354 yötä myöhemmin

Arvo nukkui ensimmäistä kertaa elämässään läpi yön. Ei pihahdustakaan klo 21 - 07.20 välisenä aikana. Minä tietty kävin kääntymässä hänen huoneessaan pariin otteeseen, vaikken ollut "yövuorossa".

Meillä tämän saavuttamiseen meni 354 yötä. Onko kestävää, jääkö ainokaiseksi... Kuka tietää, mutta toivoa on.

Kiitos superkuun, oman huoneen, iskän kotonaolon tai ehkä äidin "epäonnisen" maa-artisokkarieskailtapalan!

Ja tämä hieno yösuoritus huolimatta orastavasta nuhasta sekä useista hampaanaluista (eilen hammashygienistin varmistamaa tietoa).

Ei riivannut mikään viime yönä, Arvoa nukutti. Vihdoin! Ja sekös oli aamulla iloinen asia.

Kun äiti töihin lähti - vuoronvaihto kotona

Kotiäitiyden viimeiset päivät soljuivat sormien läpi liian nopeaan. Tuntuivat ihan ensimmäisiltä. Vastahan sinä saavuit. Vastahan oli kesä.

Vaikka mahtuuhan väliin päiviä. Melkein vuoden verran. Hauraat ensihetket ovat vaihtuneet hurjaan vauhtiin ja riemuun, joka pirskahtelee ympäri taloa.

Menen piiloon ja sinä säihkähdät onnelliseen hihkaisuun, kun löydät minut. Pärisytät mahaani ja kiipeät ylitseni kun makoilemme olohuoneen matolla. Kurkistat olan taa ennen kuin kurkotat kaukosäätimiä. Huomaanko minä. Juokset karkuun, kun huudan "äiti tulee ottaa kiinni". Osoitat ylös, kun kysyn missä lamppu on. Sanot äiti ja pppu (lamppu).

En ole koskaan ennen kokenut näin paljon vuodessa. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Näin onnellinen.

En ole koskaan pelännyt yhtä paljon. Edinburghin maanalaiset kummituskäytävät olivatkin lasten leikkiä.

En ole koskaan haikaillut menneitä näin paljon. Ja toisaalta kaikki ne hetket toivat minut tälle tielle, jossa on nyt kevyt kulkea toisella puolellani iso ja toisella puolellani pieni mies.

Yritän muistaa, ettei se tähän lopu. Äitiys. Ihan joka päivä edelleen näemme. Aamuin illoin.

Mutta nyt on iskän vuoro hoitaa sinua päivät. Iskä laittaa päikkäreille. Vie sinut värikylpyyn ja mammalle lounaalle. Iskä taistelee ulkovaatteet päälle. Iskä on täällä kun kaadut tai väsyt. Iskän kanssa leikitte piilosta. Muistakaa muskari torstaiaamuisin!

Ei tämä tähän lopu. Mutta kun suljen kotioven takanani, niin tulee kyllä kauhea ikävä

Isänpäivä - itsetehdyt lahjat

Tässä pieni isänpäivävinkki, jolla valmistaa nopeat, helpot, mutta oikeasti aika kivat lahjat useammalle isälle samalla kertaa.

Meillä lähes joka kerhossa on tällä viikolla ollut tarjolla kankaanpainantaa isänpäivälahjoja varten. Idea jalanjälkisukista tuli mulle vähän sattumalta, mutta niitä valmistui nopeasti peräti viisi paria.
Eli nyt on kuulkaa sukkia isoukkia ja varapappaa myöden kaikille Arvon lähipiirin tärkeille isille.

Siitä en sitten tiedä, kestävätkö kuvat näissä miten hyvin pesussa ja tummansinisissä sukissa musta väri ei ollut ihan parhaimmillaan. Täysipuuvillaisissa sukissa pysyisi varmasti. Mutta kuten sanottu, idea tuli kesken työnteon ja näillä mennään tänä vuonna!

Menivät muuten kirjekuoreen eli samalla vaivalla menevät perillä kuin korttikin :)

Psst, älkää paljastako kenellekään! Ja miehelle tiedoksi, että sulle on muutakin, jos kuitenkin luet tämän ennen sunnuntaita :)

Koska vauva omaan huoneeseen?

Mikä vauva? Häh! Arvohan on ihan kohta vuoden.

Ja siirtyi omaan huoneeseensa. N.Y.T. Nyt. Eli viime maanantaina.

Viikonloppuna elettiin vielä ihanan seesteistä kahden herätyksen taktiikkaa. Miksi korjata sitä, jos ei se ole rikki, sanoi viisas äitiystävä, jolle pohdin ääneen Arvon omaan huoneeseen siirtämisen mahdollisuutta.

