Raskauden salaaminen - ex-baarikärpäsen vinkit

Oletko raskaana? Viikonloppu lähestyy ja bilekutsu polttelee taskussa, mutta et vielä halua ystäviesi tietävän pientä salaisuuttasi. Ei hätää! Kerää alta bloggaajan, jolla ei ole ollut tapana syljeskellä laseihin, vinkit alkoholin välttelyyn ilman, että kukaan huomaa. Näillä onnistut varmasti!

Ja siis en ole raskaana, jos joku nyt sellaista epäilee. Itselläni ei ole mitään salattavaa! Eikä niitä bileitäkään ole enää entiseen malliin, joten salailu tuskin vaatisi ihan näin suuria agenttikeinoja kuin mitä harrastin Arvon raskauden ollessa aluillaan.

Monet raskaana olevat voivat kemuissa varmasti turvautua selitykseen "tulin autolla". Minulla ei tähän ole mahdollisuutta, koska minulla ei ole ajokorttia. Joten Amerikan temppuja piti keksiä!
Juurikin näihin aikoihin kaksi vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Tiedossa oli heti muutamiakin tilaisuuksia, joissa asian halusimme vielä salata.

Itse asiassa sinä päivänä kun testi näytti hailakan hailakkaa plussaa, jota mies ei vielä edes erottanut, mutta paras ystävä kyllä erotti, oli hyvän työkaverini läksiäiset. Tietenkin pubissa!

Minä tosiaan olen perinteisesti ollut aina valmis juhlimaan. Ja kun oli juhlan paikka, serkun kaiman naapurin kissanristiäisetkin kävivät jossain vaiheessa parikymppistaivalta vallan mainiosti syyksi, niin olin yleensä viimeisten joukossa vielä pystyssä.

Myönnetään, että olen edelleen erittäin mielelläni paikalla, jos jossain juhlitaan, mutta toki kerrat ovat vähentyneet. Ja nykyään viimeinen bussi kotiin lähtee aina aiemmin kuin ennen. Ja seuraava päivä on traagisempi.

No joo! Mutta siis läksiäisiin, joissa en ollut vielä edes ihan varma raskaudesta. Join koko illan aikana kaksi pientä siideriä. Ja litroittain vettä välissä. En ole koskaan juonut siidereitä niin hitaasti. Ja vettä niin paljon.

Vietimme pubissa kuitenkin koko illan. Piti oikein keskittyä siihen juomiseen, että hörppi tarpeeksi pienesti. Toki se oli helppoa, kun ei päässä nyt muutenkaan mikään muu pyörinyt kuin se aamuinen testi.

Pubista menimme vielä parin työkaverin kanssa McDonaldsiin, jossa toinen heistä sanoi, että oli pubiin tullessaan miettinyt, että mahdanko minä juoda. "Et siis selvästi ole raskaana." En en en en en.

Jokunen viikko tämän jälkeen, kun plussa oli jo varmistunut ja tyyppikin todistettavasti nähty varhaisultrassa, oli vuorossa parhaan ystävän ja hänen miehensä (Arvon nykyiset kummit) pääsiäistuparit. Sitä ennen kävimme sukulaisilla syömässä pääsiäisen juhla-ateriaa ja tarjolla oli kuohuviiniä. Sen kävin nakkaamassa vessassa lavuaariin.

Tupareihin olin valmistautunut huolellisesti täyttämällä vanhan tavallisen viinipullon alkoholittomalla viinillä. Se oli kuitenkin niin pahaa, että teeskentelin koko illan tekevinäni spritzereitä, "kivaa kevätjuomaa", eli laimensin viiniä vissyllä.

Täydestä meni. Baarissa jatkoilla join yhden alkoholittoman siiderin. Jäimme kavereille myös yöksi ja aamulla yksi ystävä totesi, että "eilisestä menosta päätellen kukaan ei ainakaan ole raskaana?" Ei ole. Ei ei ei.

Frankfurtin reissussa ystävän luona kieltäydyin hänen tarjoamastaan tervetulokuohuviinistä ja sanomatta muuta sain vastaukseksi halauksen. Kuvassa juon ainoaa tosi hyvää alkoholitonta olutta, jota olen koskaan juonut. Saksalaista siis.

Kuvan taisin jakaa Instagramiinkin aikoinaan. Katsokaas kaikki, olutta tässä nautin Frankfurtin keväässä. Enkä ainakaan raskaana ole! En en en.

Sitten olikin ONNEKSI jo aika kertoa!

Laskettu aika

Mutta hetkinen, kukas täällä jo on?

Tässä hän on (ja minäkin ihan omalla äitinaamallani ja -tukallani) 5 päivän iässä tänään aamulla, rv 40+0.

Poikamme (pippeli vilahteli rakenneultrassa jo ennen kuin ehdimme asiaa kysyä) saapui pylly edellä maailmaan suunnitellusti leikkauksella perjantaina 27.11. (39+2) klo 10.30. Painoa oli kertynyt 3865 g ja pituutta 51 cm.

Syntyessään hän päästi heti kunnon parkaisun ja pissatakin ehti ennen kuin pää edes oli ulkona. Isänsä näköinen, vähän vaaleaa tukkaa, pulleat posket ja pitkulainen pää. Nenä ehkä ihan omanlaisensa. Kovin on säikky, kuten oli jo vatsassakin. Mutta vaikka säpsähtää kovia ääniä ja yllättävää kosketusta, ei hän kuitenkaan hermostu tai herää unesta. Muutenkin unenlahjat ovat hyvät, nälkäisenä rinnalla myllätessään hän näyttää ihan sokealta myyrältä ja on meille jo niin kovin kovin rakas.

Synnytyksestä ja sairaala-ajasta enemmän myöhemmin. Kaikki sujui tosi hyvin ja leikkauksesta toipuminenkin on lähtenyt hienosti käyntiin. Kotiin päästiin maanantaina ja täällä on jo sen näköistä, että vauva olisi asunut kanssamme vuosia. Ja siltä se välillä tuntuukin, vaikka toisaalta kaikki onkin uutta ja ihmeellistä.

Maailma todellakin on mullistunut. Ei tähän olisi mitenkään voinut valmistautua, eivätkä 9 kuukautta siihen riittäneet. Tai 32 vuottakaan. Tämä on vaan koettava.

Raskausviikko 38

Kahden tunnin maittavien yöunien jälkeen lähdin keskiviikkoaamuna Saloon katsomaan Tipun kaksiviikkoista kaveria. Hurmaava pieni neiti. Tuntui hassulta pitää niin pikkuruista sylissä. Kohta minun pitäisi osata.

Viime yönä muuten nukuin oikein maittavat 8 tuntia. Että yöunet ovat samalla vuoristoradalla kuin tunteeni. Välillä nukuttaa ja välillä ei. Välillä itkettää ja välillä naurattaa. Sektiopäivä tuntuu ihanalta ja jännittävältä ja kamalalta. Ei sitä oikein voi edes ajatella. Katson liikkuvaa mahaa ja yritän ajatella liikkeitä aiheuttavaa Tipua sen ulkopuolelle.

Ja sitten... Meillä on kotona pörrännyt jättikärpänen jo toista viikkoa. Kumpikaan ei ole jaksanut tehdä asialle mitään ja aina siihen törmätessäni oon aatellut vaan että "ai, toikin vielä täällä". Nyt se oli sitten jäänyt kiikkiin pöydälle jääneen glögilasin pohjalle. Emminä voinut sitä alkaa tappaa, meidän lemmikkiä. Odotin P:n kotiin ja sitten keksin, että jos hän heittää sen parvekkeelta alas. Että sillä olisi edes mahdollisuudet. "Niin, märkä kärpänenhän varmasti pärjää Suomen talvessa"... teki kuitenkin niin kuin pyysin.

Tosiaan nyt kun syntymäpäivä on tiedossa, on tämä ollut vähän sellaista "ei malta oottaa"-meininkiä. P:n lähtiessä töihin aamulla sanoin, että "jos ei olisi leikkausta tulossa, tää olisi tällaista vielä vaikka 3 viikkoa." Meille on muodostunut aika kiva rutiini aamuille, juodaan kahvit yhdessä. Katsotaan, millaista meillä on viikon päästä! :)

No mutta, viimeinen kokonainen raskausviikko on siis takana. Todennäköisesti ainakin. Sektio tapahtuu ennen laskettua aikaa (johon olisi tasan viikko, tai nyt jo ollaan 39+1). Ja noh, ainoat sektion peruuttavat asiat kai olisi superruuhka sairaalassa ja se, että Tipu olisi kääntynyt.

Oletan, että olisin huomannut jos Tipu olisi pyöräyttänyt ison päänsä ja n. 3,5 kilon massansa ympäri mahassani. Vaikka välillä kun herään aamulla tuntuu, ettei mahaa olekaan ja välillä napa tuntuu räjähtävän ulos. Pää pönkee edelleen kylkiluiden ohi ylöspäin ja luiset polvet nököttävät vasenta kylkeä vasten, jos makaan oikealla kyljelläni... Vaikka ehkä maha on nyt vähän tipahtanut.

Välillä kävellessäkin olo on vielä täysin raskaana olematon. Ihan silloin tällöin, mutta niin tapahtuu edelleen. Hypähtelen niin kuin mikäkin tyttönen! Sitten alkaa supistaa... Muutenkin välillä kolottaa ja tosiaan vähän supistaa (mutta tosiaan vain silloin tällöin, ei mitään synnytysjuttuja). Verenpainekin on vähän noussut, muttei vielä hälyyttävästi. Edelleen toistan, että vähällä olen päässyt. Toki tässä tosiaan olisi voinut vielä olla 3 viikkoa tätä raskautta :)

Ja se, että Tipu mahtuu vielä "katoamaan" mahaani tarkoittanee, että siellä on sitä tilaa. Ulospäin maha onkin edelleen sellainen, että eräs tapaamani nainen huudahti kauhuissaan sanoessani vauvan syntyvän viikon sisään "Ei vielä, sehän on aivan liian pieni. Sen täytyy antaa kasvaa vielä." Hän luuli minun olevan noin 7. kuulla ja rauhoittui kyllä, kun kuuli vauvan olevan jo täysiaikainen.

Viime viikolla piti vielä kiirettä, mutta nyt olen vähän rauhoittanut menoa. Viikonloppuna käytiin P:n kanssa treffeillä lauantaina ja kavereiden kanssa vielä brunssilla sunnuntaina ja leffassa katsomassa alkuperäinen Disneyn Pieni merenneito -animaatio. Vesijumpassakin kävin vielä viime viikolla ja kävelyllä sen lisäksi lähes joka päivä...

