"Laiskan naisen vauva ei käänny"

Kaikille asioille kun on oma viikkonsa nykyään niin sattuipa silmään Facebookissa, että perätilaviikkoa vietetään marraskuun alussa. Kirjoitetaanpa siis siitä!

Arvon lisäksi minulla on tosi monia ystäviä, joiden vauvat ovat olleet myös perätilassa. Itsestä tuntuu, että perätilavauvat ovat yleistyneet. Tai sitten omaan lähipiiriin on vaan sattumalta osunut melkeinpä joka viides vauva perätilaan, vaikka kansallinen luku 4% synnytyksistä.

Perätilojen "hoito" tuntuu vaihtelevan aika paljon, joillekin on suoraan sovittu sektio edes mittoja tarkistamatta, toisten synnytys on käynnistetty ja toisaalla synnytyksiä ei missään tapauksessa käynnistetä, koska perätilasynnytyksen yksi "ehto" on, että se etenee nopeasti.

Itseltäni otettiin magneettikuvauksessa lantion mitat, mutta koska Arvon pää oli kasvanut suureksi ja oli hankalan mallinen, ei hän olisi jalat edellä mahtunut syntymään alateitse. Pää edellä ongelmaa ei olisi ollut. Lääkäri määräsi minut niin sanottuun alatiesynnytyskieltoon, koska sen turvallista sujumista ei voitu mittojen puolesta taata.

Käytännössä tilanne siis oli se, että Arvo olisi saattanut jäädä päästään kiinni synnytyskanavaan. Aika järkyttävä ajatus. Siinäkin mielessä, että jossain muualla maailmassa tätä ei todellakaan olisi tiedetty etukäteen.

Tämä ajatus kuitenkin myös auttoi minua pääsemään pahimman synnytyspettymyksen yli. Olinhan kuitenkin etuoikeutetussa asemassa ja sektionikin tehtiin maailman parhaassa hoidossa. Mutta synnytyspettymystä koin tosiaan silti ja välillä edelleen mietin asiaa. Moni alatiesynnyttäjä on sanonut, että "olin onnekas" tai "en menettänyt mitään". Itse koin kuitenkin menettäneeni yhden luonnollisimmista ja ihmeellisimmistä asioista, mitä ihminen voi tehdä. Synnyttää oman lapsensa.

Perätilan syy jää usein epäselväksi. Arvon pään erikoinen muoto ja koko saattoivat olla joko perätilan syy tai seuraus. Asiaa internetin ihmeellisestä maailmasta tutkiessani löysin sellaisen teorian, että perätila voi johtua esimerkiksi kohdun epätavallisesta muodosta tai asennosta. Kotilääkärinä mietin esimerkiksi sitä, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Tämä aiheuttaa tietysti lantion epäsymmetrian.

Äitiysloman alusta asti olen toiminut kielikummina somalinaiselle. Kerroin hänelle ennen synnytystä, että minulle tehdään sektio, koska vauvani on perätilassa. "Sinä et ole liikkunut tarpeeksi", hän totesi samantien. Sopersin takaisin, että olen kyllä joka päivä käynyt lenkillä...

Vaikka hänen kommenttinsa tuntui ehkä siinä tilanteessa tylyltä, niin tiedän ettei hän sitä tarkoittanut loukkauksena, totesi vain ja toki kielitaitokin vaikutti asian esittämiseen.

Asia jäi kuitenkin mieleeni. Minun toimistotyöläisen jokapäiväinen pieni kävelylenkki ei ehkä ole paljon liikuntaa suuremmassa mittakaavassa. Internetistä löysin tukea ajatukselle liikunnan vähäisyyden vaikutuksesta, istumassa lantio on tietenkin eri asennossa ja ei ehkä ainakaan edistä vauvan kääntymistä pää alaspäin.

No, istumatyö on lisääntynyt.  Ja television katsominen. Painotan nyt, että tämä on ihan omaa pohdintaani eikä mikään yleispätevä tutkimus tai edes väite. Eikä mitenkään lääketieteellistä.
Mutta keksinpä sitten kaiken tämän pohdinnan päätteeksi loppuraskaudesta omasta mielestäni kovinkin vitsikkään sanonnan "laiskan naisen vauva ei käänny". Ehkä. Ehkä ei.

