Tavastian lasten sunnuntai

Astelin tänään kello 14 Tavastialle käsipuolessani siskontyttö ja määränpäänä Paukkumaissin konsertti.

Lapsi oli ihan hurmiossa, pomppi ja tanssi melkein koko tunnin. Täti oli ehkä vähän hermostunut ensimmäistä kertaa lapsesta täysin vastuussa olemisesta, muttei ennakko-odotusten mukaisesti hermostunut ympärillä vilisevään lapsilaumaan vaan nautiskeli hyvästä meiningistä ja lasten ilon seuraamisesta.

Bändiä voin suositella, Tavastian järjestelyt toimivat lapsitapahtumassakin ja hinta oli vain 10 e per nuppi.

Ja tapahtumasta ihan unohtumattoman teki tietysti seura. Ihana laps <3

Out with the old, in with the new

Pois yksiöstä. Pois Töölöstä. Pois parvelta. Pois tupakoivan naapurin luota. Pois pikkukeittiöstä ja pois pikkuvessasta. Pois ulko-oveaan aamuisin kuusi kertaa rynkyttävän herran naapurista. Pois ihmisten parista, jotka kantoivat lehtiroskikseen käytävälle laittamani lehtikassin, jossa luki ”saa ottaa”. Pois ministerin kanssa jaetusta kerroksesta. Pois kodista, jota yksi jatkoilla ensimmäistä kertaa luonani vieraillut kaveri luuli varastoksi. Pois puistossa yötä myöten haukkuvan lehmän kokoisen koiran luota. Pois Alepan söpön myyjän luota. Pois lapsellisen hyllyn luota. Pois rakkaiden naapuritalossa asuvien ystävien luota. Pois ikkunan alla sijaitsevasta puistosta. Pois lenkkipolun läheisyydestä. Pois asunnosta, jossa ei kahden vuoden aikana käynyt yhtään hyvää miestä (excluding kaverit). Pois muovimattolattialta, jolla olen monesti nukkunut, kun parvelle kipuaminen tuntui liian vaaralliselta. Pois Ravintola Mountainin nurkilta. Pois pyykkikoneettomuudesta. Pois tiskikoneettomuudesta. Pois asunnosta, jonka alunperinkin piti olla vain väliaikainen pysähdyspaikka.

Kaksioon. Keskustaan. Isoon valkolautalattiaiseen keittiöön. Vilkkaalle kadulle, sisäpihan hiljaisuuteen. Kämppikseksi.

Olen siis muuttanut. Enkä ole ainut. Sisko perheineen on muuttanut takaisin Suomeen. Paras kaveri on muuttanut takaisin Helsinkiin. Kämppis muuttaa meidän yhteiseen asuntoon ensi viikonloppuna.

Sade rapisee ikkunaan. Tavarat on levällään lattialla. Keittiön kaapit ovat vielä täysi mysteeri. Tää tuntuu hyvältä.

Placebo

Ah. Nimensä muikaisesti bändi tarjoili parasta lumelääkettä krapulaan, mitä maailmansa myynyt tyttö voi sunnuntaihinsa toivoa.

Lisäksi inspiroiduin aivan valtavasti. Jos minulla olisi ollut mukanani paperilappu, olisin rustannut ajatuksiani ehkä siihen. Jos olisin kehdannut.

Keikan aikana mietin ensimmäistä kertaa kun näin Placebon livenä. Se oli niinkin kauan sitten kuin viime kesänä Provinssirockissa. Nenä kylmentyneenä Seinäjoen vilpoisessa alkukesän yössä. Huutoa, laulua, kossumehun juomista muovituopeista ja sitten nukkumaan telttaan. Provinssin ja kesän ajatteleminen tuntui hyvältä. Ihan oikeasti lämmitti sisältä.