Sitten tuli maanantaiyö ja Arvo herätti 10 kertaa. Kyllä kiitos, nyt riitti ja näkemiin!

Luonnollisesti töihinpaluuni lähestyessä tämä on ollut tekeillä jo parisen kuukautta. Pinnasänky irrotettiin sängystämme samalla kun vähensin yösyöttöjä 8 kuukauden iässä, mutta se on ollut samassa huoneessa vielä. On ollut sitä ja tätä ja äidistä on tuntunut hurjalta.

Nyt se kuitenkin tapahtui. Oma huone. Tai no, siellä omassa huoneessa on lisäksi vuodesohva ja työnurkkaus. Että oma puolikas huone. Riittänee nyt alkuun.

Sinne nukahti kuin aina ennenkin. "Nukkuuhan se vieraissakin paikoissa", totesi mies. Totta, juuri viime viikolla nukahti muutaman venkoilun jälkeen itsekseen äitini olohuoneeseen.

Muutaman kerran kävimme kuitenkin huoneessa pyörimässä illalla. Katsomassa pientä hämärässä. Ja mies nukkuu muutamat ensimmäiset yöt vielä vieressä vuodesohvalla. Siirtymäaika.

Ja mitäs minä sitten tein? No, ensinnäkin katsoin vielä sängyssä "telkkaria" eli kännykästä HBO Nordicista Divorce-sarjan ekan jakson. Omaa aikaa! Sitten nukuin 8 tuntia äksänä keskellä parisänkyä. Korvatulpilla, mitään en kuullut.
 
Arvolla ja iskälläkin oli yö mennyt kohtalaisesti.

Kirkottomat kummit

Viime perjantaina saimme mieheni kanssa ihanan videoviestin, jossa meitä pyydettiin Arvon kummien pojan epävirallisiksi kummeiksi (koska emme kuulu kirkkoon) eli "kummituksiksi".

Otimme kunnian vastaan ilomielin ja ylpeydellä <3 p="">
Uudelle kummipojallemme tulee kasteen myötä myös virallisia kummeja. Arvollahan on vain näitä "kummituksia", sillä häntä ei kastettu, mutta pidimme kyllä hänelle nimijuhlat.

Kaikki tämä sai minutkin mietiskelemään Arvon kummeja ja heidän pyytämistään. Siitä en olekaan tarkemmin kirjoittanut aiemmin.

Kaikki kirkkoonkuulumattomat eivät ehkä halua lapsilleen kummeja, koska katsovat sen olevan pelkästään kristillinen perinne. Me halusimme kuitenkin "liittää" Arvon elämään joitain erikoisen tärkeitä aikuisia sukulaisten lisäksi. Eihän meillä koskaan voi olla liikaa rakkaita ihmisiä ympärillämme.

Lisäksi vaikka yksi kummien alkuperäinen tarkoitus ehkä on juuri se uskonnollinen kasvatus (en ole tarkemmin historiaan perehtynyt), niin koimme että voimme pyytää kummeilta samalla tavalla tukea meille tärkeiden arvojen opettamiseen Arvolle.

Ja käytännössähän kummi nyt on se sellainen ihana ihminen, joka vie vaikka jätskille ja joka ainakin muistaa syntymäpäivän :)

Me halusimme kummeiksi minun parhaan ystäväni ja hänen miehensä sekä mieheni parhaan ystävän vaimoineen.

Päätimme, että paljastamme kummeille nimen etukäteen, vaikka muille sitä ei kerrottu ennen nimiäisiä. Ja koska olemme miehen kanssa molemmat aika tohveleita, mitä tällaisiin tärkeiden asioiden sanomisiin tulee, niin mietimme, kuinka Arvo itse voisi pyytää kummeja.

Se toteutettiin sitten kirjoittamalla pyyntö hänen bodyynsä, joka oli ensin piilossa paidan alla ja paljastettiin sitten sopivan hetken tullen. Yksi kirjoitusvirhe sinne tekstiin livahti, mutta totesimme sen olevan ihan ok alle kuukauden ikäiseltä pyytäjältä.

Onneksi kaikki kummit suostuivat tehtävään mielellään!

Kummeille teimme itse kummitodistukset nimiäisiin yhden netistä löytämäni mallin mukaan.

Pyysimme apua Arvon kasvattamisessa

ennakkoluulottomaksi, rohkeaksi, avoimeksi,
vastuuntuntoiseksi, avuliaaksi ja
muut huomioivaksi ihmiseksi.

Tämän lisäksi pyysimme kummeilta muutamia heidän erikoisosaamisalueisiinsa kuuluvia asioita, kuten kutsumaan Arvo lettukesteille, pelaamaan Änäriä ja opettamaan kaiken kuuteista.