Yhtään tutkimusta perätilojen lisääntymisestä en ole löytänyt, jos joku sellaisesta tietää saa linkata.
Facebookista löytyy vertaistukiryhmä Perätilavauvat.
.
Kuva viikko ennen synnytystä raskausvesijumppapaikan pukkarista. Urheilinhan minä siis ;) Tulipa pieni haikeus katsellessa tuota pötsiä, jossa Arvo pää ylöspäin majaili.

Arvo 11 kuukautta

Uskomatonta! Vauvavuosi on ihan kohta ohi!

Tai oikeastaan se on jo takanapäin, koska meillä asuu nykyään taapero. Arvo kävelee nimittäin enemmän kuin konttaa. Kuukauden aikana hän on oppinut kävelemään jo todella taitavasti. Taitoa ihastellaan joka puolella, missä hän sitä pääsee esittelemään. Hän kun on hoikka ja aika vauvamainen vielä ulkonäöltään, joten tasainen kävely yllättää monet.

"Miten hän jo kävelee? Noin pieni vielä ja noin hyvin!" on yleinen reaktio. Jotkut kyselevät tarkemmin, että tosiaan miten tämä voi olla mahdollista ja ollaanko sitä jotenkin kotona harjoiteltu? Olen miettinyt josko voisin vastata, että "mä oon vaan niin hiton hyvä vanhempi, että mun pentuki kävelee ennen aikojaan." En oo uskaltanut, kun ehkä kaikki ei ymmärrä mun hjuumor... Tyydyn vain toteamaan, että kaikkihan ne ennemmin tai myöhemmin alkavat kävellä.

Video kävelystä ja välillä muutakin, mistä en välttämättä jaksa aina blogata, löytyy Facebookista Hennan Mutsiblogi -sivulta. 

Pieniä muita muutoksia Arvossa on nähtävissä. Edelleen hän on todella rohkea ja menee tilanteessa kuin tilanteessa ihmisten sekaan sekä ottamaan kontaktia. Synttäreilläkin, jossa oli pienessä tilassa parisenkymmentä ihmistä, hän vain otti ja lähti katselemaan ympärilleen sen kummempia miettimättä.

Kuitenkin tässä yhtenä päivänä kerhossa Arvo tuli ensimmäistä kertaa pyytämään syliin ihan muuten vaan. Tähän asti hänellä on ollut joku selkeä tarve, väsy, nälkä, pipi, maito. Nyt hän kävi vaan sylissä kääntymässä ja jatkoi sitten leikkejään.

Juttua riittää, äitiä Arvo hokee välillä ja Aada-serkulleen hän kuulosti sanovan "Aata". Hän ei vielä osoittele tavaroita, mutta haluaa saada tavaran, jos se on jonkun kädessä. Kukkuu-leikki on hauskaa, hän osaa mennä itse verhon taakse piiloon ja musiikin rytmitkin alkavat pikkuhiljaa löytyä jumppaamisen muodossa.

Hiukset on alkaneet tuuhentua. Takaraivolla on sellaista säkkärää kuin isällään, liekö tulossa luonnonkiharat.

Olemme käyneet Arvon kanssa vauvauinnissa kolmekuukautisesta. Hän on ihan huikea sukeltelija ja osaa jo houkuteltuna "hypätä" itse veteen vedenrajassa olevalta tuolilta. Vesipeto! Uintia aiomme jatkaa ensi vuonna perheuinnissa, jossa sitten vähän enemmän temppuillaan.

Yöt. Ne menivät hetken jo niin hyvin. Nyt on taas ollut vähän vaihtelevampaa, mutta yhden herätyksen taktiikka ei ole enää valitettavasti käytössä.

Herätyksiä on siis useita. Aamulla nukutaan 6-9 väliin, riippuen nukahtaako Arvo vielä torkkumaan viereen. Maitoa vasta aamupalan jälkeen. No, ehkä on tulossa hampaita. Tai on jotain muuta. Seuraava askel on kuitenkin omaan huoneeseen siirtyminen, nythän pinnasänky on ollut erillään meidän sängystä jo muutaman kuukauden.

Päikkäreitä Arvo nukkuu vielä pääasiallisesti kahdet. 3-4 tuntia heräämisestä hän väsähtää ja sama juttu vielä myöhemmin iltapäivällä.