Kaupungilla on vähän sellainen jännä olo, että hei täällä mä vaan kuljen ihmisten keskellä ja kohta olen äiti! Ettekö tajua?!

Tipulla kai on jo kaikkea. Sänky on pedattu meidän huoneeseen, tarkoituksena olisi pitää pinnasänky kiinni meidän sängyssä. P:n sukukehto odottaa olohuoneessa. Kudoin muuten pienet sukatkin vihdoin! Sektio-ostoslistalla on vielä jättikokoiset puuvillaiset mammakalsarit. Sain viime hetken vinkin, että sellaiset on mukavimmat leikkaushaavan kanssa. Harmi, että nämä "bikinit" on heitetty roskiin ;)

Ainut oleellinen asia, mikä pitää vielä opetella, on turvakaukalon kiinnittäminen autoon :D Että saadaan hänet kotiin!

Saadaan hänet kotiin!

Ja viimeinen tasaviikkokuva. Tai siis 39+1, koska eilen ei keretty :) Ja painonnousu oli humpsahtanut melkein 14 kiloon. Sanoisin, että sitä turvotustakin siinä varmaan on... Isotäti sanoi viime viikolla, että "oletpa pahan näköinen naamasta, sulla on varmaan vaikeaa". Muuten olen lähinnä saanut kivoja kommentteja mahasta ja muusta. Kukaan tuntematon ei ole kommentoinut saati hiplaillut. Liittynee siihenkin, että maha on suht pieni ja piilossa vaatekerrosten alla. Pari ihanaa aurinkoista pakkaspäivää olikin tuossa  jo!

Raskausviikko 37

Viimeisiä viikkoja tätä raskautta menossa. Jännää. Hurjaa. Vauvan näkemisen lähestyminen tuntuu unelta. 

Vaikka nukkuminen todellisuudessa on haastavaa. Asentoa on vaikea löytää ja kun herään, valvon tunnin tai kaksi ennen unen löytymistä. Vauva myllää mahassa ja jos muuten nukuttaisi, niin sitten voi alkaa laskea päiviä synnytykseen ja tuhota senkin vähän. Paha olokin on välillä makuullaan, neuvolantäti muistuttikin välttämään selällä oloa vaikka sitä olen muutenkin välttänyt. Vauvan pää ylhäällä kuulemma painaa entisestään sitä jotain suonta.

Ja ai niin, vessassakin on käytävä, vaikka pahimmalta juoksemiselta ilmeisesti vältyn perätilan takia. Jalka kyllä välillä löytää tiensä monottamaan aika arkoja mestoja...

Muutamana iltapäivänä ja iltana tämä unettomuus on johtanut aivan järkyttäviin väsymyskohtauksiin, joiden aikanakaan uni ei kuitenkaan välttämättä tule. Noh, aika pitkään selvisinkin suht hyvillä unilla.

Väsymyksen aiheuttamaa lievää ärtymystä on myös ilmassa. Toisaalta toivon, että loppuisi jo tämä odotus ja toisaalta olo ei ole vieläkään ihan valmis. Ei se ehkä sellaiseksi tulekaan.

Vatsaa kolottelee, jalkoja kramppailee, sormet puutuvat yhä useammin. Ai niin ja nyt sen turvotuksen huomaa itsekin. Pelastin vihkisormuksen pois kädestäni yhtenä aamuna ja välillä tuntuu, että koko naama on jotenkin turpeana. Satuin katsomaan Kardashianeja yhtenä iltana (oikeasti satuin, koska siinäpä yksi reality, jota en oikeasti seuraa) ja siinähän Kim odottaa ekaa lastaan juuri. Naamapöhötys, I feel you Kim Kardashian!

Mutta kaiken kaikkiaan en kyllä voi valittaa. Raskautta on jäljellä alle kaksi viikkoa ja edelleen jaksan viipotella kaupungilla ja suuremmilta krempoilta olen välttynyt.

Kävin viimeisestä kertaa neuvolassa "yksin", jos ei kummempaa ennen leikkauspäivää tule. Sain neuvolasta influenssarokotteen. Neuvolantäti myös vähän skarppasi ja oli oikein myötätuntoinen keisarinleikkaustuntojani kohtaan. Eli ihan hyvä mieli jäi. "Rauhallisin mielin vaan nyt", hän toivotti.

Äiti kävi viikonloppuna auttelemassa ja saatiin tehytä pakkaseen sekä ruokaa että tarjoiluja vieraille. Ostettiin myös Tipulle kotiutumispuku ja mulle imetyspaitoja. Sanotaanko nyt näin, että rintaosasto vaikuttaa jo melko valmiilta tulevaan tehtävään.

Äiti oli kutonut vaunuihin ihanan peiton. Vaihtoehtopeittona on hänen minun tai siskoni vaunuihin aikoinaan kutoma peitto myös. Vanhana villasukankutojana pitää myöntää, että ainoatakaan sukkaa en ole tänä syksynä kutonut. Yhdet villaiset vaippahousut vauvalle. Järjestökaverin vaimo oli kutonut kahdet pikkusukat. Keski-ikäinen mies sai kiitokseksi tietysti lahjansaajan pillityksen aiheuttaman hämmennyksen!

Anoppikin kävi kylässä ja katseltiin P:n lapsuuskuvia. Odotan yhä enemmän sitä, miltä Tipu näyttää. Keneltä hän on perinyt mitä? Onko mutrusuu ja pienet jalat? Isän valkoinen vauvatukka ja ehkä äidin pullakat posket?

Aika vähänhän hänestä vielä tietää. Hän on osoittautumassa kyllä aika säikyksi kaveriksi. Vessat ovat ikäviä, julkisissakin joku saattaa rämäyttää viereisessä kopissa sen kannen alas yhtään välittämättä pienen henkilön tunteista. Hauskinta oli kyllä, kun tein lasagnea ja jossain välissä tajusin, että joka kerta kun naksautan lasagnelevyn poikki (juuri mahan edessä toki) tuntuu mahassa pieni säpsähdys. 

Pitänee tässä loppusuoralla soittaa vähän rajumpaa musaa kuin Antti Tuiskua, että oppii pientä meluakin sietämään.

Iltaisin soitan edelleen tuutulaulua lelusta ja asettaessani sen mahalle se saa kyllä kyytiä. Lelu heiluu puolelta toiselle ilmeisesti nyrkkeilysäkkinä ja mietityttää edelleen, että tykkääkö Tipu siitä vai ei. Trauman taso selvinnee aika nopeasti, kun soitan biisin hänelle syntymän jälkeen. 

Kävimme sairaalassa myös leikkaukseen liittyvässä infossa/keskustelussa, jossa se käytiin aika hyvin läpi. Eipä siinä kulussa juuri ole epäselvää. Toki se jännittää, mutta ei pelota. Olen aika sinut sen asian kanssa. Ei aina mene niinkuin Strömsössä, eikä se oikeastaan haittaa.

Ja mahakuviin. Ylimpänä aamun 38+0, keskellä istumakuva ja alhaalla viimeisten 4 viikon vertailukuvat. On se kasvanut, suoraan eteenpäin kai nyt näin lopuksi. Neuvolantädin mukaan vauva on myös selvästi laskeutunut, vaikka ei sitä kovin huomaa. Tai pää on ehkä vähän alempana, ei hakkaa koko ajan niin kovasti kylkiluihin. Mua onkin alkanut vähän jännittää, että onko sillä rassulla pää ihan mustelmilla. 

Painoa on nyt tullut noin 12,5 kiloa. Eli ihan ok. Pitää muistaa käydä vaa'alla vielä leikkausaamuna niin voi sitten tarkkaan katsoa, paljonko sinne sairaalaan jää. Tuntuu hassulta, että kohta tuo pallo on poissa. Kuulemma se on aika helpottava tunne, liikkuminen palautuu normaaliksi heti (miinus tietysti se sektiohaava) ja noh, tietty siihen sitten jää joku röllykkä. Kuvia palautumisestakin luvassa, jos hermo kestää.

Raskausviikko 36

Huh, mistä aloittaa.

Siitä kai, mikä tilanne on nyt. Tipulla on syntymäpäivä. Tai takaraja sellaiseen.

Hän ei siis kääntynyt tai sitä ei edes päästy kokeilemaan kun pylly ei enää minun lantiostani irronnut. Lääkäri piti hyvin epätodennäköisenä, että hän enää kääntyy itsestäänkään.

Tämä johti Tipun tarkempaan mittailuun (painaa nyt noin kolme kiloa, keskikäyrällä jatketaan) ja lantioni magneettikuvaukseen (josta aiheutunut meteli ei ollut Tipun mieleen ja hän ihan villinä protestoi koko kuvauksen ajan, josta ammattitaitoinen hoitaja onneksi osasi varoittaa etukäteen). Näillä tutkimuksilla haluttiin selvittää olisiko Tipun mahdollista syntyä alakautta pylly edellä.

Pari päivää sitä ehtikin sitten elellä ikävässä epätietoisuudessa. Alatiesynnytys on ollut siitä asti kun sitä aloin miettimään toiveissa ja suunnitelmissa, mutta normaaliin sellaiseen ei näillä spekseillä ole mahdollisuutta. Huoneessa olisi koko ajan paljon porukkaa, synnytyksen olisi edettävä tietyn kaavan mukaan ja omassa lähipiirissä ei valitettavasti ole ainuttakaan perätilasynnytystarinaa, joka ei olisi päättynyt leikkaukseen joka tapauksessa. 

Sitten lääkäri soitti minulle tutkimusten tulokset. Yksi kolmesta lantion mitasta jäi pari milliä suositusten alle ja tämä yhdistettynä muuten keskikäyrällä kasvavan Tipun isohkoon ja alatiesynnytyksen kannalta hankalan malliseen päähän (itselläni ja P:llä ollut myös isot päät syntyessä... ja on edelleen) toivat sitten kiellon synnyttää alakautta. Uusi lempinimikin syntyi "Big Giant Head" (Kolmas kivi auringosta -sarjasta) tai ystävän lyhentämänä BGH.

