Puolivuotias Arvo

Vauvavuosi on puolivälissä. Miten voi olla? Kysynpähän vaan, vastahan mun pentuni syntyi! Tämä on muuten yksi niitä asioita, joita vannoin etten koskaan oman vauvani kohdalla tee. Päivittele tai harmittele ajan kulumista... No, sinne romukoppaan joutaa muun muassa perhepetiahdistuksen kanssa.

Mutta niin asiaan, Arvo täytti siis 6 kuukautta ja ruokailuja on nyt aloiteltu ahkerammin, kuten kirjoitinkin. Yritetään nyt päästä kahden sosemaistelun rytmiin, mutta edelleen joinain päivinä mennään vaan maidolla. Minä en nyt ota stressiä tästä asiasta. Ja siis ihan hyvin se suu aukeaa ja melkein kaikki menee mahaankin asti jo. Eli hyvin menee.

Entäs se kaikkien äitien lempiaihe eli nukkuminen! Mä oon tässä vähän huono, koska en aina edes seuraavana aamuna muista, miten on nukuttu yöllä. Mikä yö oli mikä ja koska heräsin ekan kerran ja nukuinko oikeastaan kunnolla ollenkaan. Aktiivisuusranneke olisi tässä kauhean käytännöllinen, olisi tosi mielenkiintoista nähdä miten sitä oikeasti nukkuukaan. Monella tutulla äidillä onkin se käytössä.

Mutta joka tapauksessa Arvo nukahtaa nykyään kivasti 20-22 aikaan itse sänkyynsä. Yleensä siinä 21 pintaan. Olimme jo rytmissä, jossa hän saattoi vinkaista tutin perään kerran tai kaksi, mutta heräsi syömään vasta 3-5 aikoihin. Ai että, hieno rytmi olikin se, onneksi nautin siitä niin kauan kuin sitä kesti.

Sitten tuli kuvioon lankutus. Ja konttausasento. Ja peruuttaminen. Ja maailmasta tuli entisestään kiinnostavampi paikka (tuokin risu tuossa, eiku mikä sulla on kädessä, otanpa sun tukasta kiinni ja mikä ääni tuo hei oli?!). Ja tuli kuuma. Ja äidin hormonit. Ja ne kiinteät (yleinen harhaluulo, että ne aina toimisivat unta parantavasti). Ja 6 kuukauden tiheä imu. Ja niinpä niin, unet lyheni. Jostain näistä syistä tai kaikista yhteensä. Arvo syökin nyt siis jo puolenyön tai yhden maissa ensimmäisen kerran. En yleensä ehdi edes nukahtaa ennen sitä. Tai nukahdan puoleksi tunniksi, aaaargh. Ja tämän jälkeen Arvo herää syömään parin tunnin välein, joskus tunninkin... aaaargh!

Tämä on vaihe. Toistaiseksi viikon pituinen. Ehkä ensi yönä jo toisin. Sormet ja varpaat ristiin! Sen olen nimittäin todennut, ettei näiden vaiheiden kanssa paljon muuta voi tehdä kuin toivoa! Paitsi aion yrittää kyllä sitä, että sänkyyn mennessäni syötän Arvon. Ja iltapuuroa ei vielä meidän kiinteiden rytmissä ole, sitäkin voisi kokeilla, vaikka päiväkiinteistä ei tosiaan ole meillä ollut iloa unien suhteen.

Arvo nukkuu nyt myös mahallaan. Hän on tosi harvoin koskaan aiemmin pyörähtänyt ympäri öisin ja jos on, niin alkanut itkeä ja on pitänyt kääntää takaisin. Nyt hän kuitenkin nukkuu lähes joka yö mahallaan. Alun panikointien jälkeen olen nyt jo niin monesta lähteestä kuullut/lukenut, että tässä vaiheessa vauvan voi jo antaa nukkua näin. Tässä vaiheessa eli kun hän itse kääntyy niin.