Tämä olikin viimeinen kokonainen kuukausi, jonka vietin Arvon kanssa kotona. Kahden viikon päästä aloitan työt. Niistä fiiliksistä lisää myöhemmin, tuntuu että kovin nopeasti se tulee, mutta toisaalta kun mietin niitä alkuvuoden hetkiä kun köllöteltiin peiton alla pikkumöttösen kanssa, niin onhan niistä jo aikaa. Nyt hän jo laskee liukumäestä... Iskänsä kanssa, äitiä vielä jännittää.

Aamuhetki

Havahdun siihen, että Arvo raaputtaa lakanaa. Hän herää siis ihan kohta.

On vielä hämärää. Tai pimeää. Ainut valo tulee pienestä yövalosta.

Kurkistan puolella silmällä kelloa. 8.23. Nyt herätään oikeasti. Olemme pari tuntia torkkuneet vierekkäin.

Hetken päästä kuulen, kun Arvo havahtuu ja nousee heti sen jälkeen istumaan. Hän kaatuu uudelleen sängylle, ei ole vielä täysin hereillä edes. Katson hänen touhuaan.

Sitten Arvo kömpii sängyn poikki lähemmäs. Hän painaa pään solisluuni päälle katsoen poispäin ja hengähtää.

"Äitihhhhhh". Ihan selvästi. Ihan varmasti. Ehkei vielä tarkoituksella, mutta silti sydämeeni asti.

Imetys - miten kauan jatkan?

Kyllähän se itsestäkin usein jo aika hankalalta tuntuu. Arvo pyörii kuin hyrrä, vähintään jalka vipattaa. Vaihtaa puolta ja kalkattaa välissä.

Ja kyllä se välillä tuntuu oudoltakin. Itse imetän isoa rötkyäni ja vieressä ystävä viikon vanhaa pikkuistaan. En koskaan kuvitellut imettäväni isoa rötkyä.

Julki-imetys nolotti aluksi, mutta nopeasti totuin siihen ja olenkin imettänyt siitä lähin ihan kaikkialla ja koska vaan. Ratikassa, laivaterminaalissa lattialla, ravintoloissa, puistonpenkillä pakkasessa ja liikkuvassa autossa (tissi turvakaukaloon kun itse vöissä -menetelmä hallussa!). Itselle on tärkeitä olleet toimivat imetysvaatteet, joista se sujuu helposti ja omat rajat eivät ylity liiaksi. Mutta onnistui missä vaan ja koska vaan.

Viime aikoina olen huomannut, etten tahdo enää imettää missä vaan ja koska vaan. Iso rötky venkoilee, omat rajat paukkuvat. En tunne oloani enää mukavaksi. Onneksi Arvoa on jo helppo hämätä. Kiinnittää huomio toisaalle, tarjota muuta ruokaa. Olenkin yrittänyt vähentää pikkuhiljaa imetyksen ruoan jälkeisiin kertoihin.

En oikeastaan ole missään vaiheessa asettanut mitään takarajaa imetykselle. Tavoite oli puoli vuotta ja se täyttyikin, mutta siinä vaiheessa imetys oli helpompaa kuin koskaan ennen, joten miksi lopettaa.
Yöimetys kävi voimille kesällä ja ensin vähensin sitä ja lopetin kokonaan noin kuukausi sitten. Imetän ennen hampaidenpesua illalla ja seuraavan kerran aamupalan jälkeen.

Monet kyselivät kesällä, ehkä jo keväällä, kauanko aion imettää. Vuoden ainakin, olen kai useimmin vastannut. Niin kauan kuin tuntuu hyvältä. Huonoina päivinä olen toivonut jo pikaista loppumista... Tai oikeastaan vain alkukuukausina, kun imetin koko ajan ja se sohvan nurkassa könötys tuntui jo vapaudenriistolta.

Nykyään enemmän jo kuulee "ai, sinä vielä imetät" tai "et sä varmaan enää imetä". Vaikkei tarkoituksella, siihen liittyy sellainen pieni sävy.

Ennen Arvon syntymää sanoin varmasti monelle "lopetan ennen kuin oppii sitä pyytämään". Tähän liittyi minulla sellainen väärinymmärrys, että en ennen lapsen saamista tiennyt, että maito on pääasiallinen ruoka vuoden ikään. Luulin, että kun oppivat syömään perunaa niin pärjäävät sillä. No, ei se niin ollutkaan.

Nyt kun se vuoden imetyksen suositeltu rajapyykki lähenee, tulee samalla myös ajankohtaiseksi töihinpaluu. Imetys tulee vähenemään joka tapauksessa, ehkä osittain huomaan taas toivovani, että se samalla loppuisi... Ja sitten taas toisaalta kävin viime viikolla imetystukiryhmässä kyselemässä neuvoa töiden ja imetyksen yhdistämisestä.

Kun sitten on yksi henkilökohtainen mutta.

Ihminenhän on siitä kumma laji, että aikuisenakin juomme toisen lajin maitoa. Suomalaisina olemme siitä kumma kansa, että niin paljon ja koko ajan.

Ja kun maidostahan imetyksessäkin on luonnollisesti siis kyse. Plus tietysti kaikki muu terveydellinen hyöty, kyllähän vähän mietin että miksei Arvo sairastunut meillä useamman päivän jyllänneeseen vatsatautiinkaan...

Mutta siis mun, joka kasvatan lapsestani kasvissyöjää, ahdistun maitoteollisuudesta ja ihailen vegaaneja, on siis vähän vaikea perustella itselleni, että miksi lopettaisin oman maidon antamisen ja korvaisin sen lehmänmaidolla?

Me emme miehen kanssa juo maitoa kuin kahvissa, Arvolle ajattelin koittaa tarjota esimerkiksi kalsiumrikastettua kauramaitoa ruokajuomaksi. Kalsiumiahan saa muistakin lähteistä. Kasviksistakin. Ja juustoa kuitenkin käytämme paljon. Jugua ja rahkoja vaihtelevasti. Toki Arvon kohdalla tähän pitää kiinnittää enemmän huomiota.

Kauanko aion siis imettää? Niin kauan kuin se onnistuu, minusta tuntuu hyvältä ja Arvo tahtoo. Niin kauan kuin kaikki nämä ehdot täyttyvät.

Pohjoismainen imetysviikko on menossa nyt. Kuva on kesältä ja paljon imetystietoutta Imetyksen tuen sivuilta täältä.

Varma kikka karistaa raskauskilot!

Ilmainen ja kiva vinkki kaikille, jotka näin 10 kuukautta raskauden jälkeen vielä painivat niiden harmillisten jenkkakahvojen kanssa: vatsatauti.

Noudatin tätä ihmedieettiä torstaista sunnuntaihin. Hellii sekä kehoa että mieltä ravata vessanpöntön ja energisen, viime viikolla varmuutta kävelyynsä saaneen, taapertajan väliä. Aina välissä lankkua sohvalla ja Jaffaa. Limua onneksi saa tässä dieetissä vetää niin paljon kuin kestää, mitään sen kiinteämpää ei.

Miehen otin mukaan ruokavalioon launtaina, koska mikään ei tiivistä avioliittoa niin kuin vessanpöntön halailu vierekkäin. Eli parisuhdeterapiakin tuli hoidettu samalla. Pikku-ukkeli säästyi onneksi kokonaan.

Ja hei voin kertoa, että kyllähän kilot karisi!

Itsellä lähti kolme kiloa, jotka korvamerkitsin prosessin aikana viimeisiksi raskauskiloiksi. Jipii, vihdoin!!! Kesäkiloja kyllä vielä jäi viitisen.

Marja Hintikka Livessä tänään aiheena "Häpeisit, läski äiti!". Aattelin katsoa.

Ai niin, täytän tänään 33 vuotta (voitte onnitella!) ja viimeisen vuoden aikana oon oppinut, en ehkä täysin hyväksymään itseäni, mutta relaamaan tämän oman kroppani kanssa. Siinä on tuommoista ja tämmöistä, mutta en enää joka kerta kyttäile niitä peilin ohi kävellessä. Hyvä mä!

Vegevauva: Täytetyt paprikat

Täytetyt paprikat (retropöperöä suoraan 80-luvulta) on hyvä hävikkiruoka. Osta vain paprikat ja laita sisään vaikka jonkun kastikkeen jämät tai mitä jääkaapista sattuu löytymään. Sormiruokailijalle tää oli mitä sopivin ruoka myös, koska sen voi nutustaa astioineen päivineen.