Lääkäri tiedusteli puhelimessa varovasti, että onko tämä isokin pettymys (tähän vaikutti varmaan spontaani hormoni-itkeskely vastaanotolla kääntöyrityksen epäonnistuttua... ja mainittakoon, että itkin myös ruokakaupassa kun ostin kananmunia, joiden päivämäärä on Tipun suunnitellun syntymäpäivän jälkeen... sniff, nää munat meillä on vielä kun meillä on vauva... jep). Kuitenkin se tieto, että lääketieteelliset syyt estävät alatiesynnytyksen, tuli itse asiassa helpotuksena. Ei tarvinnut itse enää pohtia saatikka päättää asiaa. Tilanne on nyt tämä.  Tipu syntyy sektiolla. Ja piste.

Ja nyt Tipulla on siis syntymäpäivä. Hänestä tulee marraslapsi. Eli vaikka toinen toiveeni kariutui (normaali synnytys), niin toinen (syntymäpäivä marraskuun puolella) toiveeni samalla toteutuu. You lose some, you win some.

Tipu-laskuri ehti viime viikolla ennen kaikkea tätä saada uuden muodon, kun P osti minulle kaksi joulukalenteria. Toisen Tipun syntymään asti syötäväksi ja toisen joulukuuksi. 24 päivää laskettuun aikaan ehtikin täyttyä viikonloppuna ja aloitin kalenterin isoimmasta luukusta. Jes! Tiistaina sain uuden "lasketun ajan" varmistuttua kuitenkin avata useamman luukun kerralla. You lose some, you win some.

Omaa puolisoa tulee ehkä turhan harvoin kehuttua (kun se on vähän ällöä), vaikka usein voisi olla ihan paikallaan, mutta nyt sanoisin että aika ihana se on!

Neuvolassakin ehdin käydä ennen kääntöyritystä. Sielläkin todettiin kaiken olevan muuten hyvin, mutta neuvolantädin kommentit olivat vähän erikoisia ja ovat saaneet minut nyt miettimään, että pitäisikö pyytää saada vaihtaa. Luottamuksellisen ja rennon suhteen luomista vähän hankaloittavat lausahdukset "ai sulla on toi turvotus alkanut", kun en siis ole varsinaisesti itse edes huomannut saati ottanut puheeksi ja perätilasta puhuttaessa "oliko se nyt mikään yllätys?". Että kerro siinä sitten rehellisesti perätilan aiheuttamista pettymyksen tunteista, kun ei se ilmeisesti olisi saanut olla edes yllätys... Hmm. 

Äitiysloma on jatkunut kiireisenä. Kävin kaksi kertaa teatterissa ( Pakko saada laulaa Espoon kaupunginteatterissa ja Taivaslaulu Tampereen työväenteatterissa), riekkumassa Karjala-turnauksessa, Kiasmassa, meillä kävi vieraita ja kävin itse lounailla ja vaikka missä! Nyt tähänkin tuli takaraja! Lounaita ja kiireitä on siis tiedossa ainakin vielä seuraavaksi viikoksi. 

Ehkä viimeisen viikon sitten meditoin ja hengittelen? Laitan vauvan sängyn kuntoon ja steriloin tutit? 

Raskausviikko 35

Pyllyvauva! Tipun uusi lempinimi.

Lääkärissä selvisi, että Tipu on väärinpäin. Eli tällä hetkellä tulossa pylly edellä maailmaan. En voi kieltää, etteikö se tieto olisi ollut pieni pettymys. Vielä on aikaa kääntyä pää menosuuntaan, Tipu ei myöskään ole vielä laskeutunut eli on suhteellisen irtonaisena mahassa ja siksi liikkuvainen. Ensi viikolla lääkäri tsekkaa tilannetta, että voidaanko häntä kääntymisesssä vähän avittaakin. Jos kuitenkin tilanne säilyy samana loppuun saakka, niin se tarkoittaa tietysti sitten normaalista poikkeavaa synnytystä. Eli ei sellainen nyt tietenkään kenenkään toiveissa ole. Mutta katsotaan ja odotellaan.

Olen kokeillut myös netistä löytyviä "asentohoitoja" tähän perätilaan. Eilen kun lepäilin yhdessä tällaisessa asennossa Tipu villiintyi kyllä täysin ja tuntui ihan pyristelevän johonkin suuntaan. Tuskin kääntyi kuitenkaan.

Lääkärissä muuten kaikki ok. Kämmenten puutuminen diagnosoitiin mahdolliseksi rannekanavan oireyhtymäksi, joka on ilmeisesti suhteellisen tavallista loppuraskaudesta. Se kuitenkin voi kehittyä rasittavaksi vaivaksi, joka voi vaikuttaa käsien puristusvoimaankin, joten lääkäri suositteli nukkumista rannetukien kanssa. Ostin yhden rannetuen ja olen nukkunut se joka toinen yö toisessa ja joka toinen yö toisessa. On kyllä auttanut.

Loma on jatkunut mukavissa merkeissä. Viikonloppuna juhlittiin Turussa railakkaasti ihanan naisen maisteriaisia. Hölmösti olin ajatellut etukäteen, etten ehkä jaksa kovin myöhään. Oli kuitenkin niin hauskaa, että helposti meni ravintolan sulkemiseen asti :)

Lisäksi olen tavannut mummoja, katsonut ahkerasti Gilmoren tyttöjä, pessyt kaikki loput Tipun vaatteet ja puuhastellut kotona kaikkea, mitä ei normaalisti ehdi. Leffassa käytiin bestiksen kanssa katsomassa Äidin toive, joka ei "tästä tilasta" huolimatta ollut ihan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja hyvällä tarkoitan, että olisi itkettänyt ihan hulluna. Hienosti tehty ja mielenkiintoinen, mutta jäi jotenkin vähän pinnalliseksi.

Yhtenä päivänä Tipu pelästyi selvästi, kun P rämäytti vessanpyntyn kannen alas turhan äänekkäästi minun seistessä vieressä. Mahassa säpsähti.

Nyt on raskauden viimeinen kuukausikin virallisesti käynnissä. Olen siis 9. kuulla paksuna. Huh huh! Nyt sitä pitäisi kai sitten olla suhteellisen valmis. Ei ihan tunnu siltä. Joku kyllä sanoi juuri fiksusti, että siksi tämä raskaus on niin pitkä, että lopussa sitten jo vaan malttamattomana odottaa vauvan syntymää. Epäilen näin käyvän itselleni noin parin viikon sisään.

Ja tässä mahakuva 36+0. Nyt en kyllä taaskaan yhtään huomaa eroa kahden viikon takaiseen. Enkä kyllä juuri tunnekaan. Takki kuitenkin tuntuu täyttyvän ja jännitän meneekö se loppuun asti kiinni. Ja normaalisti maha on kuitenkin kasvanut, mitattu on. Ja painoa on tullut tähän mennessä 11,5 kiloa. Tipukin lisää massaansa noin 200 g viikossa eli ei kai yllätys, että sitä tulee mullekin. Tai siis yhteismassamme lisääntyy :)

Raskausviikko 34

Päivää myöhässä taas liikkeellä.

Tällä viikolla jäin nimittäin äitiyslomalle. Ja mitäs siitä seurasi?! No kiireitä tietysti :D Lisäksi meillä on kotona nyt ollut hieman huono tilanne tietotekniikan osalta, omat kamppeet on rikki ja työkamppeet piti tietysti palauttaa.

Mutta mutta, töistä lähtö tuntui aika sekavalta. Ja epätodelliselta. Ja nyt olen lomalla ja en mene töihin enää. Pisimpään aikaan sitten... Ömm, no ainakin 10 vuotta olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti töissä myös opiskeluaikana.

Lomalla olen jo ehtinyt käydä mökillä saaressa ja Tipun kanssa lennähdettiin Oulussa siskon perheen luona piipahtamassa. Ihanaa on siis ollut. Kiireistä, mutta toisaalta rentoa. Edelleen odotan, että ensi viikolla kai sitten takas töihin?

Tipu ei enää mahdu lillumaan lapsivedessä vaan makaa kohdussa. Näkee ehkä jo unia ja raapii itseään pikkukynsillään. Hikka hänellä on tosiaan melkein päivittäin.

Muistan yhdellä työväenopiston kurssilla kun mua ärsytti joskus vuosia sitten raskaana olevan opettajan tapa pidellä käsiään vatsalla ja taputella sitä. Itse huomaan tekeväni samaa, yleensä sen takia, että jotain tuntuu kylkiluissa ja yritän painaa sitä pois. Vaikka välillä on kiva muistuttaa myös vauvaa, että täällä ollaan kun hän niin ahkerasti tekee sitä tännepäin.

Tipu alkaa olla vähän myös unissa läsnä. Yhtenä yönä unohdin hänet ruokakauppaan, koska en yksinkertaisesti vaan muistanut että minulla on vauva. Toisena yönä myös juttelin Tipun kanssa, mutta en muista yhtään mitä.

Aloitin raskaana oleville suunnatun vesijumpan. Sitä on kerran viikossa 5 kertaa. Ihan hauskaa, mutta yksi ongelma siinä on... Se on ruotsiksi ;) Sinänsä fiksumpi olisi sen ehkä arvannut etukäteen, sillä jumppa järjestetään Folkhälsanilla, mutta minä en ole niin fiksu. No, onneksi ymmärrän ruotsia edes auttavasti. Eli tiedän pitääkö liikuttaa kättä vai jalkaa! Hah!

Vedessä liikkuminen tuntuu kyllä hyvältä. Paitsi, että välillä vaivaa korventava närästys vedessä ollessa... Muuten kropasta, niin turvotusta on jo havaittavissa iltaisin. Vatsa on välillä läikikäs. Öisin puutuvat kämmenet ja kerran heräsin siihen, että joku koskettaa mua käsivarteen vaikka se oli mun oma käsi, joka vaan oli niin puutunut etten tuntenut sitä.

Ja sitten Oulussa saunassa käytiin 3-vuotiaan kanssa tämä keskustelu:

"Mikti tulla on noin punatet tittit?"
"No en oo kyllä ihan varma, mutta kyllä se tähän vauvan tuloon liittyy..."
Hiljaisuus.
"Tun titteihin tulee mantikkamehua, mitä vauva juo."
"Voi... Niinhän se varmaan onkin."
"Juu, niin te on."

Samainen siskontyttö lupasi myös opettaa vauvan tanssimaan. Isompi siskontyttö löi äitinsä kanssa irtokarkkipussista vetoa, että vauva on poika. Äitinsä veikkaa siis tyttöä.

Raskausviikko 33

Ei jaksa raskaana oleva ihminen samalla tavalla kuin "normaali".

Ei täyttää vuosia, juhlia yötä myöten ja vielä brunssitellakin koko sunnuntaita. Juhlien täyttämästä viikonlopusta lisää vielä erikseen. Ihanaa oli, mutta vasta nyt keskiviikkona alkaa elämä tuntua millään tavalla normaalilta.

