Oman elämänsä lifestylebloggari

Haluaisin kovasti pitää vakavasti otettavaa lifestyleblogia, joka tulvisi kauniita kuvia.

Olen kuitenkin todennut, että se olisi mulle aika hankalaa, koska...

näytän useimmiten tältä:

päivän asu -kuvani ovat tämän tyyppisiä (pieni huomautus, että en oikeasti käytä näitä leggareita ja tunikaa yhdessä, halusin kuvan "Nosh-ninjasta"): 

tässä kuva tarpeeseen tulleesta kahvista, mutten muista miksi siitä puuttuu maito:

tässä asetelma keittiöstäni:  

ja sitten eilisen lounas: 

joskus kuvaan pyykinpesukonekohtelusta selvinneitä vaippoja:

 

tässä puolestaan lapseni poseeraa suloisesti tätini koiran kanssa: 

ja tämän tyylikkään kuvan otin ihanan naantalilaisen pikkuhotelli Bridget Innin huoneessa (kumma kyllä ei ole kaupallinen yhteistyö):

 puhumattakaan näistä meidän yhteiskuvista: 

tässä äiti ehdotti yhteiskuvaa metromatkalla (pojilla tärkeä jääkiekkopeli kännykästä menossa, ni ei onnannut): 

Kun äiti huusi

"Minä koputin ikkunaa laivalla. Tuli reikä. Äiti huusi," Arvo totesi tässä päivänä yhtenä matkustaessamme autossa.

Hän muisteli talvilomamatkalla autossa tapahtunutta tilannetta, jossa hän leikkilaivallaan kopautti takaikkunaa niin, että sitä päällystävään pimennyskalvoon tuli reikä. Minä menetin siitä malttini ja huusin.

Joskushan ne hermot vaan pettävät. Väsyneenä, stressaantuneena tai valmiiksi ärtyneenä... Ja joskus sen seurauksena korottaa ääntään. Mutta huh, että tuntui pahalta kuulla se pienen ihmisen suusta.

Selitin autossa sitten Arvolle, miksi olin huutanut. Kerroin, kuinka minua harmitti tapahtunut ja siksi hermostuin ja huusin. Tein selväksi, että se on huonoa käytöstä eikä pitäisi koskaan huutaa, mutta joskus äidillekin niin käy kun oikein harmittaa.

Eipä voi suorempaa palautetta saada vanhemmuudestaan kuin lapselta itseltään. Ja tällaista palautetta en todellakaan halua saada. Tietenkin ymmärrän, etten ole täydellinen äitinäkään ja pystyn sen hyväksymään. Hermojen menettämisiä on ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Olen huutanut ja tulen varmasti huutamaan. Se on toisaalta inhimillistä ja saa näkyä lapsellekin.

Oman epätäydellisyyden taakse ei kuitenkaan saa piiloutua jatkamaan omaa huonoa käytöstä. Olen aina ärsyyntynyt puolusteluista "mä nyt oon vaan vähän tällainen kusipää" ihan kuin se antaisi jonkun erikoisoikeuden loukata muita ihmisiä mielin määrin. Ilmainen vinkki tällaisille tyypeille: Jos loukkaat toisia toistuvasti, on aika muuttaa omaa käytöstä!

Lisäksi on aivan eri asia sanoa läpällä olevansa vähän "huono äiti ku annoin lapsen katsoa kaksi kolme tuntia telkkaria aamulla" kuin perustella sillä oikeasti toista loukkaavaa käytöstä kuten huutamista. En minäkään halua, että minulle huudetaan, joten miksi se olisi ok käytöstä minulta lapseni suuntaan.

Aina on mahdollisuus parantaa ja koen, että minulla vanhempana on myös velvollisuus parantaa, kun joku epäkohta näin naamaan läväytetään lapsen toimesta. Minähän olen esimerkki. Aina voi yrittää huutaa vähemmän, olla vähemmän huono tai vähemmän kusipää!

Joulupukkimoka - älä tee kuten me!

Hölmöt vanhemmat taas liikkeellä, hei vaan hei!

Joulupukki tuli meille ekan kerran jo joulukuun alussa, kun vietimme mieheni perheen kanssa perinteistä etukäteisjoulua.

Arvo tapasi gubben ensimmäisen kerran jo viime vuonna, kovasti tuo pohjoisen valkohapsi ei silloin kiinnostanut, mutta ei pelottanutkaan. Tänä vuonna me vanhemmat tehtiin kuitenkin pieni moka.

Etukäteisjouluissa aina yksi miehen siskonlapsista pukeutuu joulupukiksi ja tuo lahjat. Tälläkin kertaa hän kävi toisessa huoneessa vaihtamassa vaatteet ja tuli takaisin olohuoneeseen.