Meillä paprikoihin sujahti tällä kertaa pari tomaattia, pilkotut paprikoiden "hatut", punasipulia, raastettu porkkana ja valkosipulia. Pilkoin kaikki yhteen ja paistelin samalla kertaa pannulla. Lisäsin sekaan soijarouhetta ja reippaasti suolatonta jauhelihamaustetta ja hiukan vettä. Keitin valmiiksi riisiä ja sekoitin sen myös seokseen.

Sitten erotin Arvolle täytteen, johon lisäsin maustamatonta (ainakin Pirkalla vähäsuolaista) tuorejuustoa ja täytteen jäähdyttyä munan (pysyi näin paremmin sormiruokailijan näpeissä koossa ja kypsän sai pilkottua täytteen levahtamatta).

Aikuisten täytteeseen lisäsin parin juuston kannikkaa raastettuna, soijakastiketta ja 3 juuston -kermapurkin. Käytän tosi harvoin mitään näitä maustettuja kermoja, mutta täytyy sanoa että tähän se kyllä toi tosi kivaa makua.

Paprikat täyteen ja öljyttyyn vuokaan ja n. 30 min 200-asteisessa uunissa.

Ja arvatkaas, Arvo söi kokonaisen paprikan täytteineen! Hän ihan ahmi täytettä. Ja maistuivat nämä vanhemmillekin.

Paprika itsessään jäi Arvolle vähän turhan rouskuvaksi ja osin hänen oli tyytyminen sitä vain imeksimään. Seuraavan kerran esikypsentäisin Arvon paprikaa etukäteen vaikka mikrossa.

Yhä enemmän ollaan nyt siirtymässä koko perheen yhteiseen ruokaan, se on tosi kätevää ja selvästi Arvokin syö paremmalla ruokahalulla tällaista "oikeaa ruokaa"!

Vastasyntyneen äiti, tiedä nämä!

Ihana, paras ystäväni valmistautuu ihan pian koittavaan synnytykseen. Olen jo aiemmin ajatellut, että pitäisi koota joku vinkkilista vastasyntyneen äidille, mutta se on jäänyt. Ja nyt tein sen, vähän nämä on tällaisia sekalaisia! Suhteellisen yleispäteviä, joitain ihan randomeja ja viimeinen vinkki vain mun ystävälle.

- Tee se, mitä jaksat. Ei tarvitse suorittaa, mutta minusta oli tosi ihana näpertää joulukarkkeja Arvon ollessa viikon.

- Tisseihin bepanthenia ja rintakehän päälle lämmin kaurapussi, kun menet sänkyyn. Ja muista, ettei se mikä tuntuu "koko ajan vaan istun tässä ja imetän" kestä ikuisesti.

- Pyydä kaikkia vierailijoita tuomaan ruokaa.

- Juo paljon!

- Ja herkuttele! Raskauskilot-shcmaskauskilot, ehtii parin kuukauden päästäkin (tai kymmenen... grhm..). Joillekin se on kilpailu, mutt onneksi siihen ei tarvii osallistua. Niinku ei maratonillekaan, jos ei tykkää juosta!

- Jos haluat ja se on mahdollista, käy ulkona piipahtamassa ilman lasta jo aika alussa. Ehkä kaupassa. Itsellä pään kasassa piti se, että ulkona käväisi valoisalla. Vaikka vartin.

- Synnärillä kätilöistä kaikki irti. Kysy, kysy, kysy ja vaadi.

- Älä pelästy, jos kolmantena päivänä synnytyksestä itket koko ajan. Ahdistusta, onnea ja sitä pakahduttavaa rakkautta. Se on hormonaalista (raskaus päättynyt, imetys alkaa) ja väistyy 90 prosenttisesti. Pikkisen siitä jää kuitenkin.

- Muutenkin kaikki tunteet ovat sallittuja. Ja kaikki on yhtä pihalla alkuun. Se helpottaa 90 prosenttisesti. Pikkisen siitä alun kaaoksestakin kuitenkin jää.

- Hyppää uuteen elämään, johon olet valmistautunut, mutta johon et voinut mitenkään valmistautua.

- If all else fails, you ALWAYS call me! Or if all goes like in Strömsö, you can call me anyways!