Johtunee myös siitä, että tällä viikolla on ollut myös vähän univaikeuksia. Hyvää asentoa on jo vaikeampi löytää, mahaa särkee joissain asennoissa ja vessassakin on joinain öinä tullut ravattua useampaan otteeseen. Aamulla uni katkeaa viimeistään kahdeksan aikaan, vaikka olisi miten pyöriskellyt koko yön.

Maha, maha, maha -olo jatkuu. Kenkien laittaminen jalkaan on uudella ulottuvuudella. Pyydän P:tä kyykistymään laittamaan sähköjohdon pistokkeeseen ja kaveria kaupassa nostamaan pudonneen tavaran. Onnistuuhan nämä toiminnot vielä, mutta hankalampaa on. Ja sisältävät paljon puuskuttelua ja pärräystä.

Napakuulumisista sen verran (viime viikollahan totesimme, että sen saa jo pompautettua ulos), että yhtenä iltana huomasin sohvalla röhnöttäessäni, että se myös pompahtaa itsestään ulos kun yskäisen. P sai tätä uutta ominaisuutta esitellessäni aivan hervottoman nauruhepulikohtauksen. Halpojen hupien lista sen kun kasvaa!

Painossa meni se +10 kiloa rikki ja vaikka se oli tiedossa ja tulossa, niin jostain syystä se kuitenkin vähän häiritsi. Vaikka kyllähän minä tässä loppuraskaudesta olen ollut aika paljon "sallivampi" itseäni kohtaan mitä syömiseen tulee. Äitiysloman alettua pitänee kuitenkin nyt yrittää vielä joku kontrolli pitää.

Urheilemaan onneksi pystyn edelleen. Kävelyllä (sauvat tai ilman) käyn useamman kerran viikossa. Kerran viikossa teen lihaskuntoa ja silloin tällöin olen käynyt uimassa.Tästä viikosta eteenpäin alkaa 5 kerran kurssi vesijumppaa odottaville. Toivotaan, että neuvolalääkäri ei totea mitään syytä välttää uimahalleja, koska äitiyslomalla olisi tarkoitus käydä sen lisäksi myös viikottain uimassa. Kun oletettavasti marraskuun sadekausikin vähentää ulkoiluintoa.

Lääkäri toivottavasti myös kertoo Tipun kääntyneen, vaikka vähän epäilen kyllä että hän ehkä vetää vielä volttia. En ole kyllä missään vaiheessa kunnolla erottanut potkujen ja käsien aiheuttamien tönäisyjen eroja. Luulen, että sellaiset topakammat ovat potkuja ja niitä tuntuu tuossa keskivatsalla enemmän. Jalan (tai jonkun erillisen osan) myös tuntee sormilla painettaessa, jos se sattuu ihan tuossa pinnassa olemaan. Mutta koska Tipu on sikiöasennossa, niin päähän voi olla missä vaan vaikka jalat ovat keskellä. Ja pää ja pylly ovat kai aika samantuntuisia, että mikä nyt sitten missäkin on. Tiedä sitä!

Ajattelin ottaa mahakuvia nyt kahden viikon välein loppuraskauden. Eli tässä tämän aamun 34+0. Parin viikon takaiseen kun vertaa niin kasvanut se on suht vähäsen ja hitusen se on mielestäni myös laskeutunut. Auringonvalon puuttuminen myös saa seinän näyttämään ihan eriväriseltä kuin aiemmissa :) Just sayin!

Mahakuvaussessioissa tällä(kin) viikolla aiheena komiikka.

Raskausviikko 32

No nyt oli tapahtumarikas viikko raskaushommien suhteen. Ja tekstikin tulee päivän myöhässä, kun on näitä äitiyslomaa edeltäviä kiireitä tässä :)

Tai olo/raskaus ei ole mitenkään muuttunut. Tai sillä tavalla, että ekaa kertaa alkaa olla sellainen aika tuhti olo. Esitin jo yhtenä aamuna P:lle pingviinikävelyä, jonka suuntaan huomaan kävelytapani muuttuvan. Tai voipi olla, että oon tulossa kipeäksi taas. Mutta olo on sellainen (oliko joku ärsyttävä mainos tällainen joskus, mikälie?) maha, maha, maha!

Töissä ekaa kertaa tuntematon kollega uskaltautui kahvikoneella tiedustelemaan, että "kyllä nyt näyttää jo niin selvältä vauvamahalta, että uskaltaa kysyä vai tuleeko tästä nyt sellainen maailman vaivaannuttavin tilanne?" Kotitalon rappukäytävässä naapurinmies tuli onnittelemaan oikein kädestä pitäen "olet näköjään pelannut jalkapalloa." Ööh, joo kai niin totta...

Neuvolassa kesäterkka oli vaihtunut meidän omaan terveydenhoitajaan. Hän arvioi mittaamalla ja käsin kokeilemalla Tipun ihan keskikäyrälle (vähän harmitteli aiempien arvojen puuttumista) ja totesi vauvan olevan poikkitarjonnassa. Eli niin kuin arvelinkin. Pää toisella sivulla ja pylly toisella. Jalat ja kädet alaspäin. Siksipä mua ei pissata koko ajan, mutta välillä tosiaan saan monoa virtsarakkoon. Ja pää puolestaan on se, joka sitten kaivautuu tuonne kylkiluiden alle aiheuttaen sen epämukavan tunteen. Selittää myös mahan joka puolelle kasvamisen ja sen, että mun on aika helppo vielä kyykistyä.

Ihan ihannetilaksi terveydenhoitaja kutsui tätä poikkitarjontaa, jos vaan vauva tosiaan tässä myöhemmin kuitenkin kääntyy. Vatsaa veivaillessa hän kyllä totesi myös, että kääntäminen varmasti onnistuisi myös, kun on "hyvänkokoinen ja eikä yhtään supistusaltis kohtu". Ja liikkuvainen vauva.

Ainoastaan, jos sattuisi niin, että synnytys käynnistyisi nyt täysin ennen aikojaan vesien menolla niin sitten pitää lähteä sairaalaan kylkimakuulla. Mutta tätä tilannetta terveydenhoitaja kutsui "lottovoitoksi" eli aika harvinainen varmasti.

Hemoglobiinikin oli lähtenyt nousuun. Painosta ei ole toistaiseksi kukaan sanonut mitään eli sekin siis tosiaan ihan ok-mallilla edelleen. Vaikka on nyt tää maha, maha, maha!

Viikonloppu meni aika iiseissä tunnelmissa. Perjantaina illastin bestiksen kanssa ja join lasin skumppaa (muutaman kerran olen juonut lasillisen). Lauantaina ja sunnuntaina siivoiltiin taas kotona ja käytiin pitkällä kävelyllä (jonka jälkeen jalat olivat kyllä ihan muussia) ja veneellä piknikillä.

Ja lauantaina oltiin aivan huikeassa synnytysvalmennuksessa. Oon niin onnellinen, että P tuli mukaan. Molemmat saatiin hirmuisesti ajateltavaa ja tietoa, synnytys onkin ollut siitä asti aktiivisesti puheissa (keskusteluissa on vilahdellut myös aivan uusi konsepti nimeltä Antti Tuisku -synnytys... ha ha). Samalla alkaa ne omatkin toiveet synnytyksen suhteen hyvin hahmottua. En tiedä vielä paljonko haluan jakaa niitä etukäteen, koska suhtaudun niihin tosiaan toiveina enkä suunnitelmana, koska mitä vaanhan voi tapahtua (esimerkiksi tämä pysyminen poikkitilassa torpedoisi lähes kaikki toiveet). Aion kuitenkin valmistautua paremmin kuin olin alkuraskaudesta suunnitellut. Silloin suunnitelmana oli paukata synnärin ovesta sisään ja sanoa, että kaikki käy, kertokaa te mitä tehdään.

Ja miksi se on vähän hankalaa puhua toiveistani? Olen tällainen perinteinen suomalainen, josta tuntuu ettei mitään saa vaatia ja että systeemin tapa on ainoa oikea tapa. Varmasti kaikki tietävät minua paremmin ja minun vaan pitää ottaa kaikki annettuna

Ja sitten luen tällaisia juttuja - HS: "Paa jalat auki!" - Jorvin  kätilöt todistavat iloa, surua ja tuskanhuutoja. Tosi hyvä juttu ja paljon sain uutta tietoa. Mutta tässäkin jutussa on pieni syyllistävä sävy "vaativia synnyttäjiä" kohtaan, jotka "ajattelevat tietävänsä paljon". Jostain syystä on tähänkin juttuun sisällytetty sellainen fiilis, että valmistautuminen on pahasta ja tuo minunkin eka ajatus siitä, että menen sinne ihan takki auki on se oikea... Älä nyt ainakaan googlaa tai hanki tietoa, hullu!

Noh, pieni avautuminen siinä sitten :) Itse koen, että valmistautumisesta huolimatta tai siis sen ansiosta minulla on ihan realistiset odotukset synnytystä kohtaan.

Tää ylimääräinen synnytysvalmennus oli siis tällaisen tahon: Babyjoy. Jonkun verran pitäjä Tara myös kiertelee Suomea eli kannattaa tsekata, josko pääsisi joskus häntä kuuntelemaan. Pk-seutulaisille odottajille suosittelen lämpimästi! Todella mahtava tyyppi ja kuten sanottu tosi informatiivinen luento. Ihan toisessa maailmassa kuin neuvolan tarjoamat.

Ja osa 2 neuvolan perhevalmennusta sattuikin sitten maanantaille. Siellä puhuttiin jo imetyksestä ja vauvan kylvettämisestä, mutta ihan rehellisesti sanottuna mulla on ajatukset nyt niin siinä synnytyksessä, että sen jälkeisiä touhuja on vähän vaikea ajatella. Vaikka tsädäm, siitähän se heti alkaa sekunnilleen sen jälkeen kun synnytys on ohi. Tsädäm, olemme vanhempia! Tsädäm, imetä ja kylvetä ja älä tiputa!

Suurin anti perhevalmennuksesta oli, että keräsin paikalla olleiden naisten yhteystiedot ja perustin meille Facebook-ryhmän. Muutaman kanssa voisi jopa ihan muutenkin synkata ja kai sitä johonkin pisteeseen riittää sekin, että meillä on sitten ne vauvat.

Ja tsädäm! Tajusin, että ensi kesänä on sekä jalkapallon EM-kisat että olympialaiset! Ja mä oon kotona. Eli satakoot vaikka räntää, me penkkiurheillaan Tipun kanssa ihan huolella.