Samassa hengessä uskallan itse luvata kummipojalleni ainakin lämpöisen sylin, maukasta kasvisruokaa ja turvallisen hoitopaikan, jossa aamupalat nautitaan erityisessä aamupalamajassa.

Ja tietysti sen parhaan mahdollisen eli leikkikaverin. Toivottavasti kummipojasta ja Arvosta tulee parhaat ystävät!

"Laiskan naisen vauva ei käänny"

Kaikille asioille kun on oma viikkonsa nykyään niin sattuipa silmään Facebookissa, että perätilaviikkoa vietetään marraskuun alussa. Kirjoitetaanpa siis siitä!

Arvon lisäksi minulla on tosi monia ystäviä, joiden vauvat ovat olleet myös perätilassa. Itsestä tuntuu, että perätilavauvat ovat yleistyneet. Tai sitten omaan lähipiiriin on vaan sattumalta osunut melkeinpä joka viides vauva perätilaan, vaikka kansallinen luku 4% synnytyksistä.

Perätilojen "hoito" tuntuu vaihtelevan aika paljon, joillekin on suoraan sovittu sektio edes mittoja tarkistamatta, toisten synnytys on käynnistetty ja toisaalla synnytyksiä ei missään tapauksessa käynnistetä, koska perätilasynnytyksen yksi "ehto" on, että se etenee nopeasti.

Itseltäni otettiin magneettikuvauksessa lantion mitat, mutta koska Arvon pää oli kasvanut suureksi ja oli hankalan mallinen, ei hän olisi jalat edellä mahtunut syntymään alateitse. Pää edellä ongelmaa ei olisi ollut. Lääkäri määräsi minut niin sanottuun alatiesynnytyskieltoon, koska sen turvallista sujumista ei voitu mittojen puolesta taata.

Käytännössä tilanne siis oli se, että Arvo olisi saattanut jäädä päästään kiinni synnytyskanavaan. Aika järkyttävä ajatus. Siinäkin mielessä, että jossain muualla maailmassa tätä ei todellakaan olisi tiedetty etukäteen.

Tämä ajatus kuitenkin myös auttoi minua pääsemään pahimman synnytyspettymyksen yli. Olinhan kuitenkin etuoikeutetussa asemassa ja sektionikin tehtiin maailman parhaassa hoidossa. Mutta synnytyspettymystä koin tosiaan silti ja välillä edelleen mietin asiaa. Moni alatiesynnyttäjä on sanonut, että "olin onnekas" tai "en menettänyt mitään". Itse koin kuitenkin menettäneeni yhden luonnollisimmista ja ihmeellisimmistä asioista, mitä ihminen voi tehdä. Synnyttää oman lapsensa.

Perätilan syy jää usein epäselväksi. Arvon pään erikoinen muoto ja koko saattoivat olla joko perätilan syy tai seuraus. Asiaa internetin ihmeellisestä maailmasta tutkiessani löysin sellaisen teorian, että perätila voi johtua esimerkiksi kohdun epätavallisesta muodosta tai asennosta. Kotilääkärinä mietin esimerkiksi sitä, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Tämä aiheuttaa tietysti lantion epäsymmetrian.

Äitiysloman alusta asti olen toiminut kielikummina somalinaiselle. Kerroin hänelle ennen synnytystä, että minulle tehdään sektio, koska vauvani on perätilassa. "Sinä et ole liikkunut tarpeeksi", hän totesi samantien. Sopersin takaisin, että olen kyllä joka päivä käynyt lenkillä...

Vaikka hänen kommenttinsa tuntui ehkä siinä tilanteessa tylyltä, niin tiedän ettei hän sitä tarkoittanut loukkauksena, totesi vain ja toki kielitaitokin vaikutti asian esittämiseen.

Asia jäi kuitenkin mieleeni. Minun toimistotyöläisen jokapäiväinen pieni kävelylenkki ei ehkä ole paljon liikuntaa suuremmassa mittakaavassa. Internetistä löysin tukea ajatukselle liikunnan vähäisyyden vaikutuksesta, istumassa lantio on tietenkin eri asennossa ja ei ehkä ainakaan edistä vauvan kääntymistä pää alaspäin.

No, istumatyö on lisääntynyt.  Ja television katsominen. Painotan nyt, että tämä on ihan omaa pohdintaani eikä mikään yleispätevä tutkimus tai edes väite. Eikä mitenkään lääketieteellistä.
Mutta keksinpä sitten kaiken tämän pohdinnan päätteeksi loppuraskaudesta omasta mielestäni kovinkin vitsikkään sanonnan "laiskan naisen vauva ei käänny". Ehkä. Ehkä ei.

