Olen P:n kasvisruokavalion takia joutunut/saanut perehtymään aika paljon kasvisruokiin viimeaikoina. Olen aina pitänyt itseäni ihan kohtalaisena kokkina, mutta pelkästään itselleni olen ollut huono tekemään mitään vaivaa vaativaa ruokaa tai kokeilemaan erikoisuuksia. Ja sitten kun on tehnyt jotain isomman satsin, niin sitä yhtä ja samaa pöperöä on joutunut syömään viikon.
Nyt olen löytänyt itseni tekemästä risottoja, piirakoita ja curryja - käyttämässä jopa parikin tuntia päivässä ruoanlaittoon. Ennen olisin kai pitänyt sitä tietyllä tapaa ajantuhlaamisena. Maksalaatikko lämpiää mikrossa kahdessa minuutissa. Ja on hyvää.
Olen etsinyt mielenkiintoisia ohjeita ja sitten soveltanut niitä mieleni mukaan. Olen tehnyt oivalluksia ja saanut niistä suurta tyydytystä. Tiedän nyt, että kun kasvispihvitaikinassa on kesäkurpitsaa pitää se paistaa heti suolan lisäämisen jälkeen tai vesi valuu kesäkurpitsasta ulos. Tiedän miten paljon valkoviiniä voi laittaa risottoon ilman, että se maistuisi viinalta. Tiedän paljonko soijarouhetta ja tomaattimurskaa on sopivasti isoon lasagneen. Niin että se on vielä seuraavanakin päivänä kosteaa.
Olen huomannut kehuvani itse tekemääni ruokaa melko estottomasti. Lähinnä se on kuitenkin ihmettelyä, että olen saanut jotain hyvää aikaiseksi. Varsinkin kun yleensä en noudata ohjeita kovinkaan orjallisesti ja mausteiden käyttö kasvisruoissa on välillä vaikeaa. ”Hei täähän on niinku oikeasti hyvää.”
Mietin tässä juuri reseptien jakamista täällä blogissani. Mutta en halua tästä mitään ruokablogia. En halua olla ruokabloggaaja. Vaikka kai niitä tosi hyviä, oivalluksia sisältäviä vois laittaa. Laitan jos jaksan.
Hei kato, sä alat hiffaa keittiöö :)
ReplyDeleteJonne