Ja nyt kun ainakin mun oma äiti (puspus) huolestuu mun jaksamisesta tämän lukiessaan, niin hoidan sitä päikkäröimällä Arvon kanssa ja tänään aamulla nukuin pari tuntia poikia pidempään. Just kun viime viikolla päivittelin 6kk-neuvolassa, että "ei oo mitään ongelmaa jaksamisen kanssa, kun on niin kiva tää rytmi Arvolla"... Jepjep!

Joka tapauksessa Arvo on iloinen vesseli, perustarpeet kun on kunnossa ja ei ole tylsää, niin elämä hymyilee. Naurua pitää edelleen kaivella, parhaat remakat saa aikaiseksi lapset ja yhtenä päivänä sporapysäkillä Arvolle höpötellyt aasialaisnainen (kiitos hänelle, Arvon kiukkupuuska vaihtui kikatukseen alta aikayksikön)! Satunnaisesti toimii myös äidin kutitus, iskän parta vähän paremmin. Puolivuotiskuvauksessa ei mikään!

Välillä tosiaan on tylsää ja joskus jumppatreenit turhauttaa, kun ei se vielä mene niin kuin haluaisi. Ja sehän luonnollisesti harmittaa. Muutama kopsahduskin on jo liikkumisen lisääntyessä tapahtunut, mutta niistä syntynyt harmituskin on onneksi nopeasti ohitettu.

Ihmiset kiinnostavat ja niin kyllä ihan kaikki muukin tällä hetkellä. Arvo lirkuttelee, juttelee, känisee, pärisee, suhisee ja pulisee. Kaikenlaisia ääniä siis käytetään ja reippaasti. Niistä erottaa jo sen vähän tuhrasta käninän ja sitten kun on oikeasti joku vialla, esimerkiksi nälkä. Näin kuuden kuukauden kokemuksella alkaa pikkuhiljaa tämä kommunikointi helpottumaan ja keinot paranemaan.

Ja vaikka se kulmahammas sieltä kuultaa, niin puhjennut se ei ole. Yhtenä päivänä olin näkevinäni hyvin punertuneen etuhammasikenen, mutta eipä sieltäkään mitään ole tullut. Arvo ei mielellään ikeniään näyttele, kasvojen koskeminen puhdistustarkoituksin ei ole sekään mielipuuhia.

Äiti, äidin uusi kesätukka ja Arvo 6 kk -kuvassa.

Minne kaikki vauvan romppeet mahtuu?

Olin kyllä varautunut etukäteen siihen, että vauvan mukana tulee paljon lisävarusteita ja niille tarvitaan tilaa kaapeista. Hänhän tuli tänne toki perheenjäseneksi, mutta myös kämppikseksi.
Kävi silleen kivasti, että ulkomaille lähtevä kaveri jätti meille vuosia himoitsemani vanhan liinavaatekaappinsa lainaan ja siitä saatiin Arvolle oma vaatekaappi, jonne kaikki mahtuvatkin kivasti liinavaatteita myöten.

Edelleen kaappi on meillä käytössä, mutta nyt pieneksi jääneet vaatteet kuitenkin seilaavat ympäri asuntoa pinoissa 1) säästetään 2) tyrkytetään kavereille 3) Viipurin vauvoille keräykseen.
Puhumattakaan pinoista, joissa on minun kaapista kaivamiani vaatteita 1) kuvittelin jo mahtuvani, mutten mahtunutkaan -kasa 2) en tule ikinä mahtumaan, pitää keksiä loppusijoituspaikka -kasa 3) en voikaan käyttää, koska imetys, mutta ehkä jonain päivänä lähden kotoa ilman Arvoa ja sitten pistän just tämän, siksi en viitsi laittaa takaisin kaappiinkaan, kun sitten unohdan sen kuitenkin! -kasa.
Eli on kaikenlaisia kasoja. Äh.

