli gynekologinen lääkärintarkastus ja kromosomikoe (verikoe), joissa molemmissa todettiin minun sopivan luovuttajaksi.

Puhuimme käynnillä myös lisää käytännön asioita, kävimme yksityiskohtaisesti läpi tulevaa hoitoa ja teimme alustavan aikataulun.

Käynnillä allekirjoitin myös luovutussopimuksen, jossa annoin munasolujeni käyttöoikeuden vastaanottajille 15 vuodeksi. Tämä aika takaa heille mahdollisuuden "tehdä" myös täysbiologisia sisaruksia, jos kaikki menee toivotusti.

Munasolujen luovutus toimi siis niin, että yhden hoitokerran kaikki munasolut (ellei niitä tule valtavasti) menevät yhdelle vastaanottajalle/parille. Ne hedelmöitetään ja tästä syntyvät mahdolliset alkiot voidaan sitten siirtää heti ja/tai tulevaisuudessa. Eteenpäin saajat eivät voi näitä alkioita enää lahjoittaa, vaikka ylimääräisiä jäisikin. Enkä minä tietenkään saa niitä takaisin.

Voin perua luovutussopimuksen halutessani, joka luonnollisesti oli vastaanottajien näkökulmasta aika järkyttävää enkä keksi ainuttakaan syytä, miksi niin koskaan toimisin. Sopimukseen olisi myös voinut laittaa jonkun ehdon, kenelle haluan munasolujeni menevän. Ei ole mitään ehtoja. Ehdotonta rakkautta alusta loppuun. Piste.

Lääkärintarkastuksen jälkeen raportoin klinikalle kuukautiskiertoni, joka on tässä imetyksen loppuvaiheilla/loputtua ollut hieman epäsäännöllinen ja sen perusteella sovittiin hoidon tarkempi aikataulu. Kaikki täysin omien toiveiden mukaan.

Vaikeinta koko prosesissa on tällaiselle järjestelmälliselle, uteliaalle ja innostuneelle ihmiselle ollut sulattaa, että vaikka asia on luonnollisesti edennyt samalla myös saajapuolella, on se tapahtunut täysin tietämättäni.

Minähän olen tämän tarinan sivuhenkilö. Vaikka jokseenkin tärkeässä osassa, olen mukana vain alkukohtauksessa ja elokuvan todelliset tähdet ovat muualla. Saavuttamattomissani.

Kyllähän minä heitä mietin. Mietin, jännittääkö heitä. Mietin, voivatko he ajatella mitään muuta. Mietin, miltä heistä on tuntunut, kun he ovat kuulleet uutisen. Mietin tulevatko he vastaan väkijoukossa. Ja huolehdin myös asioita, kuten onkohan klinikalta muistettu ilmoittaa heille ajoissa... Heh, ihan pöljää!

Kun olen tällainen "projektijohtaja" luonteeltani on ollut vaikeaa luovuttaa täysi vastuu asian etenemisestä ammattilaisille. Nimenomaan, ja painotan tätä itselleni, ammattilaisille. Mutta kun minä olen se tyyppi, joka hätänumeroonkin soittaessa sanoo, että "kyllä mä tän palon itsekin sammuttaisin, jos ois vettä". Ei se vaan tässä tapauksessa onnistu. Kasvattava kokemus kaiken kaikkiaan.

 

Munasolujen luovutus - miksi, koska, miten?

Miksi? 

Ensimmäisen kerran asia tuli tietoisuuteeni joskus parikymppisenä, kun olin kesätöissä sairaalassa laitoshuoltajana. Henkilökunnan taukotilan ilmoitustaululla oli lappu, jossa etsittiin munasolunluovuttajia.

Voisinhan mä kai, oli eka ajatus. Toinen ajatus oli, että ai ei saa polttaa tupakkaa. Kolmas ajatus, ai se lapsi sais tietää minusta 18 vuoden päästä. NO EI TODELLAKAAN!