Ja Tipu-kalenterissa ollaan jo viimeisessä liitutaulussa. Alle 50 päivää menoa jäljellä, 230 jo takana. Duuniaamukammassa on 7 piikkiä. Tsädäm tsädäm tsädäm!

Oon alkanut vähän kuvaamaan mahaa enemmän, että jäis sitten jotain muistoja kuvinakin. Tällä viikolla aiheena varjokuvaus.

Tässä tavoittelin herkkää tunnelmaa ilta-auringon heittäessä varjoa olohuoneen seinään, mutta joo... lopputulos näyttää vähän paksulta lapselta. Ja kiva tukkapörrö.

Tätä teosta kutsun nimellä: Jättiläisnainen uhkaa kyläläisiä sauvakävelykepeillään.

Raskausviikko 31

Mennyt viikko ei ihan vaan vilahtanutkaan silmissä. Oli aika raskas ja pitkä. Välillä elämässä sitten näinkin.

Maanantaina me käytiin perhevalmennuksessa vol 1. Aiheena synnytys. Se oli juuri niin vaivaannuttavaa kuin kaikki olivat varoitelleetkin. Monihan jättää sen käymättä, mutta itsellä riittää uteliaisuutta myös tällaiseen. Paljoa sieltä ei tietoa kyllä herunut, synnytysvideo antoi ehkä tietynlaista varmuutta asiaan. Että tolleen se sitten tapahtuu ihanneolosuhteissa.

Ja muutama vaistoihin liittyvä asia jäi valmennuksesta käteen. Esimerkiksi se, että vauva ryömisi rinnalle syntymän jälkeen itse, jos hänelle annetaan siihen tilaisuus. Jos jollain on tästä tietoa/kokemusta, niin mielelläni kuulen lisää! Kaikenlaista sitä siihen synnytykseen liittyy ja menenkin kuuntelemaan lauantaina lisää maksulliselle synnytysluennolle. Huomatkaa, minähän valmistaudun!

Valmennukseen osallistujat olivatkin sitten vähän jännempää porukkaa. Kaikenlaista tallaajaa siellä oli "lapsivesi maistuu lihakeitolta" -läpänheittäjästä lantiotaan vähän turhan innokkaasti vatkaavaan kätilöön... Kotimatkalla sanoin P:lle, että "kiitos kun oot noin normaali".

Tällä viikolla sanoin puolestaan Tipulle: "ärsyttävä kakara, pois sieltä mun kylkiluista". Vähän nätemmin kai pitäisi opetella omalle lapselleen sitten puhumaan. Mutta tosiaan välillä hänen asentonsa ovat mun kannalta todella ikäviä. Joku raaja esimerkiksi tuntuu aina välillä löytävän virtsarakkoni ja yllättävä vihlaisu tuntuu aikas inhoittavalta.

Kuvittelin yhtenä päivänä Tipun jo kääntyneen pää alaspäin (ehkä hän olikin vähän aikaa), kun hänen hikkansa tuntui todella alhaalla, mutta heti seuraavana päivänä väittäisin että hän oli mahassa sivuttain. Pylly toisella sivulla ja pää toisella.

On se myös kivaa, että sen pennun tuntee nyt jo koko ajan. Ei yleensä tarvitse pysähtyä kuulostelemaan kovin pitkäksi aikaa, että taas jotain tuntuu, jos ihmetyttää. Vaikkei mulla ole vertailukohtaa, väittäisin että aika rauhallinen Tipu kuitenkin on.

Mulle on tullut kiloja nyt 8-9. Täytyy sanoa, että oon painoon suht tyytyväinen ja jos tässä ei nyt mitään kummallista tapahdu niin varmaan päädyn aika sellaiseen peruspainonnousuun (10-13 kiloa) koko raskauden osalta.

Tietty lopussa voi tulla turvotuksia yms. vaikka niitä vastaan olen kuulemani mukaan ihan tietämättäni taistellut juomalla paljon vettä. Siis sitä menee! Varmaan 5 litraa päivässä. Mummolassa meinasi ahdistus iskeä, kun siellä ei vettä saakaan hanasta vaan tulee kannettuna. Ei mulla ole hirveä jano, jotenkin sitä vaan tekee mieli. Merkittävää vessalla ramppaamisen lisääntymistä en ole edelleenkään kyllä huomannut, öisin herään vieläkin sen tutun kerran (taisin herätä sen kerran ennen raskauttanikin useimpina öinä). Nyt ongelmaksi on kyllä tullut uudestaan nukahtaminen, koska ajatukset alkaa pyörimään niin kovaa päässä.

Viime viikkoina kropassa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia, ehkä tukisukkien satunnaisesta käytöstä on ollut apua. Bio-oil palasi myös rasvausrepertuaariin. Sunnuntai-iltana huomasin, että navan voi jo "pompauttaa" ulos. P:stä se oli kiehtovaa, minusta vähän ällöä. Vähän niin kuin se, että makuulle vähänkin huolimattomammin käydessä maha työntyy vatsalihasten välistä oudonmalliseksi tötteröksi. Lisäksi toisessa kyljessä muljahtelee jotain painaessa. Jokin sisäelin tai lihas? Ei sekään elämää haittaa, paitsi jos sitä alkaa itse muljauttelemaan. Niin kuin tietty on pakko. Ja ynähtää perään, että yyyyyyyh, mikä tää on.

Mahakehityskuva vielä loppuun. Viikot 20, 24 (elokuu näkyy ihonvärissä), 28 ja 32 (tältä aamulta).  Jostain syystä nyt näin neljän viikon välein. Ehkä loppua kohti voisi tiivistää tahtia.

Näitä kuvia kun katsoo, niin maha jotenkin näyttää kasvaneen joka suuntaan eikä vain ulospäin. Ja tuolleen, että joku ois vaan puhaltanut ilmaa sinne. Piukeentunut se onkin ja minusta nyt vasta viimeisen kuukauden aikana alkanut näyttää oikeasti raskausmahalta eikä mene enää kaljarepusta... Ehkä kuvissa vähän hämää se, että tissit on kasvaneet myös niin toi mahankasvu ei näytä niin suurelta :D

No mutt hei, miltä näyttää? Onks tyttö- vai poikamallia?

Raskausviikko 30

Sinne meni taas se viikko. Tuntuu, että olen koko ajan pesemässä hampaita tai vetämässä päivämääriä yli Tipu-kalenterista. Aamu, ilta, aamu, ilta... Perussyksyfiiliksiä kai.

Tämä viikko sujui oikeastaan vaihtelevissa flunssaoireissa ja vaihtelevalla uupumusasteella.

Perjantaina olin kesälomapäivällä ja kävin ekaa kertaa moneen kuukauteen uimahallissa. Uiminen vaan on niin mun laji, mutta eipä sekään ihan entiseen malliin sujunut. Entinen malli = täysillä rintaa kilsan verran putkeen. Nykyinen malli = 50% prosentin vauhdilla rintaa. Ja hengähdystauko n. 200 metrin välein, mutta kilsan jaksoin kuitenkin.

Lauantaina juhlittiin yhden ystävän 5 viikkoa pidemmällä olevaa raskautta vauvakemuilla mökillä. Raakakakkua ja lahjoja. Naurua ja vauvapuhetta. On erilaista puhua lapsista nyt, kun on itse raskaana. Jotenkin yrittää imeä itseään kaikkea tietoa, mitä muista lähtee. Harmiksemme unohdettiin tehdä perinteiset vauvaveikkaukset. Mun veikkaus: 17.10 (synttärikaima), 4,3 kg ja 52 cm.

Käytiin myös sienessä, mutta saalis jäi huonoksi. Tai siis olemattomaksi. Mutta ihanaa oli ystävien kanssa. Ja luonnonhelmassa. Vaikka superkuu paistoikin koko yön mun naamaan verhottomalla mökillä.

Sunnuntaina kotimatkalla oli kuin mikäkin vuosisadan krapula sitten. Silmät eivät vaan meinanneet pysyä auki.

Maanantaina jopa lähdin töistä jo iltapäivällä ja tultuani kotiin otin torkut. Rautalisä on nyt vähän ahkerammassa käytössä kuin ennen. Ehkäpä se tästä.

Töissä odottelen jo sijaisen aloittamista. Sitten mä saan nostaa jalat pöydälle? Onko se niin? Tietysti jotain pientä koulutusta yms. siinä pitänee järjestää. Olivat mua jo häätämässä töistä kuukautta ennen aikojaan, kun mun puhelinliittymä suljettiin. Olinkin jo puhunut, että noinkohan tää menee kivuttomasti kaikki liittymien omiin nimiin siirrot ja kaikki. Ei mennyt.

Tällä viikolla kävin ostamassa tukisukat. Vanhan kimppakämpän kivijalassa on silloin "mummokaupaksi" tituleerattu terveystuotteiden myymälä. Joskus istuin sen rappusilla baarista tullessa aamuviideltä polttelemassa tupakkaa ja syömässä mustikkapiirakkajäätelötuuttia. Nyt kävin sisällä ja kokeilin maksamakkaran värisiä tiukkoja sukkia, joita onneksi sai myös mustina. Ettei tulis suonikohjuja. Ja ettei turvottas. Täytyykö sitä edes sanoa? Ajat. Muuttuvat. Piste. Huutomerkki. Huutomerkki.

Saimme tällä viikolla myös kotiin äitiyspakkauksen. On tosi hienoa, että sellaisen Suomessa saa ja olihan se jännää availla, mutta en silti voi väittää, etteikö sisältö olisi ollut pettymys. Lähinnä Aasiassa tuotettuja vaatteita, jotka on kyllä söpöjä, mutta tuntuvat aika huonolaatuisilta ja tiedä-missä-oloissa-tehtyjä. Hmmh. Mieluummin vähemmän vaatteita, jos olisivat kotimaisia. Hmmh. Ja säästökohteeksi oli joutunut pakkauksen toinen kestovaippa eli nyt niitä oli vain yksi. Hmmh, tuntuu arvovalinnalta sekin.

Näin kävi pakkauksen peitolle, kun käyttöönottopesin sen 60 asteessa (joka pesulapussa sallitaan). Kertonee laadusta...

Pakkauksen söpöimmät, ei vielä pesty kertaakaan.