Valkopartainen punapukuinen ukko yhtäkkiä keskellä huonetta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Apuuaaaa!

We are such nice people Santa always comes to our place way ahead of time. #santaclaus #lotsofpresents #earlychristmas #joulupukki #eisaanutsuukkoa #eikähalia

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Joulu 4, 2017 kello 6.03 PST

Arvohan ihan jähmettyi. Ja juoksi iskän syliin. Sitten äidin. Ja mamman.

Lahjojen jako kuitenkin kiinnosti ja hän uskalsi lähestyä pukkia, mutta yhteiskuva, laulaminen tai syliin istuminen torpattiin kovaäänisesti.

Klassinen keissi, näin niitä lapsuusajan joulupukkitraumoja luodaan.

Ja ei ihme! Kerrassaan huonosti hoidettu homma meiltä vanhemmilta. Olen aivan varma, että kaikki olisi sujunut hyvin, jos pukin tulosta olisi puhuttu etukäteen ja jos hän olisi saapunut ulko-ovesta ovikelloa soittaen.

Että vink vink vaan, älä tee niin kuin  mä teen vaan niin kuin mä sanon!

Tämän jälkeen Arvo on joulupukin nähdessään sanonut "ukki pelättyy". Katsotaan kuinka aattona käy!

Lisäämme siis Arvon vierastamat henkilöt -listalle toisen nimen. Aiemmin siellä oli Naantalin Unikeonkesteillä tavattu Unikeko Arvon ollessa 8-kuukautinen.

Kun äiti ei lapselleen porkkanoita antanut

Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero ruokapöydässä. Hän halajaa lempiruokaansa, pieniä pakasteporkkanoita. Lautasella on pastaa ja tomaatteja.

Olen niin kuin en kuulisikaan. Kahdeksan askelta pakastimelle, porkkanoiden mikrotus ja pöytään tuominen ylittää nyt väsymyskynnyksen. En jaksa olla palvelija tai äiti, haluan syödä ruokani rauhassa.

Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero vielä hetken ja alkaa sitten syödä.

Olen virallisesti maailman surkein äiti, kun en anna lapselleni porkkanoita hänen niitä pyytäessä. Mun lapsi siis haluaisi syödä terveellisesti ja mä en jaksa.

Uusi väsymyksen taso löydetty. Huomenna sit taas porkkanoita, lupaan.

Sit kun kirjoittaa jotain siitä, että on "vähän" huono äiti, tulee parempi mieli kun siihen lisää pari GIFiä perään.

via GIPHY

Mitä asioita äiti ei vaan osaa?

Arvo täyttää kohta kaksi vuotta, joka tarkoittaa että minulla on äitinäkin jo kaksi vuotta harjoituksia takana. Olen miettinyt paljon tätä aikaa, Arvon kehitystä ja sitä, mitä olen oppinut. Niistä ehkä lisää myöhemmin, koska mieleen on noussut myös lista asioista, joita en ole oppinut. Vieläkään!

Koska nämä oikein opitaan? Kertokaa kokeneemmat.

En osaa vieläkään:

• Avata vaippapakettia oikein, revin sen aina raivopäänä auki, kun ei se kerralla siististi koskaan aukea
• Ottaa nenäliinoja ulkoiluille, aina olisi vuotavaa nenää tai linnunkakkaa pyyhittävänä.. no, hoituu se hihaan tai kaulaliinaankin
• Että Pikku Kakkosen jälkeen alkaa lapsille sopimaton sairaalasarja
• Lämmittää ruokaa juuri oikeaa aikaa mikrossa. Arvo on tottunut syömään haaleaa ruokaa. Tai huutamaan "muumaa".
• Mikään ei ole maailmassa veemäisempää kuin raejuustopipanoiden kerääminen lattialta. Joka kerta sitä tehdessäni mietin, että miksi, miksi? mä edelleen tarjoan sitä lapselleni. Lopeta hyvä ihminen!
• Antaa D-vitamiinia ihan joka aamu, nykyään helpottaa kun lapsi itse kaipailee "aamupattilliii"
• Lukea käyttöohjeita, tiesitteks te muut että Brion taaperokärryssä on jarrut?!?
• Laittaa lapseni kenkiä oikeisiin jalkoihin. Miksi niistä pikkuriikkisistä kengistä on niin vaikea erottaa oikea ja vasen?
• Tunnistaa, koska lapseni on oikeasti kipeä. Arvolle ei nouse kuume ja pelkkä yskäkin voi tarkoittaa korvatulehdusta. Oppisit jo tämän! :(

Ja loppuun sit vielä kuitenkin se tärkein oppi, joka oikeasti on iskostunut mun päähän tämän kahden vuoden aikana. Alkuun se oli alkuun aika vaikeaa niellä, mutta nykyään en parjaa itseäni enää kovinkaan pienistä. Se oppi on tää: Minä en ole täydellinen äiti ja se on ihan ok!