Mietin, että osaako noita hetkiä arvostaa tarpeeksi silloin kun ne tapahtuvat. Mietin, miksi niin harvoin ajattelen kaikkia niitä hyviä muistoja, hienoja hetkiä ja ihania matkoja, jotka olen kokenut. Kesää... Niin usein sitä juuttuu vaan siihen yhteen tammikuun päivään, jolloin kaikki meni päin helvettiä. Tai yhdessä tutussa kuppilassa pöydän toiselta puolelta jo vuosia sitten lausuttuun lyhyeen, mutta karuun, lauseeseen. "Tietsä, ei sukat pyöri jaloissa."

Alla lainaus ex-blogista koskien asiaa, jota ajattelen päivittäin hymyillen ja josta muistan myös olla kiitollinen.

7. helmikuuta 2007

Minusta tuli täti.

Kello kymmenen aikaan tiistaina 6.2. syntyi maailmaan pikkuruinen ruttuinen rinsessa. 50 senttiä ja 3,3 kiloa sileää poskea, pikkuruisia varpaita, uutukaisen vauvan tuoksua ja onnea. Tämä täti on myyty. Kaikki uuden perheen jäsenet (äiti,isi ja napu) voivat hyvin ja hehkuvat onnea. Kova ikävä on jo nyyttiä, vaikka näin hänet vain muutama tunti sitten. Ihan turha yrittää mitään muuta kirjoittaakaan, ei mielessä pyöri yhtään muuta ajatusta. Juuri ja juuri saan työpaikalla kirjoitettua koiran kakoista ja hiihtolomista... Pieni napu on saanut tätinsä ihan sanattomaksi <3

Tunnit

Maanantai-tiistai. Kaksi päivää. Töitä takana 22 tuntia. Jumppaa 1 tunti.

Viikonloppu. Kaksi päivää sekin. Junassa yhteensä 4,5 tuntia. Bileet 7 tuntia. Baaria 5 tuntia. Krapulaa joitakin kymmeniä minuutteja. Hotellissa nukkumista 6 tuntia. Ahdistusta jokunen tunti sunnuntai-iltana. Hauskaa noin 28 + 1 tuntia (talviaikaan siirtyminen).

Mua väsyttää. Uniaikaa jäljellä ennen herätyskellon pirinää 7 h.

26

Sain äidiltä kortin, johon hän oli bongannut 80-vuotiaan kokonimikaimani haastattelun. Nainen on juuri sen näköinenkin, miltä saatan itsekin näyttää 54 vuoden päästä. "Vierivä kivi ei sammaloidu", on kaiman motto.

Siskon perheeltä sain kortin, jossa on Aadan piirtämä karhu. Se on hieno. Sain myös lahjaksi syntymäpäivälaulun puhelimitse.

Isältä sain kortin, jossa on "se oikea hoidettavien asioiden lista". Jakamisen arvoinen, se kuuluu näin:

Laula. Toivo. Hymyile tuntemattomille. Opi asioita. Huomaa hyväsydämisyys. Syö jäätelöä. Laske lahjasi. Naura. Rakasta. Rakasta lisää.

Ystäviltä sain kukkia, kassin, lahjakortin Ben&Jerry'sille, osoitekirjan, juomia, suklaata, itsetehdyn kruunun ja ihanat kemut, joissa pelattiin hölmöä humalaisille tarkoitettua peliä melkein aamukuuteen.

Itseltäni sain kassin, tietokoneeseen virtalähteen (tilttasi synttäriaamuna), kriisin taltuttamisen, uuden vaatekaapin ja pieniä päätöksiä. Niistä lisää myöhemmin, jos joskus etenevät pienistä päätöksistä suuriksi suunnitelmiksi :)

Maailma antoi minulle lohjenneen hampaan syntymäpäiväni. Paikan alle oli tullut syvä reikä ja siksi paikka lohkesi ilmeisesti Marimint-karkkeja syödessä. Kävin korjauttamassa sen torstaina. Ruskeasuon hammashoitola. Kannattaa käydä keskellä päivää, jos kaipaa villiä menoa. Setiä laskettelulaseissa, tätejä huutamassa kaikille ohikulkijoille, narkkareita. Hammashoitolassa oli myös mukavin koskaan tapaamani hammaslääkäri. Kertoi ja kannusti ihan kuin lasta. Taisi se jopa silittää poskea jossain vaiheessa. Jostain syystä se kaiken jännityksen keskellä tuntui mukavalta, vaikka en yleensä pidä siitä, että minua kohdellaan kuin lasta.

