Noin 15 vuotta kadoksissa ollut laskettelukärpänen löytyi taas. Pikkupakkasessa, aurinkoisilla keväthangilla, juuri sopivan tasoisissa rinteissä. Niin huippua, kävin joka päivä. En nyt heti muista, koska on ollut niin rentoutunut olo.
Lomaa vietettiin siskonperheen kanssa hänen työpaikkansa mökissä, joka sattui olemaan suoraan rinteessä. Sehän oli meille lapsiperheille aivan loistokas ratkaisu. Toiset meni, toiset tuli, aina suoraan laskien mökille. Itselläni vielä kun ei ole ajokorttia, ei tarvinnut säätää mitään kuskailuja. Perfect!
Siis miksi mennä laskettelulomalle, jos ei majoitu rinteessä? Sama homma kuin miksi mennä Robbie Williamsin keikalle, jos ei mene Inner pit -katsomoon? Eihän siinä oo vaan mitään järkeä.
Laskettelun lisäksi seura oli toki mitä parhainta. Serkusten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on todella liikuttavaa. Pienet ihmiset niin kovasti jo rakastavat toisiaan. Snif.
P.s. Mulla on luetettava Katinkullan kylpylä lippujen diilerikontakti, numero jakoon tarvittaessa ;)
Arvo suoritti viime kuussa uimakoulussa (ei enää siis mikään
vauvauinti) ensimmäiset kaksi diplomiansa. Hän on niiiiiin taitava jo!
Arvo on harrastanut uintia kolmekuukautisesta möttösestä asti, joten
onhan niitä taitoja jo kertynyt vähän huomaamattakin näin pitkän
uintiuran varrella.
Hän hyppii altaan reunalta veteen ja pystyui hienosti vesijuoksuvyön
kanssa, jolloin vanhemmat eivät saisi pitää enää edes kiinni, mutta
kyllä vähän pitää avittaa vatsan alta tai vyöstä kiinnipitämällä. Pikkupätkät menee jo yksinkin. Hän pyörähtelee patjalta veteen, tuolilta
pudottautuessaan veteen hän käuäntyy vedessä itse takaisin kohti
tuolia. Lisäksi hän kelluu ja sukeltaa ketterästi. Niin taitava ja niin
rakastaa vettä!
Äidin sydän ihan sulaa. Itse rakastan vettä ja uiminen on minulle
mieluisin urheilulaji. Sen takia alunperin halusinkin vauvauintiin ihan
ehdottomast. Ja joo, toki naureskellen heitän juttua meidän uudesta
uintitoivosta, tulevaisuuden Jani Sievisestä. Kuka tietää?
Vitsikästä tai ei, niin toki voi miettiä, että tarvitseeko näin
pienen lapsen harrastuksen olla tavoitteellista? Ei tietenkään. Meidän
uinnissa kuitenkin edetään tasoryhmittäin, jonka koen tässä vaiheessa jo
oikeastaan ihan järkeväksi, jotta taidot myös kehittyvät.
Ja kaikki oppiminen perustuu tietysti leikkiin. Joinain kertoina Arvo
ei halua kokeilla mitään uutta vaan pelkästään hyppiä laidalta veteen
ja silloin tehdään toki vaan sitä.
Sekin on mietinnän paikka tarvitseeko kaksivuotias yhtään
minkäänlaista harrastusta - varsinkin päiväkodissa oleva, jolla ohjelmaa
riittää muutenkin. Meille tämä uinti on kuitenkin myös ihan mieluinen
yhteinen hetki vanhemman ja lapsen välillä. Kertaakaan emme ole vielä
jaksamisen takia jättäneet välistä, sairausien takia toki.
Välillä mietimme raaskimmeko maksaa aika kallista kuukausihintaa,
mutta toisaalta pitäisikö säästökohteita etsiä kuitenkin tarvittaessa
muualta kuin harrastamisesta... Tokihan uimassa voisi käydä myös ilman
ryhmääkin, on sitäkin mietitty.
Mutta niin kauan kuin jokainen osapuoli jaksaa ja nauttii, niin miksei 2-vuotiaskin harrastaisi?
Arvo aloitti kolme kuukautta sitten kotihommatreenit vauvaikään
sopivalla välineellä. Yhdistimme suoraan kaksi kotiaskarelajia yhdeksi
harjoittelukokonaisuudeksi. Tämä laji on hyvin todennäköiseksi vuoden
2036 olympiaohjelmassa tai vähintään se on tuleva joka kakaran
suosikkikotityö. Kyseessä on roskien vienti ostoskärryllä.
Ja nyt 1 vuoden 1 kuukauden iässä harjoittelu alkaa tuottaa tulosta,
oikea kaupan ostoskärry on Arvolle ihan piece of cake! Luultavasti
voimme skipata kokonaan kaupan lasten ostoskärryillä harjoittelun ja
siirtyä suoraan tähän aikuisten sarjaan. Alkuun toki äidin hienoisella
ohjausavustuksella.
Ja voi, on muuten lapsi onnellisimmillaan kun saa puuhata jotain näin uskomattoman ihmeellistä kuin ostoskärryjen työntäminen!
Ja toki välineeseen tutustumisharjoitukset ovat olleet käynnissä vielä pidempään. Tässä isoisotädin kanssa Lidlissä kesällä:
