Minne kaikki vauvan romppeet mahtuu?

Olin kyllä varautunut etukäteen siihen, että vauvan mukana tulee paljon lisävarusteita ja niille tarvitaan tilaa kaapeista. Hänhän tuli tänne toki perheenjäseneksi, mutta myös kämppikseksi.
Kävi silleen kivasti, että ulkomaille lähtevä kaveri jätti meille vuosia himoitsemani vanhan liinavaatekaappinsa lainaan ja siitä saatiin Arvolle oma vaatekaappi, jonne kaikki mahtuvatkin kivasti liinavaatteita myöten.

Edelleen kaappi on meillä käytössä, mutta nyt pieneksi jääneet vaatteet kuitenkin seilaavat ympäri asuntoa pinoissa 1) säästetään 2) tyrkytetään kavereille 3) Viipurin vauvoille keräykseen.
Puhumattakaan pinoista, joissa on minun kaapista kaivamiani vaatteita 1) kuvittelin jo mahtuvani, mutten mahtunutkaan -kasa 2) en tule ikinä mahtumaan, pitää keksiä loppusijoituspaikka -kasa 3) en voikaan käyttää, koska imetys, mutta ehkä jonain päivänä lähden kotoa ilman Arvoa ja sitten pistän just tämän, siksi en viitsi laittaa takaisin kaappiinkaan, kun sitten unohdan sen kuitenkin! -kasa.
Eli on kaikenlaisia kasoja. Äh.

Vessassa meillä on kokoontaitettava hoitopöytä, siinä lokerossa tärkeimmät pesutarpeet. Vaipat (kestot) ovat vihreässä korissa, jolla ei ole vakituista paikkaa. Likaisten vaippojen sanko, pieni Arvon vaatteiden pyykkikori ja roskis ovat pesukoneen päällä. Järjestely toimii, kunhan vaippakori löytäisi paikkansa.

Lelut ovat olohuoneessa, säilytyspaikkana toimii perintökehto, jossa Arvo ei ole enää pariin kuukauteen nukkunut päikkäreitään. Yritän iltaisin kerätä sinne kaikki lelut, olisivat sitten tallessa ja Sofie La Girafe löytyisi aina nopeasti akuutin kirahvinpureskelutarpeen iskiessä!

Nyt Arvon tavarat ovat pikkuhiljaa alkaneet valloittaa myös keittiötä! Ennen siellä on näkynyt satunnainen tuttipullo ja rintapumppu, mutta nyt! Nyt on Ezpeziä, pari eri syöttötuolia, ruokapusseja, lusikoita, naksuja, smoothiepusseja ja mitä lie nyt jokainen vakavasti otettava ruokailemaan opetteleva puolivuotias tarvitsee! Tällä hetkellä tavarat lähinnä odottavat toisitoimiin pääsyä. Mutta ne ovat ympäri keittiötä. Pitää raivata niille tilaa jostain kaapista. Vinkkejä tännepäin, jos löytyy!

Älkääkä edes aloittako mahdollisesta tulevasta Arvon omasta huoneesta! Onneksi ei ole vielä sen aika... Etukäteen olin ajatellut, että puolivuotias olisi sopivan ikäinen muuttamaan omaan huoneeseen, mutta en näe siinä kyllä mitään järkeä niin kauan kun Arvo öisin syö. Ja no, onhan tuo tuommoinen vauva vielä muutenkin. Tämän hetken yözumbailujen (lankku ja konttausasento ovat harjoitteissa öisinkin) takia olen kyllä aina välillä valmis siirtämään pinnasängyn toiselle puolen taloa. Ehkä naapuriin asti!

