Isotäti on aina oikeassa

Kävin eilen isotädillä. Hänen vanha piikkimattonsa oli rikkoutunut (se olikin oikeasti tuusan nuuskana) ja minä hankin hänelle uuden. Ei muuten ollut mikään helppo nakki, kun ei ole enää mikään muotituote toi piikkimatto. Mutta isotäti haluaa nukkua yönsä sellaisen päällä. Suotakoon se hänelle, vaikka paketin varoituksissa suositellaan vain 0,5-1,0 tunnin makoilua maton päällä.

Kysyin sitten, että saisko tämän vanhan maton viedä roskikseen mennessään?

"Ei."
"Mitä ihmettä sä voit tällä risalla matolla tehdä?"
"Mä säästän sen, jos tää uusi menee rikki, niin varalle."

Ei auttanut kinata.

Kotona odotti P, joka tuskaili aurinkolasiensa kanssa. Hän lähti viikonlopuksi purjehtimaan ja aurinkolaseihin piti saada köytettyä naru, jotta ne eivät putoa mereen.

"Meil ei oo mitään narua", miesparka parahti.

Ensin kokeiltiin eräästä turhakkeesta irrotettavaa narua.

"Ei pysy kiinni."

Sitten kokeiltiin punaista lahjanarua.

"Emmä voi näin lähtee."
"No, et kyl voikaan."

Meinasimme jo lannistua kun silmiini osui erään helmikuisen tapahtuman seurauksena meille päätynyt ja siitä asti pöydillä sekä kukkaruukuissa pyöriskellyt Jaloviina-ilmapallo. Siitähän me sitten irrotettiin se naru ja saatiin P:n aurinkolasiongelma ratkaistua.

Eli isotädin sanoin "koskaan ei kannata heittää mitään pois". Varsinkin, jos elää niinkin epäkäytännöllisessä huushollissa, josta ei löydy minkäänlaista narunpätkää. Ja jonka jääkaapista löytyy pilaantuneita kananmunia (oikeesti ne oli kyllä vaan pari päivää yliaikaisia, mutta keitettynä löyhkä oli kuvottava).

Taideteoksen nimi olkoon Isaac ja jallupallon rippeet