Vessassa meillä on kokoontaitettava hoitopöytä, siinä lokerossa tärkeimmät pesutarpeet. Vaipat (kestot) ovat vihreässä korissa, jolla ei ole vakituista paikkaa. Likaisten vaippojen sanko, pieni Arvon vaatteiden pyykkikori ja roskis ovat pesukoneen päällä. Järjestely toimii, kunhan vaippakori löytäisi paikkansa.

Lelut ovat olohuoneessa, säilytyspaikkana toimii perintökehto, jossa Arvo ei ole enää pariin kuukauteen nukkunut päikkäreitään. Yritän iltaisin kerätä sinne kaikki lelut, olisivat sitten tallessa ja Sofie La Girafe löytyisi aina nopeasti akuutin kirahvinpureskelutarpeen iskiessä!

Nyt Arvon tavarat ovat pikkuhiljaa alkaneet valloittaa myös keittiötä! Ennen siellä on näkynyt satunnainen tuttipullo ja rintapumppu, mutta nyt! Nyt on Ezpeziä, pari eri syöttötuolia, ruokapusseja, lusikoita, naksuja, smoothiepusseja ja mitä lie nyt jokainen vakavasti otettava ruokailemaan opetteleva puolivuotias tarvitsee! Tällä hetkellä tavarat lähinnä odottavat toisitoimiin pääsyä. Mutta ne ovat ympäri keittiötä. Pitää raivata niille tilaa jostain kaapista. Vinkkejä tännepäin, jos löytyy!

Älkääkä edes aloittako mahdollisesta tulevasta Arvon omasta huoneesta! Onneksi ei ole vielä sen aika... Etukäteen olin ajatellut, että puolivuotias olisi sopivan ikäinen muuttamaan omaan huoneeseen, mutta en näe siinä kyllä mitään järkeä niin kauan kun Arvo öisin syö. Ja no, onhan tuo tuommoinen vauva vielä muutenkin. Tämän hetken yözumbailujen (lankku ja konttausasento ovat harjoitteissa öisinkin) takia olen kyllä aina välillä valmis siirtämään pinnasängyn toiselle puolen taloa. Ehkä naapuriin asti!

Kuvassa se iiihana liinavaatekaappi, iiiihanat saksantädin lähettämät nimiäislahjaksi puukirjaimet, iiihanan kätevä Ikean yövalo (imetyksen alkutaipaleella ihan korvaamaton, että näki mitä teki, koska tuota voi siis pitää sängyssä, nykyään ihan vaan yövalona Arvolla), jonka sain työkaverilta ja toisen ostin kirpparilta kun oli niin hyvä. Iiihanan vanhan ikkunan ostin joskus jostain kirpparilta. Normaalistihan tässä päällä on kasa vaatteita, gröhöm. Mutta halusin nyt ottaa tällaisen kivan, vaikkakin epätodellisen sisustusblogikuvan :)

Kuuma kesä, kesä kuuma

Tätähän mä toivoin - intiaanikesää. Kesä, jonka olen kotona. Poikani eka kesä. Kesä, joka alkaa jo toukokuussa ja kestää syyskuun viimeiseen päivään saakka! Lupaan ;)

Arvon mamman mökillä on keksitty hyvä "leikkikehä" (kuvassa näyttää likaiselta, mutta on vaan vanha). Vanha pikkutrampoliini, jossa kelpaa treenailla lankkua ja konttausasentoa, mutta joustavan alustan takia putoamaan ei pääse. Tai kovin helposti ainakaan. Kuitenkin joka päivä Arvo tuntuu oppivan uusia temppuja, että varovainen pitää olla.

Mutta tää kesä! Ah.

Hänhän syö!

Viime viikolla Arvolla tuli plakkariin 6 kuukautta eloa. Uskomatonta! Ja ihanaa!

Aloitimme nyt vähän enemmän tosissamme sose- ja puuromaistelut. Muutama teelusikallinen kerrallaan, jotain päätyy selvästi mahaankin asti. Emme tuputa ja ruokahetket pidetään lyhyinä, jotta siitä ei tule heti pakkopullaa. Arvolla on myös useimmiten oma lusikka kädessä ja sotkua syntyy, mutta se on ok.