Asia on jäänyt siitä asti muhimaan jonnekin takaraivoon, pulpahdellut sieltä aina välillä ja jossain vaiheessa se muuttui "ei koskaan" -ehdottomuudesta "joskus sitten" -odotustilaan.

Sitten tuli Arvo. Hänen odotustaan edeltänyt aika sai minut miettimään luovutusta entistä vakavammin. Vaikka itsellä ei ollut koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, sain kuitenkin nähdä väläyksen siitä, millaista on todella haluta lasta.

Sen väläyksen aikana päätin, että jos saan terveen lapsen ja kelpaan luovuttajaksi, niin sitten vihdoin tämän teen.

Olen pohtinut asiaa monilta eri kanteilta vuosien varrella ja toki myös sitä, että tämä mahdollisesti hoidosta syntyvä lapsi voi 18-vuotiaana ottaa minuun yhteyttä. Yhdelle ystävälle totesin, että "olen sitten jo viiskymppinen, kai mä sen handlaan".

Vaakakupissa painaa minulla kaikkein eniten se, että tuolla on joku, joka tarvitsee yhdessä elämän suurimmassa asiassa apua, ja minulla saattaa olla mahdollisuus auttaa.

Viime kesänä yksi ystäväni luovutti munasoluja ja sen ansiosta minulla on jo etukäteen prosessista jonkinlainen käsitys eikä se tunnu mitenkään pelottavalta. Samasta syystä ajattelin jakaa kokemukseni täällä blogissa ja ehkä siten rohkaista myös muita luovutusta pohtivia.

Koska?

Luovuttajan tulee olla alle 36-vuotias. Minä olen nyt 33-vuotias, joten jos olenkin tätä asiaa jo 10 vuotta pohtinut, niin toiseen vastaavaan ei ole enää varaa. I just aint getting any younger!! Ja elämäntilannekin on nyt stabiili kaikin puolin.

Imetyksen täytyy käytettävien hormonien vuoksi olla loppu ennen hoidon aloittamista, mutta soveltuvuutta luovuttajaksi voidaan testata ennenkin. Imetys onkin ollut nyt ainut "jarru" tässä asiassa enää toistaiseksi, mutta niinpä vaan sekin loppui juuri (tästä lisää myöhemmin).

Eli miksei nyt? Nyt!

Miten?

Jätin joitain viikkoja sitten yhteydenottopyynnön lapsettomuusklinikalle ja sieltä soitettiin jo seuraavana päivänä.

Ensitapaaminen hoitajan kanssa oli viime viikolla. Tapaamisen aikana viimeisetkin epäilyksen rippeet hävisivät, hoidot ovat nykyään todella kehittyneitä, oma hedelmällisyys ei tästä kärsi ja komplikaatiot ovat harvinaisia.

Loppukuusta minulle tehdään lääkärintarkastus ja kromosomitesti. Testissä voisi ilmetä joku perinnöllinen ongelma, joka estäisi luovutuksen, mutta kuulemma sen todennäköisyys on todella pieni, koska olen itse terve ja lapsenikin on terve.

Joten jos kaikki on ok, niin hoito voidaan aloittaa siinä kuussa kun minulle parhaiten sopii. Munasolua odottavia on jonossa koko ajan. Heistä valitaan saajaksi sellainen äiti, joka vastaa suurinpiirtein pituuttani, silmien- ja hiustenväriäni. En tule koskaan tietämään heistä mitään, he minusta vain ikäni.

Eli tuttavallisesti "munasolut jakoon" -proggis on vuosien jälkeen käynnissä! Päivittelen kuulumisia asian suhteen, kun kerrottavaa on.

Vaikka prosessi tietty jännittää, niin päällimmäisenä on vain vahva toive siitä, että soluistani olisi jollekin apua. Että jospa ne nimettömät tyhjät sylit saataisiin täytettyä.

Kuva: Wikimedia