Kuvassa se iiihana liinavaatekaappi, iiiihanat saksantädin lähettämät nimiäislahjaksi puukirjaimet, iiihanan kätevä Ikean yövalo (imetyksen alkutaipaleella ihan korvaamaton, että näki mitä teki, koska tuota voi siis pitää sängyssä, nykyään ihan vaan yövalona Arvolla), jonka sain työkaverilta ja toisen ostin kirpparilta kun oli niin hyvä. Iiihanan vanhan ikkunan ostin joskus jostain kirpparilta. Normaalistihan tässä päällä on kasa vaatteita, gröhöm. Mutta halusin nyt ottaa tällaisen kivan, vaikkakin epätodellisen sisustusblogikuvan :)

Kuuma kesä, kesä kuuma

Tätähän mä toivoin - intiaanikesää. Kesä, jonka olen kotona. Poikani eka kesä. Kesä, joka alkaa jo toukokuussa ja kestää syyskuun viimeiseen päivään saakka! Lupaan ;)

Arvon mamman mökillä on keksitty hyvä "leikkikehä" (kuvassa näyttää likaiselta, mutta on vaan vanha). Vanha pikkutrampoliini, jossa kelpaa treenailla lankkua ja konttausasentoa, mutta joustavan alustan takia putoamaan ei pääse. Tai kovin helposti ainakaan. Kuitenkin joka päivä Arvo tuntuu oppivan uusia temppuja, että varovainen pitää olla.

Mutta tää kesä! Ah.

Hänhän syö!

Viime viikolla Arvolla tuli plakkariin 6 kuukautta eloa. Uskomatonta! Ja ihanaa!

Aloitimme nyt vähän enemmän tosissamme sose- ja puuromaistelut. Muutama teelusikallinen kerrallaan, jotain päätyy selvästi mahaankin asti. Emme tuputa ja ruokahetket pidetään lyhyinä, jotta siitä ei tule heti pakkopullaa. Arvolla on myös useimmiten oma lusikka kädessä ja sotkua syntyy, mutta se on ok.

Valitettavasti sormiruokakriteerit eivät vielä täyty, istuminen ei Arvolta vielä luonnistu. Toki hieman tuettuna, mutta itse haluan aloittaa vasta kun Arvo istuu kunnolla. Kun ei tässä oo kiirettä.

Viikonloppureissulla näpistimme kyllä 2 viikkoa vanhemman tyttökaverin pussista pari maissinaksua ja niitäpä olikin hauska nutustella! Ihan itte!

Myös syöttäminen on hiukan hankalaa kun olen yksin Arvon kanssa, pidän häntä sylissä, sillä sitterissä Arvo on jo kuukausia osannut ottaa vauhtia ja meno on välillä melko hurjaa. Osu siinä sitten suuhun :D

Tämän takia yhteisiä ruokahetkiäkään ei olla vielä päästy aloittamaan. Vielä hetken nautimme siis tv-illallisista, sitten kunnostaudutaan :)

Tässä maistelussa kummitädin sylissä luumu!

Jos lapselle puhkeaa ensimmäisenä kulmahammas...

...Tulee hänestä poliitikko.
...Viimeisenä puhkeaa etuhammas.
...Saa hän pelkkiä tyttölapsia.
...On hän onnellinen aina.
...Uskoo hän ihmeisiin.
...Näyttää hän vampyyrilta juhannuksena.
...Tekee hän aina kaiken väärinpäin.

Joo, keksin itse nämä "vanhan kansan viisaudet". Viimeinen voisi olla tottakin, kun Arvo aloitti elämänsäkin jo väärinpäin pylly edellä.

Nyt tosiaan näyttää siltä, että toinen alakulmahammas tekee tuloaan ensimmäisenä suuhun. Sitä Arvo on vähän itkeskellyt ja tutti on kelvannut vaihtelevasti. Kylmiä puruleluja ja maitojäätelöä on tarjottu vähän ahkerammin.

Mutta siis, miksi kulmahammas tulee ekana? Google kertoo, että joskus vaan käy niin, mutta väärä järjestyshän se on! Kun nuo etuhampaat olisi kuitenkin käytännöllisemmät.

Onneksi ihan koko aikaa ei harmita, tässä kokeiltiin sohvalla istumista (ja sivuheijasteita, niitä ei vielä ole). Ja jos jotakuta kiinnostaa niin päällä Arvolla on mun mielestä suuuuperihana Metsolan froteejumpsuit, kirppislöytö 3 euroa!

Ensiapukurssi vanhemmille

Kävimme miehen kanssa lauantaina pienten lasten vanhemmille suunnatun ensiapukurssin. Samalla tuli suoritettua EA1.

Nyt kun ruokailun aloittaminen (sunnuntaiaamuna maisteltiin kaurapuuroa, upposikin pari lusikallista) lähestyy on vauvan ensiapu noussut meillä mietteisiin. Mitä teen, jos jotain jää kurkkuu? Miten vauvaa elvytetään? Entäs sitten kun Arvo lähtee liikkeelle, luvassa on varmasti jos jonkinlaista, toivottavasti kuitenkin pientä, haaveria.

Ensiapukurssillahan valmistaudutaan tilanteisiin, joihin ei toivottavasti koskaan jouduta. Opetellaan taitoja, joita ei koskaan halua joutua käyttämään. Niiden tarve voi kuitenkin tulla yllättäen eteen missä tahansa, ei vain omassa kotona.

Oli tosi hyödyllistä nähdä käytännössä ne asennot, joihin lapsi nostetaan, jos kurkkuun jää jotain. Elvytystä olen joskus harjoitellutkin aikuisnukella, nyt pääsimme kokeilemaan myös lapsinukella. Erilainen tekniikka siinäkin.

Kurssilla käytiin kattavasti läpi myös myrkytyksiä, palovammoja, haavoja, murtumia yms. tavallisia lapsiperheiden tapaturmia.

Suosittelen kyllä kaikille, jäi itsellä varmempi mieli aloitella esimerkiksi sitä ruokailua. Itse olimme MLL:n järjestämällä, mutta näitähän järkkää monet järjestöt ja yksityiset tahot.

Kuulemma myös pienet lapset oppivat hyvin ensiapua ja ovat hyviä toimimaan tosipaikan tullen, koska eivät vielä osaa "pelätä" tilanteen vakavuutta. Heidän hätänumeropuhelunsa sujuvat usein myös hyvin. Lapset kertovat yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut ja osaavat toimia ohjeita kuullessaan. "Siinä jää pois kaikki se mitä aikuiset saattavat sanoa hätääntyneenä. Eivätkä lapset lähde neuvomaan minkälaisella kalustolla paikalle kannattaa tulla", kouluttaja sanoi.

Ah. Pisto sydämmessä. Parikymppisenä kävelin (lapsuuden)kotiini yöllä hieman hiprakassa ja naapuririvitalon päädyn postilaatikot olivat tulessa. Soitin hätänumeroon.
"Kyllähän minä itsekin tämän palon sammuttaisin, jos vain olis vettä."
"Joo älä lähde nyt yrittämään mitään. Pimpota päätyasunnon ovikelloa ja tiedota asukkaita tilanteesta. Ja odota, että apua saapuu paikalle."
"Ok! Älkää sitten lähettäkö mitään isoa paloautoa. Tää on kattokaas ihan tosi pieni tulipalo vain, lähettäkää joku sellainen pieni paloautokin siis!"

Seuraavalla viikolla palosta oli maininta paikallislehdessä. Olin pettynyt, sillä lehtijutusta oli unohtunut maininta yön sankaritaresta, joka olisi "ihan hyvin voinut itsekin palon sammuttaa".

Arvo oli muuten kurssin ajan hoidossa kummeillaan - ensimmäistä kertaa. Kaikki oli mennyt hyvin, niin kuin odotimmekin. Äidillähän se kai suurin ikävä on, Arvoa 8 tunnin hoitopäivä ei ainakaan tuntunut hetkauttavan! Paitsi että illalla hän nukahti sitteriin, ilmeisen hauskaa menoa olivat hoitajat tarjonneet kun oli pojan niin väsyttänyt!

Onko vauva mulle sukuakaan?

Olen välillä vitsaillut, mahtaako Arvo olla minun poikani ollenkaan. Hän kun ei näytä yhtään minulta ja hänhän ilmestyi verhon takaa elämäämme vähän kuin "tyhjästä". Mistäs minä tiedän, mistä hän tuli?!