 Tipu juo litran lapsivettä joka päivä ja pissailee jo puolisen litraa päivässä (mun kestovaippakaappi alkaa olla jo viimeistelyjä vailla täynnä... kai?). Hikka on tässä vaiheessa jo tavallista ja epäilenpä, että tälläkin hetkellä hän siellä nikottelee kun oikeassa kyljessä tuntuu tasainen nykiminen.

Painokin Tipulla lähenee jo kahta kiloa kohtapuoliin. Uskomatonta, että se vielä tuplaantuu tässä viimeisten viikkojen aikana. Miltä se nelikiloinen sitten vatsan sisällä tuntuu? 

Raskausviikko 29

30 viikkoa takana! Jee! Maaliskuun lopusta on kulunut jo kohta 6 kuukautta eli puoli vuotta!

Pari kuukautta vielä edessä. 10 viikkoa. 69 päivää. Osannette itsekin laskea, mutta tosiaan kyllä tässä on nyt siirrytty jäljellä olevan ajan laskemiseen. Alkuunhan täyttyneet viikot tuntuivat tosi tärkeiltä, nyt kuitenkin kauhotaan maalia kohti.

Viime päivät olen tuntenut itseni pöhöttyneeksi ja turvonneeksi ja kerrassaan nihkeäksi. Eilen illalla puskivat ekat oikeat flunssaoireet. Eli sitä sitten nyt, vähän on veto pois.

Muuten tässä viikon aikana ei ole nyt ihan kummempia raskauden suhteen tapahtunut. Paitsi, että neuvolan kanssa oli epäselvyyksiä ja vasta sinne soittamalla mulle selvisi, että mun sf-mitta (kohdunkorkeus) on yläkäyrällä. En ole varsinaisesti huolissani, koska tiedän, että se on väärin mitattu, mutta kyllä vähän ärsyttää koko homma ja neuvolan sekoilu.

Ihmettelin samalla 6 viikon taukoa neuvolakäynneissä ja se puolestaan johtuu sitten siitä, että mun "oma" terveydenhoitaja palaa vuorotteluvapaalta vasta pari viikkoa sen jälkeen kun sijainen lopettaa. Tääkin vähän ärsyttää, että miksei mulle voitu tätä suoraan kertoa vaan piti ihmetellä itse. Ja 6 viikkoa ominpäin tässä vaiheessa tuntuu aika pitkältä ajalta.

Huuto.netistä ja Torista on taas tarttunut mukaan kestovaippoja, muuta tarviketta ja teinpä vihdoin kaupat pinnasängystäkin.

Lauri-nukke testaa.

Tipu on jo päälle 1,5 kiloa ja kyllähän sen alkaa jo tuntea. Muutaman päivän hän taisi viettää selkä ulospäin ja liikkeet tuntuivat aika vaimeina. Nyt 30 viikon täyttyessä voisi alkaa harrastaa liikelaskentaa eli tunnissa pitäisikin tuntua 10 liikettä. Melkeinpä koko ajan sieltä jotain tuntuukin, välillä pitää vähän kuulostella.

Tänään Tipu ja minä nautittiin Vuokko Hovatan biiseistä. Vuokon ääni saa uskomaan, ettei maailmassa voi olla mitään pahaa vaan pelkkää kevyttä ja hyvää. Sehän sopii erinomaisesti flunssaiselle Heenulle ja elämään vasta valmistautuvalle Tipulle.

Raskausviikko 28

Joko ollaan perillä? Eihän vielä olla perillä!

Tipu ei tietenkään ole valmis vielä tulemaan maailmaan, mutta välillä minä olisin valmis. Että loppuisi jo tämä raskaus. Ja toisaalta ahdistaa, että kohta tämä raskaus loppuu. Ja mitä sitten?! Pikkuhiljaa, kun se loppu alkaa häämöttää, alkaa asia tuntua yhä todellisemmalta. Meille muuttaa pian vauva! Kääk! Ehkä sittenkin vielä jatketaan ihan hetki tätä nykytilaa.

Viikonloppuna ohitettiin 200. raskauspäivän virstanpylväs ja kotilaskurikin näyttää jo tältä:

Että loppusuoralla tässä jo ollaan, katseli sitä mitenpäin tahansa. Viikon päästä alkaa viimeisten 10 viikon rutistus. Päivissä se on sitten enää 70! Iik! Okei, mahdollisesti +2 viikkoa vielä siihen, mutta ei ajatella sitä nyt... Tai -2 viikkoa, mutta ei ajatella sitäkään. Pidetään kiinni siitä joulukuun 2. päivästä.

Maha tuntui plompsahtavan ulos viikonloppuna. Tai oikeastaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna piti yllättäen laskeutua vessanpöntölle selkä suorana. (sori liika informaatio, mutt vessassahan me kaikki käydään). Jotain, arvelen että vauvan pää tai peppu, oli kylkiluiden välissä. Jaahas, että tällainen tässä sitten. Ei se siihen tullut jäädäkseen, mutta paremmin jo tuntee missä Tipu majailee milloinkin. Välillä vatsa on joltain osin kivikova ja aika epämukava.

Ensimmäistä kertaa työnsin tällä viikolla myös mahani johonkin vahingossa. Ihan kunnolla hieroin sitä lounaslautasellani olleeseen sienikastikkeeseen ennen kuin huomasin. Pitänee alkaa kantaa tarjotinta mahan päällä eikä alla.

Tehtiin tällä viikolla taloudellisesti suurin hankinta Tipulle. Kutsumme sitä kotoisasti tonnin perseenpesupaikaksi tai työkaverin ehdottamaksi aika paljon kivammaksi vauvan kylpyläosastoksi. Sitä ehkä kuvittelisi, että siihen kuuluu kullattu bidee ja timanttihana, mutta ihan perusbauhaustarjoussetti sinne kylppäriin nyt kuitenkin tulee ja töineen se nyt vaan maksaa just sitten tuon verran. Vanhassa on useita ongelmia uuden tulokkaan ja ihan peräti yleisen turvallisuuden kannalta. Eli tämä panostus nyt vaan oli tehtävä.

On meille myös ilmestynyt uusi kuivaava pesukone, ei ihan niin pakollinen, mutta helpottanee arkea. Tilaakin on tehty ja tavaraa hankittu. Siivottu lisää. Valmista ei silti vielä ole. Että ehkä hyvä, ettei hän vielä tule. Älä pidä kiirettä.

Raskausviikko 27

Viikon parhaa uutiset eka: mulla on erinomaiset sokeriarvot! Jippii! Tää on ehkä "eniten" stressaamani asia tässä raskaudessa. Että jos tulee se diabetes. En tiedä, miksi se oli sellainen mörkö kun mitään varsinaisia riskitekijöitä ei ollut, mutta nyt se on kuitenkin selätetty. Appelsiinimehua ja liitulakuja pelkästään loppuraskausaika!

Itse sokerirasituskoekin meni tosi hyvin. Nälkähän siinä oli ja väsytti se terveyskeskuksessa hengailu, vaikka pystyinkin tekemään töitä koko ajan. Mutta siis ei ollut lainkaan ikävää niin kuin se ilmeisesti joillekin on.

4. neuvolassa todettiin enää nipin napin normaali hemoglobiini eli sitä rautaa pitäisi vähän alkaa tankkailemaan. Neuvolantäti myös kehotti, että synnytystä voisi alkaa miettimään ja tutustumaan synnytyssairaalavideoihin netissä. Enää ei tehdä sairaalaan tutustumiskäyntiä. Säästö se on pienikin säästö.

Synnytystä olenkin alkanut hiukan pohtimaan. Se ei tunnu stressaavalta asialta, mutta tietynlaisia päätöksiähän sitä varten pitäisi tehdä. Itse aion (silläkin uhalla, että kutsutte hihhuliksi) tutkia myös vaihtoehtoa, että jättäisi järeämmät kivunlievitykset käyttämättä. Ja kyllä, tiedän että voihan sitä haluta tai päättää yhtä ja sitten kaikki heittääkin häränpyllyä. Mutta ei se tarkoita, etteikö vaihtoehtoja kannattaisi tutkia.

Nää viikot 20-30 on kyllä kestäneet yhden ikuisuuden. Tipun liikkeet tuntuvat jo lähes koko ajan, nyt välillä jo aika terävästikin sieltä saa vastauksen kun pistää käden vatsalle. Hänestä myös on joko kivaa/ärsyttävää/hyvää treeniä möyriä sänkyä vasten kun makaan kyljelläni. Kaikki, mikä tunkeutuu hänen alueelleen tuntuu saavan huomiota. Hyvässä tai pahassa. Tiedä sitten, onko siellä utelias vai kärttynen kaveri... Iltaisin hän myös reagoi selvästi P:n ääneen ja tuutulauluun.

Pieniä vaivoja on ilmaantunut tälläkin viikolla. Iltaisin närästää, uni on aika katkonaista ja sitten on sellaisiakin vaivoja, joista ei viitsi blogiinsa edes kirjoittaa. Mutta nämä on vaan tällaisia "epämukavuusasioita" eli en valita. Kauheasti :)

Viime viikonloppu vietettiin kotia kuuraten. Vuokrattiin höyrypesuri, jolla pestiinkin sitten ihan kaikki mahdollinen, myös sohvat ja sänky. Meillä viikonloppuna kuultua: "Meillähän on tästä keittiöstä aika kivat näkymät nyt kun ikkunoista näkee taas läpi", "Millaiset ihmiset ei omista mattopiiskaa?" ja useampaan otteeseen "Tätäkään ei muuten oo kertaakaan pesty muuton jälkeen... tai ei ehkä kyl silloinkaan" (toim. huom. 4 vuotta asuttu tässä). Että Tipu tulossa tai ei, niin kotimme todella kaipasi tätä.

Oon myös kunnostautunut Torin ja Huuto.netin käyttäjänä. Kympin tavaroita valuu vähän joka suunnalta meille pikkuhiljaa. Matkasänky kympin, kantoliina kympin, pehmeä kantokassi vaunuihin kympin!

Sain kuin sainkin myös haluamani Tula-kantorepun Torista (käytetyistä oikeasti taistellaan, kun maksavat uutena n. 140 e), mutta saattaa olla että voitan sellaisen myös Huuto.netissä :D Eli sitten mulla on niitä kaksi, mutta toiselle on jo mahdollinen ottaja, jos näin käy. Ja koska niitä on käytettyinä myynnissä toistaiseksi vielä aika vähän, niin sen kaupaksi saaminenkaan ei varmasti ole ongelma.

Ja sitten vielä mahakuva 28+0. Maha on minusta edelleen aika pieni (vrt. 4 viikon takaiseen). Painoa on tullut tähän mennessä nyt n.7 kiloa ja se on oikeastaan nyt aika samoissa lukemissa, joista sitä vuosi sitten lähdin alaspäin kitkuttamaan. No, kilo siitä ainakin on jo ihan vaan vauvaa!

Raskausviikko 26

Tällä viikolla opin, että miksi äitiysvaatteet ovat oikeasti olemassa.

Tiistaina kiemurtelin koko päivän töissä kun vatsaa kiristi ja särki ja fiilis oli kerrassaan ikävä. Ei löytynyt hyvää asentoa. Sitten tajusin vetäistä normaali-ihmisen legginsit mahan päältä pois ja johan helpotti. Tietty sitten mahan alla kiristäessä ne kivasti puristaa virtsarakkoa, mutta se oli pienempi paha.

Järjestöhommissakin sain lopulta kerrottua asiasta. Muutamalle läheisemmälle kasvotusten ja lopuille sitten Facebookissa. Eräs miespuolinen jäsen otti tilanteesta kopin ja kertoi, että heillekin on tulossa vauva loppuvuonna. Ei se varmaan ole helppo miestenkään löytää sopivaa tilannetta kertoa, vaikka heille ei sitä paljastavaa vartalonmuutosta tapahdukaan...

Tähän asti vähän luiseva Tipu alkaa nyt kehittää rasvaa ympärilleen. Aiempiin mainintoihini viitaten odotan, että rasvaa kertyy ihan silleen mukavasti. Välillä ajattelen Suomen suurinta vauvaa, joka on vuonna 1979 Etelä-Karjalan keskussairaalassa Lappeenrannassa syntynyt Olli Mäki, joka painoi 6,7 kiloa. Olen jo miettinyt, mitä sanon Iltalehden toimittajalle (kaverini) kun hän soittaa, että miltä se uuden Suomen suurimman vauvan synnyttäminen nyt sitten tuntui. Ehkä pyydän Olli Mäkeä ottamaan yhteyttä ja kertomaan kuulumiset...

Joku sanoi, että vähän liioittelen. Toinen lohdutti, että isot vauvat ovat leppoisampia. Jahas.

Tällä viikolla mahaani on kommentoitu "tyttömahaksi" ja sitä, että olen voinut hyvin "poikamerkiksi". Mummokaverille tuli myös "poikatunne". Oon muuten jostain syystä valehdellut kaikille vanhoille ihmisille, että ei tiedetä sukupuolta. Hah. Mutta joo, laitoin meidän liitutauluille myös nyt nämä veikkaukset muistiin. Myös syntymäpäivää voi veikata, toistaiseksi osallistujia minä (17.11) ja P (2.12. eli laskettu aika).

Tipu tuntuu ottavan tällä hetkellä aika paljon unta, menee pitkiä aikoja että mahasta ei oikein kuulu mitään. Joskus maha myös menee "lyttyyn" ja tuntuu, että koko vauva on kadonnut. Joskus sitten taas tuntuu, että maha räjähtää ja sieltä tosiaan yrittää joku pönkeä navan kautta ulos.

Toiseen kylkeen on ilmestynyt pari haaleaa raskausarpea. Tästähän tietysti riemu repesi (pun intended!)... Joka viikko joku pieni kriisi? Rasvaamisrutiiniin olen lisännyt nyt myös manteliöljyn. Bio-oil loppui ja sitä pitänee ostaa lisää, koska sehän hoitaa myös jo syntyneitä vaurioita nyt kun ehkäisevät toimenpiteet ei enää ehkä sitten riitä.

Tällä viikolla hommattiin Tipulle vauvavakuutus aika viime tingassa - ystävällisesti vähän suhteita apuna käyttäen :) Tää onkin hyvä raskaanaolevien muistaa, koska jos sen haluaa ennen syntymää niin se pitää hankkia ennen kuin on 3 kuukautta laskettuun aikaan. Ja sehän on meillä tänään! Jos sitä ei ota nyt, niin sitten sen saa vasta kun vauva täyttää 2 kuukautta, jolloin siitä rajataan mahdolliset synnynnäiset tai esimerkiksi keskosuudesta johtuvat ongelmat pois.

Joka viikko mun on tarkoitus kirjoittaa myös jotain muuta kuin raskausasiaa, mutta sitten en ehdi. Se on ihan hyvä se, syksy on kivaa aikaa kun alkaa arki, tavataan ystäviä, urheillaan ja sit voi hyvällä omalla tunnolla myös makoilla telkun edessä kun ei "tarvitse" sykkiä koko ajan johonkin kesärientoihin. Eilen alkoikin lempiohjelmani "Naikkarit" eli Ensitreffit alttarilla. Mulla on erittäin hyvät kutinat tämän kauden pareista!

Tällä viikolla Tipu sai myös ekat tuliaiset - ihanilta häämatkalaisilta. Niin ovat pienet!

Suonikohjupäivitys

No niin, rauha on taas maassa ja suonikohju kadonnut. Ajattelin kertoa, kun eiliset uutiset aivan varmasti järkyttivät teitä yhtä paljon kuin minua :)

En tiedä, kuinka tyypillistä raskaudessa on, että tulee väliaikaisia suonikohjuja. Ja ehkä se vielä palaa, mutta toistaiseksi kriisi on laantunut.

Eilen alkanut yhtäkkinen toispuoleinen selkäsärkykin loppui aamuun mennessä.

Hyviä ja huonompia päiviä. Sehän on selvä.

Raskausviikko 25

Taas meni viikko. Sujahtelevat vaan. Meillä aloitettiin tällainen countdown viikonloppuna. 100 päivää laskettuun aikaan.

Tipu höyryää joinain päivinä jo ihan täysiä. Maha vispaa ja välillä tuntuu, että se venyy neljään eri suuntaan samaan aikaan. Haaraperushyppyjä.

On aika hauskaa maata sohvalla tai sängyllä ja tutkiskella tätä touhuamista. Päivisin se kuitenkin lähinnä häiritsee. Vaikka sitten taas havahtuu, että hei en ehkä ole tuntenut mitään pariin tuntiin, onkohan kaikki hyvin. Kerran hakeuduin jo töissä makuuasentoon, koska silloin yleensä liikkeet tuntuvat parhaiten ja niin kävi silloinkin onneksi.

En kyllä vieläkään tunnista, miten päin hän mahassa on tai onko kyseessä jalka vai käsi. Välillä mahasta nousee pieni yksittäinen kohouma. Unissa olen napannut niistä useasti kiinni, mutta ei niistä oikeasti kiinni saa.

Ennen raskautta kuvittelin sikiöt äitien sisällä kasvaviksi alieneiksi, mutta yllätävän vähän tässä on tullut sellaisia epäluonnollisia tunteita. Ehkä se on se kun liikkeiden havaitseminen on kuitenkin alkanut pikkuhiljaa eikä niin, että yhtenä päivänä sieltä vaan tunkee navan kautta jonkun jalka läpi.

Olen myös alkanut tuntemaan harjoitussupituksia. Kävely tai pyöräily ylämäkeen laukaisevat ne ja sitten pitää levätä hetki. Uutena liikuntaa haittaavana tekijänä on tullut myös se, että ilmeisesti Tipun asennosta johtuen mulla on välillä pissahätä koko ajan. Kun nousen pyntyltä, voisin istua heti takaisin. Eilen kävin kolme kertaa vessassa ennen sauva(!)kävelylenkkiä, mutta pissahätä oli heti jo parkkipaikalla. Kyllä oli kivat 45 minuuttia vessahädän ja harjoitussupistusten kanssa.

Eilen illalla sanoinkin P:lle, että ekaa kertaa alkaa kyllästyttää tämä raskaus. Oman kropan hallinnan menettäminen tuntuu hankalalle ja jotenkin ennenaikaiselle. Onhan tässä tätä vielä kolme kuukautta jäljellä, että mitä vielä ehtii tapahtua. Että vähän alkaa pelottaa...

No, kauaa ei tarvinnut odottaa. Tänään aamulla bongasin jalastani sitten sen ensimmäisen suonikohjun. Eikä se ole mikä tahansa pikkukohju vaan kaikkien kohjujen äiti. Alkaa reidestä, pomppii polven yli ja käpertyy yläsääreen sykkyrälle. Ei helvetti! Tarkempi tutkailu paljasti, että jaloissa on todella paljon pintaan nousseita suonia eli tämä lienee vaan alkua.

Ja voitte unohtaa nyt kaikki ei voi valittaa, koska lapsi tai kyllä se kaikki on sitten suonikohjujen arvoista -kommentit. Kyllä saa v*tuttaakin välillä. Ja erityisesti kun menettää tässä prosessissa näköjään just sen ainoan ruumiinosansa, johon on oikeastaan ollut aina aika tyytyväinen. Joka puolella muualla onkin aina ollut vähän sitä ja tätä, mutta elokuussa mulla on aina ollut ne ruskettuneet sääret, joihin turvata... Onneksi käytin kaksi viimeistä aurinkoista päivää lyhyitä hameita töissä. Ilman sukkiksia. Hyvästi kesäsääret!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan! totesi työkaveri valitukseeni ja kertoi, mitä hänen kaksi poikaansa ovat tehneet rintavarustukselle. Huoh, siinäpä toinen osa, johon olen ollut suht tyytyväinen aina...

Tipun paino on jo (ainakin teoriassa) tuplaantunut siitä rakenneultran jauhelihapaketista. Kiloa kohti mennään. Ulkomaailmassa selviämismahdollisuudet kasvavat päivä päivältä.

Miksiköhän on niin vaikeaa ottaa puheeksi se, että on raskaana? Olen nyt viikon sisällä paukannut kahteen järjestökokoukseen, kohdannut arvelevat katseet ja istunut pöydässä sanomatta mitään. Kukaan ei tietenkään kysy, koska ovat kohteliaita ja minäkään en sano mitään. Lähetänkö sitten vauvan synnyttyä viestin, että en hei ehkä pääse pariin seuraavaan kokoukseen?

Ja ei se ehkä nyt niin selvää ole vielä, en esimerkiksi ole vielä niin paksuna, että ruuhkabussissa annettais istumapaikka. Tuli sekin testattua. Enkä mä oikeasti sitä istumapaikkaa edes tarvitse tässä vaiheessa kai sitten muuhun kuin jalkojen lepuuttamiseen. Mulle tulee suonikohjuja tälläkin hetkellä tässä seistessä, että nouse siitä senki juippi!

Raskausviikko 24

Yhtenä päivänä tein etätöitä kotona ja tosi pitkään Tipu kopsutteli aika kovasti mahassa. Koko päivän olin tietty ollut hiljaa ja paikallaan. Yritin sitten vähän aikaa keskustella hänen kanssaan, mutta vähän yksipuoliseksi se toki jää vielä. Laitoin sitten tietokoneelta PMMP:tä soimaan ja heti rauhoittui. Haluaisin kuvitella, että syntymätön lapseni kuunteli lempimusiikkiani tarkkaavaisesti, mutta saattoi se toki vain nukahtaakin.

Nyt on ilmeisesti se hetki, että hän alkaa erottaa ja painamaan mieleensä erilaisia ääniä. Pari viikkoa sitten rääyin repeatilla Sata kesää, tuhat yötä -treeniä häiden esitystä varten. Voi raasu.

Pöllö-lelusta kuuluvan tuutulaulun lisäksi P lukee nyt myös Tipulle iltasadun. Hän osti tätä varten kirpparilta 100 iltasatua -kirjan. Toisaalta se on tosi liikkistä, mutta on siinä molemmilla myös vähän pokan pitelemistä. No, onneksi ne on tosi lyhyitä tarinoita. Toistaiseksi jännintä on ollut kun kaupunkiin juuri muuttaneen vaaleanpunaisen elefantin tupareihin ei tullutkaan vieraita. Sitten selvisi, että hän olin laittanut kutsuun väärän osoitteen. Huh!

Siivoaminenkin on aloitettu. Kumartuminen tuntuu jo hiukan hankalalta, niin tuli kauhea stressi että pitää paikat laittaa kuntoon. Me ei olla mitään supersiistejä ihmisiä, niin ois kiva tehdä ihan sellainen perusteellinen siivous ja tietty sitä Tilaa! pitää tehdä uudelle kämppikselle. Ja onhan se nyt ihanaa heittää vihdoin kaikki turhat roinat pois. Vähän ku ois muuttamassa.

Näin tällä viikolla myös ekan unen vauvasta, niin että hän oli syntynyt. Sillä oli punainen tukka ja minä en tiennyt yhtään, mitä mun pitää tehdä.

Kerroin ulkomaisille kollegoille, että jään pois parin kuukauden päästä ja viime vuonna lapsen saanut kollega norjalainen huudahti "Ihanaa, pääset synnyttämään! Se on upeinta, mitä olen koskaan tehnyt." Ei se kuulemma ollutkaan se uuden elämän maailmaan saattamisen kokemus, vaan yksinkertaisesti hän piti synnytystä upeana länsimaisen/pohjoismaisen lääketieteen huipentumana, jossa saa olla mukana. Enpä ole synnytystä tästä näkökulmasta ajatellutkaan. Tai en oikeastaan vielä juuri mistään näkökulmasta. Mutta että tällainenkin näkokulma on.

Käytiin viikonloppuna äidillä ja hänkin tunsi pientä liikettä mahan läpi. Tipu sai myös ihka ensimmäisen lahjan, äiti oli ostanut pihakirpparilta aurinkolasit. Ensi kesäksi sitten. Tai sai Tipu mun vanhemmilta vähän isommankin lahjan tällä viikolla. Ostettiin hänelle menopeli. Käytetyt Bugaboot tuli Tori.fissä vastaan, niin tartuttiin tilaisuuteen vaikka ehkä hiukan aikaista vielä.

Meillä on talon edessä aika jyrkät portaat, jotka pitäis sitten aina vaunujen kanssa kiertää, mutta saadaan onneksi "yläparkkikselta" paikka ensi kuussa. Haettaessa päätimme vetää vaunut kuitenkin niistä ylös. Ohi sattui menemään muutama naislenkkeilijä, jotka oikein kääntyivät katsomaan taaksepäin mun retuuttaessa vaunuja ylös. "Ei oo täällä ketään sisällä!" oli pakko huikata.

Mun mielestä tai mun lapselle ainakin saa sitten ostaa käytettyjä lahjoja. Munsta aikuisillekin sais, mutta erityisesti lapsille kun ovat kuitenkin käytössä vain rajallisen ajan.

Niin tavaroissa kuin vaatteissakin aion suosia suomalaisia ja/tai käytettyjä. Mieltymykseni retroon auttaa tässä tietty vanhojen vaatteiden osalta ja useat suomalaiset lastenvaatesuunnittelijat ovat aika retroja myös. Tässäkin vaan saa sitten olla tarkkana, petyin jo kun tilasin "suomalaisia" Tutta-vaatteita verkkokaupan alesta. Ja lapussa lukee sitten kuitenkin, että valmistettu jossain päin Aasiaa... Muistatteko Sukat makkaralla -pettymyksen? Tutta-vaatteetkin ovat aika kalliita!

Osittain se, että ihmiset eivät ostelisi hirveästi etukäteen mitään, on syy miksei olla kerrottu sukupuolta etukäteen. Se vähän toppuuttelee. Toinen on se, että vaikka me itse nyt ei varmaankaan yllätytä synnytyssalissa, niin mikseivät muut voisi?! Itsestäni jännittävimpiä ovat aina olleet ne lähipiirin synnytykset, joissa sukupuoli ei ole ollut tiedossa. Säilyy arvuuttelu loppuun asti.

Esimerkiksi Aadan kohdalla olin ihan varma, että poika sieltä syntyy. En meinannut uskoa millään uutiset kuultuani, että mulle vois käydä niin hyvä tuuri, että saan siskontytön. Huomatkaa ajatusmaailmani itsekeskeisyys 23-vuotiaana. Minähän siinä siskontytön teko/kehitys/synnytys/saamis/tahtomisprosessissa näyttelin pääosaa! Minä!

Ja loppujen lopuksi, mitäpä väliä sillä sukupuolella on. Tipu saa tulla meille sellaisena kuin on, kasvaa omanlaisekseen ja me yritetään hänelle siihen antaa parhaat mahdolliset puitteet. Mut huh, kasvatuksen ajatteleminen! Aijettä, se on pelottavaa!

Raskausviikko 23

Mikä ihana pyöreä kaaso täällä! huudahti yksi täysin minulle tuntematon häävieras.

Töissä kerroin lopuille työkavereille lomalta palattuani ja ainakaan yhdelle naispuoliselle ei asia enää tullut yllätyksenä, vaikka töissä olen käyttänyt tarkoituksella aika löysiä vaatteita.

Haettiin pitsaa ravintolasta mukaan ja meitä ennen oli naisia samoissa puuhissa ja he jäivät tiskille notkumaan. Meidät tarjoilija ohjasi kuitenkin pöytään istumaan ettei tarvitse seisoen odottaa. Oliko se mun maha vai P:n pahanlaatuinen hääkrapula, jota tarjoilija hyysäsi?

Jotkut ihmiset katsoo mua hymyillen. Onko ne hymyilleet aina vai hymyileekö ne vaan nyt?

Eli maha on ilmeisen esillä jo. Ja on se painokin ottanut pienen harppauksen ylöspäin. Johtuuko se sitten lomalla kehittämästäni addiktiosta huoltoasemien munkkirinkilöihin (jäde on so last summer) vai tästä nopean kasvun ajasta raskaudessa, niin mene ja tiedä. Varmaan se on hyvin tehokas yhdistelmä kesäkilojen kartuttamiseen ;) Lähes viisi kiloa se paino on joka tapauksessa tässä kohtaa noussut.

Anopin mielestä menee vielä kaljamahasta ja mummoni sanoi, että olen laihtunut. Hän toki on nähnyt minut viimeksi viime kesänä ja itse asiassa en vieläkään paina sitä mitä viime kesän lopulla painoin, koska tuossa viime syksyn ja talven aikana onnistuin painoa pudottamaan ihan reippaasti. Eli oikeassahan mummo sinänsä oli!

No tässäpä tämä, maha 24+0:

Kuten jo kerroinkin hääpostauksessa liikkeet tosiaan ovat alkaneet voimistua. Niitä tuntuu nyt ihan ympäri vuorokauden. Yhtenä päivänä painoin parilla sormella mahaa ja Tipu tökkäisi takaisin. Neuvolassakin terveydenhoitaja sanoi, että tunsi vastustusta sydänäänianturia vasten.

Neuvolassa tosiaan käytiin 3. kerran. Kaikki hyvin, mietityttänyt hemoglobiinikin oli vielä ihan normaalin rajoissa. Nyt on sitten syksyn kalenterissa sokerirasitusta, perhevalmennusta ja neuvolalääkäriaikaa. Olen aina pyytänyt aamuaikoja, ettei tarvitse töissä säätää, mutta neuvolalääkäriä sovittaessa lokakuun lopulle tajusin, että olen silloin jo äitiyslomalla. Mullahan on silloin vapaapäivä! Aika sovittiinkin sitten puolille päivin :)

Sain myös raskaustodistuksen, jolla voi anoa sitten äitiyspakkausta. Se kuulemma saattaa tulla parissakin viikossa tilaamisesta, että enpä tiiä tilaisiko jo vai säästäisikö sitten fiilistelyt myöhempään? Lisäksi on tietty sitten se säilytys. Tilaa! Pitäisi tehdä tilaa tänne kotiin...

Pyöräily on alkanut tuntua vähän ikävälle, tuntuu että jotain on vaan tuossa alavatsalla tiellä kun poljen. Tänään piti työmatkalla kerran pysähtyä kun vatsaa alkoi kivistää. Toistaiseksi aion jatkaa pyöräilyä, mutta pitänee sekin ottaa iisimmin. Hiukan jotenkin ärsyttääkin, en ehkä ole ihan osannut valmistautua tähän kropan muutokseen.

Mietittiin P:n kanssa, että minkähän näköinen Tipu meille syntyy. Onkohan se söpö? Sanotaan, että oma lapsi on maailman söpöin ja olen kyllä aina vähän epäillyt sen paikkansa pitävyyttä. Sitten tajusin, että mun siskontytöthän ovat kyllä aivan selvästi maailman suloisimmat lapset. Että joko ne tosiaan vievät voiton söpöimpien lapsien kilvassa tai sitten siinä on osanen sitä tunnepuolta mukana... Vaikee kyllä uskoa, kun ne vaan on niin söpöjä!

Entäs sitten se, että oman lapsen kakka ei haise... Onks se totta?

Pikku-Tipu

Sain tänään P:n äidiltä P:n neuvolakortin.

Siitä selvisi:

Tipun isän syntymäpaino 4 700 g

Ja tämä olikin jo tiedossa:

Äidin syntymäpaino 4 450 g

Ei mul muuta.