Olenhan jo 26.

Mielipuolen päiväkirja

Martti Suosalo oli aivan mahtava. Käykää katsomassa, vaikuttavaa oli. Erilaista.

Tässä seuraa omaa mielipuolista tekstiä. Sitä lukiessanne suosittelen pitämään mielessä, että minulla on syntymäpäivä lauantaina ja siksi oikeus pieneen eksistentiaaliseen kriisiin. (Eli älkää ottako ihan tosissanne)

Vanheneminen ei minua varsinaisesti pelota. Sehän on vaan numero. Mutta mikä minua aina näinä lokakuun pitkinä yksinäisinä hetkinä pelottaa, on se, että onko tämä mun elämä millään mallilla? Mihin mä oon menossa ja mistä tulossa? Mitä mä haluan ja mitä mä saan ja kuinka näiden kahden välillä tasapainotellaan?

Vuodet vilisee tuossa ja mä suunnittelen ja haaveilen, mutta mitä oikeasti tapahtuu? Ja onko se mitä tapahtuu sittenkin oikeasti sitä mitä haluan? Mulla on osa-aikatyö (oikeasti lähes kokoaikainen), jossa viihdyn ja jolla elätän itseni. Miksi mulla edes pitäis olla vakituista, jos näin on hyvä?

Mulla ei oo miestä, mutta yksinolo on hyvä- useimmiten. Vähän enemmän sutinaa sais olla, mutta haluaisinko mä oikeasti edes mitään vakavaa suhdetta?

Mulla on 20 neliön pieni vuokrakämppä, joka ei oo kummosessa kunnossa. Mutta se on hyvällä paikalla ja halpa. Ja asuntolainaa ei mulle kuitenkaan annettais. Ja haluanko mä sitoa itseni loppuelämäkseni lainakoukkuun? Ja jos en halua, niin miksen ja pitäiskö mun haluta?

Toiset kirjoittaa vakituisia työsopimuksia, asuntolainoja ja vihkitodistuksia ja mä mietin mitä mä haluan kirjoittaa?

Kun en mä tiedä. Tai tiedän. Kirjan ;)

Häät 10.10.2009

Lauantaina vietin siis ensimmäisiä kaverihäitä Kauniaisissa. Itseäni jännitti niin, etten nukkunut juuri ollenkaan edeltävänä yönä. Turhaan jännitin kaikki meni täydellisesti.

Morsian oli sulhasen sanoin maailman kaunein tyttö ja se oli kyllä ihan totta. Koko päivä ja tilaisuus ja tunnelma oli yhtä onnea vaan. Häät olivat aivan pariskunnan näköiset ja koska he ovat mahtavia, oli tilaisuus sen mukainen :) Itkua tuhrattiin useampaan otteeseen. But the good kind.

Omalta osaltani voin kertoa, että rikoin perjantaina ostamani rannekorun jo menomatkalla. Sukkahousussa oli pieni veriläikkä koko päivän aamulla sheivatusta polvesta ja loppuillasta sain vielä kokonaisen boolimukillisen rinnuksilleni. Mutta se on vaan tyypillistä. Ja pienen pienet neuroottiset ajatukset näistä epäkohdista hukkuivat kaikkeen siihen iloon ja onnellisuuteen.

Harvoin pappeja siteeraan, mutta nyt on ihan pakko. Pappi mainitsi puheessaan useamman kerran sanan erotiikka. Lempikohtani - "Ystävyyden puutarhassa erotiikka kukkii".

P.s. Onpas vaikea kirjoittaa onnellisista asioista. Paljon helpompi pukea tunteensa sanoiksi kun on surullinen, väsynyt tai muuten vaan onneton. Sitten sitä menee sanattomaksi näinkin hienojen asioiden äärellä, eikä voi sanoa muuta kuin että <3