Isästä ei kyllä ole ollut epäilystä missään vaiheessa, niin samannäköisiä he ovat olleet alusta asti. Viimeisimpänä todisteena tästä näytimme kylässä käyneille mummoille mieheni 6-kuukautiskuvia aikomuksena kertoa, että aiomme ottaa Arvosta samanlaisia samalla studiolla. Ennen kuin ehdimme sanoa mitään, he olettivat niiden olevan kuvia Arvosta ja päivittelivät ylisanoin söpöläistä.

Minun piirteitäni olen kuitenkin metsästämällä metsästänyt ja todennut vain, että hän saanee minulta sitten säteilevän persoonallisuuteni.

Välillä aina joku sanoo, että "no nyt se näyttää ihan sulta", mutta toistaiseksi olen varma ainoastaan pikkuvarpaan kynnestä. Sen on Arvo perinyt äidiltään, niin on samanlainen kippura kynsi se.
Sitten yhtenä päivänä selailin omaa vauva-albumiani ja sieltä tuli eteen tutunoloinen kuva.

Heeeetkinen, tämän ilmeen mä olen nähnyt ennenkin!

Ja totta tosiaan, kiukkuilme. Sen olen onnistunut lapselleni siirtämään. Äitin poikahan se!

Vaunuraivoa bussissa

En minä edes uskonut, että sellaista oikeasti on, vaikka olin tarinoita kuullutkin. Että jotkut tekevät lastenvaunuista bussissa kauhean numeron. Kohtasin kuitenkin sellaista ihan ensimmäisen kerran tuossa joku aika sitten.

Olimme kaverin kanssa liikenteessä kaksilla vaunuilla ja menimme Kampin terminaalissa bussiin. Myönnetään kello oli 17.00 eli ei mikään ihanteellinen aika kulkea bussilla vaunuilla, mutta sattui nyt niin. Minä menin ensimmäisenä ja bussin keskiosassa istui nainen kahden ihan tavallisen ostoskassin kanssa.

"Hei anteeksi, täältä tulee vielä toiset vaunut," sanoin kun nainen ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen.
"Minunko tässä pitää lähteä ulos bussista vai?" nainen vastasi melko aggressiivisesti.
"Ei tietenkään, mutta jos voisitte mennä muille paikoille istumaan..." sopersin hämmentyneenä. En yhtään osannut odottaa tällaista reaktiota kun bussi oli puolityhjä, tilaa oli esimerkiksi neljän paikan ryhmissä, joissa on enemmän jalkatilaakin.

Nainen nousi vastahakoisesti puhisten. Hän jäi keskitilaan seisomaan vaunujemme taakse tehden bussimatkasta mahdollisimman hankalan kaikille, vaikka tosiaan bussissa oli kyllä ihan hyvin istumapaikkoja.

"Mikä aika tämä on edes matkustaa vaunujen kanssa?" nainen tuhahti vielä.
"Ei sitä voi kotiinkaan aina jäädä", sanoi kaverini.
"Eiväthän ne lapsetkaan tästä varmasti nauti, tällaiseen aikaan liikkeellä."

Emme enää vastanneet. Me ja vauvat matkustimme melko hiljaisina kotiin naisen seisoessa koko matkan keskitilassa. Itseäni harmitti ihan hirveästi ja teki mieli kiittää naista onnistuneesta pahan mielen tartuttamisesta. En kuitenkaan sanonut mitään.

Kun nainen jäi bussista pois, muutama kanssamatkustaja kävi myötätuntoisesti ihmettelemässä tämän tosiaan aika kovaäänistä käytöstä. Onneksi, se vähän hälvensi pahaa mieltä.

Tiedän, ettei tällaisista kohtaamisista pitäisi todellakaan välittää ja onneksi kyseessä oli omalla kohdallanikin eka eli varmasti ovatkin todella harvinaisia... Mutta kyllä se vaan mulle jäi vähän takaraivoon ja bussiin mennessä on ollut siitä asti mielessä. Vaunuilla kun ei valitettavasti voi paikkaa valita... Itselle olisi ihan päivänselvää jäädä bussista vaunuineni pois, jos bussiin olisi tulossa joku pyörätuolilla, ja hän ei muuten mahtuisi. Mutta en kyllä tosiaan jää pois kenenkään pahan päivän takia! Äh!

Oletteko kohdanneet vastaavaa? Miten reagoitte?