Valitettavasti sormiruokakriteerit eivät vielä täyty, istuminen ei Arvolta vielä luonnistu. Toki hieman tuettuna, mutta itse haluan aloittaa vasta kun Arvo istuu kunnolla. Kun ei tässä oo kiirettä.

Viikonloppureissulla näpistimme kyllä 2 viikkoa vanhemman tyttökaverin pussista pari maissinaksua ja niitäpä olikin hauska nutustella! Ihan itte!

Myös syöttäminen on hiukan hankalaa kun olen yksin Arvon kanssa, pidän häntä sylissä, sillä sitterissä Arvo on jo kuukausia osannut ottaa vauhtia ja meno on välillä melko hurjaa. Osu siinä sitten suuhun :D

Tämän takia yhteisiä ruokahetkiäkään ei olla vielä päästy aloittamaan. Vielä hetken nautimme siis tv-illallisista, sitten kunnostaudutaan :)

Tässä maistelussa kummitädin sylissä luumu!

Jos lapselle puhkeaa ensimmäisenä kulmahammas...

...Tulee hänestä poliitikko.
...Viimeisenä puhkeaa etuhammas.
...Saa hän pelkkiä tyttölapsia.
...On hän onnellinen aina.
...Uskoo hän ihmeisiin.
...Näyttää hän vampyyrilta juhannuksena.
...Tekee hän aina kaiken väärinpäin.

Joo, keksin itse nämä "vanhan kansan viisaudet". Viimeinen voisi olla tottakin, kun Arvo aloitti elämänsäkin jo väärinpäin pylly edellä.

Nyt tosiaan näyttää siltä, että toinen alakulmahammas tekee tuloaan ensimmäisenä suuhun. Sitä Arvo on vähän itkeskellyt ja tutti on kelvannut vaihtelevasti. Kylmiä puruleluja ja maitojäätelöä on tarjottu vähän ahkerammin.

Mutta siis, miksi kulmahammas tulee ekana? Google kertoo, että joskus vaan käy niin, mutta väärä järjestyshän se on! Kun nuo etuhampaat olisi kuitenkin käytännöllisemmät.

Onneksi ihan koko aikaa ei harmita, tässä kokeiltiin sohvalla istumista (ja sivuheijasteita, niitä ei vielä ole). Ja jos jotakuta kiinnostaa niin päällä Arvolla on mun mielestä suuuuperihana Metsolan froteejumpsuit, kirppislöytö 3 euroa!

Ensiapukurssi vanhemmille

Kävimme miehen kanssa lauantaina pienten lasten vanhemmille suunnatun ensiapukurssin. Samalla tuli suoritettua EA1.

Nyt kun ruokailun aloittaminen (sunnuntaiaamuna maisteltiin kaurapuuroa, upposikin pari lusikallista) lähestyy on vauvan ensiapu noussut meillä mietteisiin. Mitä teen, jos jotain jää kurkkuu? Miten vauvaa elvytetään? Entäs sitten kun Arvo lähtee liikkeelle, luvassa on varmasti jos jonkinlaista, toivottavasti kuitenkin pientä, haaveria.

Ensiapukurssillahan valmistaudutaan tilanteisiin, joihin ei toivottavasti koskaan jouduta. Opetellaan taitoja, joita ei koskaan halua joutua käyttämään. Niiden tarve voi kuitenkin tulla yllättäen eteen missä tahansa, ei vain omassa kotona.

Oli tosi hyödyllistä nähdä käytännössä ne asennot, joihin lapsi nostetaan, jos kurkkuun jää jotain. Elvytystä olen joskus harjoitellutkin aikuisnukella, nyt pääsimme kokeilemaan myös lapsinukella. Erilainen tekniikka siinäkin.

Kurssilla käytiin kattavasti läpi myös myrkytyksiä, palovammoja, haavoja, murtumia yms. tavallisia lapsiperheiden tapaturmia.