He missed his mooom! #crazysummerdude #happytomehome #toddler #taapero #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Elo 11, 2017 kello 7.52 PDT

Uskallanko näyttää olevani epätäydellinen?

Ei ole helppoa julkaista itsestään mitään epäimartelevaa. Enpä ole sitä juuri ennen tehnyt, mutta viime viikonloppuna vedin syvään henkeä ja julkaisin jotain minulle tärkeää, vaikka tiesin samalla paljastavani jotain "noloa".

Julkaisin kuvasarjan poikani ekasta vuodesta omassa sylissäni. Kuvista näkyy kovin paljon asioita, joista yksi on se, että olen lihonut tässä loppuvuoden aikana. Toki olen sen tiennyt ennen tätä viikonloppua, syksyn mittaan kun on pitänyt rajata instakuviakin niin "ettei kukaan vaan luulis, että oon uudestaan raskaana".

Julkaistua kuvasarjaa muokatessani mietin, että kaikkihan sen lihomisen näistä kuvista varmasti näkee, mutta saattaa olla että joku sanookin jotain. Sellaisia ihmisiä kun on. He näkevät toisessa epätäydellisyyden, heikkouden ja sanovat sen ääneen. Mietin, että kestänkö kuulla, tuntuihan jo asian "paljastaminenkin" ahdistavalta. Tätähän kuuluu peitellä!

Painoin julkaise, koska ajattelin olla rehellinen, että niin, tällaistakin voi käydä. Ihminen voi synnytyksen jälkeen lihoa, vaikka kuten sain sitten kuulla "pitäisi laihtua".

Niin. Muutama ihminenhän siihen sitten tarttui somessa. Case "paisunut mamma" kesti hetken ja sitten se katosi moderaattorien hampaisiin. Ja unholaan. Pitkä tarina lyhyesti: pahoitin mieleni hetkeksi ja pääsin yli, koska kuten yhdessä aiemmassa tekstissä totesin, olen oppinut olemaan suhteellisen sujut itseni kanssa.

Kuitenkin muutamia pureskeltavia ajatuksia tapahtuneesta heräsi.

Eräs painooni huomiota kiinnittänyt kommentoija totesi, että "jos julkaisee itsestään tällaisen kuvan, pitää kestää arvostelua". Häh? Miksi kenenkään pitäisi kestää arvostelua? Siis toisen (ulkonäön) arvosteluhan on todella epäkunnioittavaa käytöstä. Miksi netti on joidenkin mielestä paikka, jossa käytöstavoilla voi heittää vesilintua ja sanoa mitä mieleen juolahtaa?

Jos yhden mielestä on sopivaa "vain todeta niin kuin asia on", mutta sadan mielestä sen on epäkohteliasta, onko kyse oikeudesta sananvapauteen vai olisikohan kyse sittenkin vaan niistä käytöstavoista? Siitä kuinka toista ihmistä kuuluu kohdella? Toisen tunteiden huomioimisesta?

Lopultahan tällainen ajattelu johtaa siihen, että oikeastaan vain täydelliset ihmiset saavat pitää blogia.
Koska jos olet ruma tai tyhmä (tai et muuten täytä yhteiskunnan odotuksia), sinun pitää nöyrästi kuunnella kun nettikansa sen sinulle kertoo. Koska hei, sehän on vaan totuus ja itsepähän kerjäsit verta nenästäsi julkaisemalla jotain epätäydellistä! Ens kerralla vedät sitten vatsan sisään ja pistät meikkiä niin ku kunnon bloggaajan kuuluu! Esität ainakin täydellistä, jos et sitä ole! Nih!

Ehkä otan itsestäni mallia ja jaan useamminkin (ja jatkossa tiedostetusti) näitä epäonnistumistarinoita. Niitä näkee aika vähän, koska kuten opin, ei ole helppoa jakaa sellaista eikä myöskään altistaa itseään muiden arvosteltavaksi.

Mutta, kuten eräs edelliseen postaukseen kommentoinut kävijä totesi, se on vertaistukea parhaimmillaan! Kun elämä ei aina mene niin kuin Strömsössä. Ja kun sen antaa myös näkyä!

No babies or mothers were harmed during these photoshoots.