Yhtään tutkimusta perätilojen lisääntymisestä en ole löytänyt, jos joku sellaisesta tietää saa linkata.
Facebookista löytyy vertaistukiryhmä Perätilavauvat.
.
Kuva viikko ennen synnytystä raskausvesijumppapaikan pukkarista. Urheilinhan minä siis ;) Tulipa pieni haikeus katsellessa tuota pötsiä, jossa Arvo pää ylöspäin majaili.

Arvo 11 kuukautta

Uskomatonta! Vauvavuosi on ihan kohta ohi!

Tai oikeastaan se on jo takanapäin, koska meillä asuu nykyään taapero. Arvo kävelee nimittäin enemmän kuin konttaa. Kuukauden aikana hän on oppinut kävelemään jo todella taitavasti. Taitoa ihastellaan joka puolella, missä hän sitä pääsee esittelemään. Hän kun on hoikka ja aika vauvamainen vielä ulkonäöltään, joten tasainen kävely yllättää monet.

"Miten hän jo kävelee? Noin pieni vielä ja noin hyvin!" on yleinen reaktio. Jotkut kyselevät tarkemmin, että tosiaan miten tämä voi olla mahdollista ja ollaanko sitä jotenkin kotona harjoiteltu? Olen miettinyt josko voisin vastata, että "mä oon vaan niin hiton hyvä vanhempi, että mun pentuki kävelee ennen aikojaan." En oo uskaltanut, kun ehkä kaikki ei ymmärrä mun hjuumor... Tyydyn vain toteamaan, että kaikkihan ne ennemmin tai myöhemmin alkavat kävellä.

Video kävelystä ja välillä muutakin, mistä en välttämättä jaksa aina blogata, löytyy Facebookista Hennan Mutsiblogi -sivulta. 

Pieniä muita muutoksia Arvossa on nähtävissä. Edelleen hän on todella rohkea ja menee tilanteessa kuin tilanteessa ihmisten sekaan sekä ottamaan kontaktia. Synttäreilläkin, jossa oli pienessä tilassa parisenkymmentä ihmistä, hän vain otti ja lähti katselemaan ympärilleen sen kummempia miettimättä.

Kuitenkin tässä yhtenä päivänä kerhossa Arvo tuli ensimmäistä kertaa pyytämään syliin ihan muuten vaan. Tähän asti hänellä on ollut joku selkeä tarve, väsy, nälkä, pipi, maito. Nyt hän kävi vaan sylissä kääntymässä ja jatkoi sitten leikkejään.

Juttua riittää, äitiä Arvo hokee välillä ja Aada-serkulleen hän kuulosti sanovan "Aata". Hän ei vielä osoittele tavaroita, mutta haluaa saada tavaran, jos se on jonkun kädessä. Kukkuu-leikki on hauskaa, hän osaa mennä itse verhon taakse piiloon ja musiikin rytmitkin alkavat pikkuhiljaa löytyä jumppaamisen muodossa.

Hiukset on alkaneet tuuhentua. Takaraivolla on sellaista säkkärää kuin isällään, liekö tulossa luonnonkiharat.

Olemme käyneet Arvon kanssa vauvauinnissa kolmekuukautisesta. Hän on ihan huikea sukeltelija ja osaa jo houkuteltuna "hypätä" itse veteen vedenrajassa olevalta tuolilta. Vesipeto! Uintia aiomme jatkaa ensi vuonna perheuinnissa, jossa sitten vähän enemmän temppuillaan.

Yöt. Ne menivät hetken jo niin hyvin. Nyt on taas ollut vähän vaihtelevampaa, mutta yhden herätyksen taktiikka ei ole enää valitettavasti käytössä.

Herätyksiä on siis useita. Aamulla nukutaan 6-9 väliin, riippuen nukahtaako Arvo vielä torkkumaan viereen. Maitoa vasta aamupalan jälkeen. No, ehkä on tulossa hampaita. Tai on jotain muuta. Seuraava askel on kuitenkin omaan huoneeseen siirtyminen, nythän pinnasänky on ollut erillään meidän sängystä jo muutaman kuukauden.

Päikkäreitä Arvo nukkuu vielä pääasiallisesti kahdet. 3-4 tuntia heräämisestä hän väsähtää ja sama juttu vielä myöhemmin iltapäivällä.

Tämä olikin viimeinen kokonainen kuukausi, jonka vietin Arvon kanssa kotona. Kahden viikon päästä aloitan työt. Niistä fiiliksistä lisää myöhemmin, tuntuu että kovin nopeasti se tulee, mutta toisaalta kun mietin niitä alkuvuoden hetkiä kun köllöteltiin peiton alla pikkumöttösen kanssa, niin onhan niistä jo aikaa. Nyt hän jo laskee liukumäestä... Iskänsä kanssa, äitiä vielä jännittää.