Suosittelen kyllä kaikille, jäi itsellä varmempi mieli aloitella esimerkiksi sitä ruokailua. Itse olimme MLL:n järjestämällä, mutta näitähän järkkää monet järjestöt ja yksityiset tahot.

Kuulemma myös pienet lapset oppivat hyvin ensiapua ja ovat hyviä toimimaan tosipaikan tullen, koska eivät vielä osaa "pelätä" tilanteen vakavuutta. Heidän hätänumeropuhelunsa sujuvat usein myös hyvin. Lapset kertovat yksinkertaisesti, mitä on tapahtunut ja osaavat toimia ohjeita kuullessaan. "Siinä jää pois kaikki se mitä aikuiset saattavat sanoa hätääntyneenä. Eivätkä lapset lähde neuvomaan minkälaisella kalustolla paikalle kannattaa tulla", kouluttaja sanoi.

Ah. Pisto sydämmessä. Parikymppisenä kävelin (lapsuuden)kotiini yöllä hieman hiprakassa ja naapuririvitalon päädyn postilaatikot olivat tulessa. Soitin hätänumeroon.
"Kyllähän minä itsekin tämän palon sammuttaisin, jos vain olis vettä."
"Joo älä lähde nyt yrittämään mitään. Pimpota päätyasunnon ovikelloa ja tiedota asukkaita tilanteesta. Ja odota, että apua saapuu paikalle."
"Ok! Älkää sitten lähettäkö mitään isoa paloautoa. Tää on kattokaas ihan tosi pieni tulipalo vain, lähettäkää joku sellainen pieni paloautokin siis!"

Seuraavalla viikolla palosta oli maininta paikallislehdessä. Olin pettynyt, sillä lehtijutusta oli unohtunut maininta yön sankaritaresta, joka olisi "ihan hyvin voinut itsekin palon sammuttaa".

Arvo oli muuten kurssin ajan hoidossa kummeillaan - ensimmäistä kertaa. Kaikki oli mennyt hyvin, niin kuin odotimmekin. Äidillähän se kai suurin ikävä on, Arvoa 8 tunnin hoitopäivä ei ainakaan tuntunut hetkauttavan! Paitsi että illalla hän nukahti sitteriin, ilmeisen hauskaa menoa olivat hoitajat tarjonneet kun oli pojan niin väsyttänyt!

Onko vauva mulle sukuakaan?

Olen välillä vitsaillut, mahtaako Arvo olla minun poikani ollenkaan. Hän kun ei näytä yhtään minulta ja hänhän ilmestyi verhon takaa elämäämme vähän kuin "tyhjästä". Mistäs minä tiedän, mistä hän tuli?!

Isästä ei kyllä ole ollut epäilystä missään vaiheessa, niin samannäköisiä he ovat olleet alusta asti. Viimeisimpänä todisteena tästä näytimme kylässä käyneille mummoille mieheni 6-kuukautiskuvia aikomuksena kertoa, että aiomme ottaa Arvosta samanlaisia samalla studiolla. Ennen kuin ehdimme sanoa mitään, he olettivat niiden olevan kuvia Arvosta ja päivittelivät ylisanoin söpöläistä.

Minun piirteitäni olen kuitenkin metsästämällä metsästänyt ja todennut vain, että hän saanee minulta sitten säteilevän persoonallisuuteni.

Välillä aina joku sanoo, että "no nyt se näyttää ihan sulta", mutta toistaiseksi olen varma ainoastaan pikkuvarpaan kynnestä. Sen on Arvo perinyt äidiltään, niin on samanlainen kippura kynsi se.
Sitten yhtenä päivänä selailin omaa vauva-albumiani ja sieltä tuli eteen tutunoloinen kuva.

Heeeetkinen, tämän ilmeen mä olen nähnyt ennenkin!

Ja totta tosiaan, kiukkuilme. Sen olen onnistunut lapselleni siirtämään. Äitin poikahan se!